maanantai 14. tammikuuta 2019

Seitsemän hakemusta

Koitti jälleen aika, ei suvivirren vaan maanantain ja avoimien työpaikkojen läpikäymisen. Tämän viikon saldo oli seitsemän haettavaa tehtävää. Kolme on vielä harkinnassa kun sivuavat kaikkea tietämääni/osaamaani todella löyhästi, etten ole aivan varma onko järkeä niitä hakea. Toisaalta, miksipä sitä loisi itselleen työllistymisen esteitä, sillä täytyyhän aktiivinen olla...

Hain jälleen telakalle suunnittelijakoulutukseenkin, sillä olen vakuuttunut, etten nykyisellä(kään) osaamisella työllisty, joten nyt on jälleen aika miettiä uutta alaa. Toistaiseksi telakan tilauskirjat ovat täynnä seuraavaksi viideksi vuodeksi, joten kai sieltä jokin tehtävä luulisi minullekin irtoavan?

Muutoin uusi vuosi 2019 ei näytä yhtään sen valoisammalta kuin aikaisemmatkaan. Liiemmin ei ole enää tunteen paloa riittänyt kirjoittelemaan asioista, sillä huolimatta kaikesta purnaamisesta, mikään ei ole muuttunut. Päiväni murmelina-saaga vain jatkuu.

Olenkin rajoittanut entisestään uutisten lukemista ja siirtynyt enemmän lukemaan kirjoja, ulkoilemaan enemmin ja siinä sivussa valokuvaamaan luontoa. Ehkä huomion kiinnittäminen enemmän muihin asioihin, tuo tasapainon ja vahingossa löydän työn kun se ei enää ole prioriteeteissani ykkösenä?

tiistai 1. tammikuuta 2019

Unettoman yön pohdintoja

Olen aina ihmetellyt niin uskontoja ja yhteisöjä, jotka lupaavat sinulle taivaspaikan, kunhan olet tietynlainen ja käyttäydyt tiettyjen odotusten mukaisesti. Jos jo raamatussa sanotaan jumalan luoneen ihmisen kuvakseen niin eikö sen pitäisi pitää sisällään se, että kaikki kelpaavat sellaisina kuin ovat? 

Tässä on mielestäni erittäin paha ristiriita, joka tulisi selvittää. Oma kärsivällisyys ja mielenterveys tosin ei anna myöten ryhtyä keskustelemaan aiheesta fanaatikkojen kanssa, se kun on täysin ajanhukkaa, fanaatikko ei koskaan ymmärrä/myönnä toisen näkemyksen arvoa.

Jostain muistan lukeneeni, miten tunnistaa fanaatikon. Kun häneltä kysyy, että mitä tarvitaan hänen mielipiteen muuttamiseen ja jos hän vastaa, ettei mikään muuta hänen mieltään, on hän fanaatikko ja keskustelua ei kannata jatkaa. Jos hän nimeää, mitä siihen tarvitaan ja tämän tarpeen täyttymisen myötä hän ei muutakaan mieltään, on hän fanaatikko ja keskustelua ei kannata jatkaa.

Valitettavan usein tuntuu käyvän niin, että elämme liikaa sukupolvemme elämää, jossa muut sanelevat odotukset ja itse yrität parhaasi mukaan täyttää ne, saamatta kuitenkaan koskaan siitä palkintoa, koska et itse ole niitä tavoitteita asettanut. 

Omat vanhempani rakastivat mielikuvaa minusta ja olivat hyvin hämmentyneitä ratkaisuistani ja siitä, etten vastannutkaan heidän mielikuvaansa itsestäni. Kun on jollain tasolla fanaatikko, sitä kieltäytyy näkemästä oman lapsen kehittymistä ja yrittää vain rakentaa itselleen oman mielikuvan näköisen lapsen. Tässä yhtälössä on kaksi häviäjää; vanhempi ja tämän lapsi. Pahimmillaan tämä johtaa välien totaalikatkaisuun ja kenties lapsen itsemurhaan.

Yrittäessään täyttää vanhemman asettamia odotuksia, lapsi helposti tuntee riittämättömyyttä. Hänen on jatkossa hyvin vaikeata muodostaa luottamussuhteita ihmisiin, sillä kokee alituista turvattomuutta sen johdosta, että ajattelee ettei ansaitse mitään hyvää. Kun vanhemmat osoittavat positiivista huomiota ainoastaan silloin kun lapsi onnistuu tekemään jotain, mitä he ovat tälle asettaneet tehtäväksi; lapsi kasvaa ymmärtämään maailman niin, että sellaisenaan hän ei kelpaa ja ole hyväksytty vaan hänen täytyy täyttää auktoriteettien hänelle asettamat odotukset.

Näin lapsesta tulee suoriutuja, joka ei missään välissä ehdi miettiä kuka on ja mitä haluaa. Hänen palkinto tulee odotuksien täyttämisestä, vaikka lähestulkoon aina lapsi ei koe onnellisuutta saavuttaessaan tavoitteet, sillä vaatimustaso nousee jatkuvasti ja jossain vaiheessa tulee vastaan taso, jolta ei enää edemmäs kykene. Silloin on seurauksena romahdus. Se tulee vastaan aiemmin tai myöhemmin. 


Tavoitteiden saavuttaminen ei myöskään palkitse, vaikka sitä aluksi niin luulee. Tämä johtuu puhtaasti siitä, ettei itse ole määritellyt noita tavoitteita, joten motivaatiotekijät ovat ulkoiset. Tavoitteet saavutetaan puhtaasti sen vuoksi, että saataisiin ansaittua se perusturva, mikä kuuluisi saada pelkästään siitä, että on olemassa. 

Tämän vääristymän johdosta sitten omat odotukset ja käytännön toteutuma eivät ikinä kohtaa, eikä ole mahdollista saavuttaa onnellisuutta, vaikka sitä kohti kuinka kovasti pyrkisi.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Toisenlainen eläkepommi

Jokseenkin turtuneena luin Taloussanomien Teemu Muhosen artikkelin tulevasta eläkepommista:


Tässä tuodaan esille se, miten 18-24 vuotiaista nuorista liki 20% saa toimeentulotukea, eli viidennes koko ikäluokasta. Kun tähän pottiin vielä lisätään vanhempien ikäluokkien osuus toimeentulokukea saavista, sekä nollatuntisopimuksilla työskentelevät, työttömät ja TE-toimiston erilaisissa toimenpiteissä olevat niin alkaa tuo ryhmä olla lukumäärältään niin suuri, ettei taatusti tule kattamaan lisääntyviä menoja sosiaalipuolella ja eläkkeissä. 2000-luvun alussa noissa työkkärin 9€/pv aktiviteeteissä oli muutama tuhat henkilöä ja nykyisin jo 150 000 tietämillä.

Luonnollisestihan tämä syrjäytyneiden vika kun eivät kaikki osanneet lääkäreiksi tai sairaanhoitajiksi kouluttautua…

Jotenkin sellainen kutina, että valtionvelka tulee kasvamaan ja verot nousemaan entisestään. Vielä pari vuosikymmentä tullaan maksamaan reiluja eläkkeitä, niille jotka ovat onnistuneet ratsastamaan systeemin hyvällä aallolla. Kun tulee hetki, jolloin Y-sukupolven (80-90) aika on eläköityä niin valtaosa on elänyt nollatuntisopimuksilla ja pätkätöissä, puhumattamaan noista TE-toimiston puuhasteluista, ei heillä tule kovinkaan kummoista eläkettä olemaan. Joten rahallisesti kai se ei tule kuormittamaan.

Se onkin kokonaan eri asia, miten tuon ikäluokan terveydenhoito toteutetaan, sillä ovat koko elämänsä stressanneet ja kilpailleet tuulimyllyjä vastaan, turvautuen jopa suoriutumista parantaviin lääkityksiin (amfetamiinijohdannaiset AD/HD-lääkkeet), jotta pärjäisivät. Kuinka loppuja he mahtavat olla eläkeiän kynnyksellä kun heitä tippuu matkan varrelle runsain mitoin jo nyt?

Itse alan olla jo niin lannistunut, etten usko elintasoni tästä enää nousevan. Kaikenlainen pyristely vääjäämätöntä vastaan on verottanut motivaatiotani ja taistelutahtoani sen verran reippaasti, etten enää ja jaksa muuta kuin olla kivi systeemin kengässä. Eläkkeelle jos joskus pääsen, ei se tule nostamaan elintasoani, ellen myy kaikkea omaisuuttani ja muuta halvempaan maahan. Näin ovat monet eläkeläiset tehneet ja toisaalta ymmärrän sen erittäin hyvin.


Suomi on ankara maa täällä syntyneille.