maanantai 19. elokuuta 2019

Yhteisöllisyys

Vietettyäni muutaman yön hotellissa jäin miettimään, mitä yhteisöllisyydellä ja toisten huomioimisella oikein mahdetaan tarkoittaa. Aamiaiselle matkaavat ihmiset harvoin huomioivat toisia kun keskustelevat käytävillä ääneekkäästi, samoin kuin sulkevat huoneensa oven melko huolettomasti. Nämä äänet kantautuvat vielä nukkuvien huoneisiin usein herättäen heidät. 

Kuuluuko syystä tai toisesta pidempään nukkuvan huomioda toiset ja hyväksyä heidän äänekäs elämöintinsä osaksi yhteisöllistä asumista vai tulisiko meluajien miettiä pidempään nukkuvia?

Sama ilmiö on koettavissa mm rivitalossa, jossa asun. Edellinen naapuri meni arkisin töihin  aamukuudeksi, enkä koskaan kuullut hänen kulkemistaan, vaikka makuuhuoneeni ikkuna oli usein auki ja samalla seinällä kuin ulko-ovemme sijaiten n. viiden metrin päässä naapurin ulko-ovesta. 

Uusi naapurini toimii eri tavoin. Hänen liikkumisensa kuulee olohuoneeseen asti, sillä hän sulkee ovensa usein meidän astiakaappimme juomalasien helinän säestämänä ja täysin riippumatta kellonajasta, tuli hän sitten neljän jälkeen töistä tai aamuyöllä yöriennoista.

Julkisilla paikoilla tämä ilmiö näkyy mm. kauppakeskuksien liukuportaissa, joihin ihmiset jäävät nököttämään keskelle tukkien kulkuväylän, sen sijaan että seisoisivat toisessa reunassa, jolloin kiireisemmät/liikkuvuutta ihannoivat pääsisivät vaivatta ohitse vapaata reunaa pitkin.

Joten tarkoittaako yhteisöelämä sitä, ettei omia tapoja muokata sopivaksi enemmistön mukaan vaan yhteisöllisyys syntyy siitä, että meillä on monenmoisten tapojen yhteentörmäyksestä syntyvää kipinöivää keskustelua? 


Ehkä olemme vielä niin varhaisessa vaiheessa kaupungistumista ja tiivistä asumista, ettemme ymmärrä, että yhteisen sujuvuuden nimissä olisi toisinaan hyvä joustaa omista oikeuksista ja ymmärtää, että velvollisuutemme on ensin ajatella yhteistä hyvää, ei omaa parasta.

perjantai 9. elokuuta 2019

Elämän tarkoitus?

Syksyisen auringon haalenneiden säteiden lämmittäessä huolten vaivaamaa mieltäni ryhdyin miettimään elämän tarkoitusta. 

Kulttuurimme nojaa materiaalin haalintaan ja taloutemme ikuiseen kasvuun, mikä tuntuu melko paradoksaaliselta, elämmehän suljetussa ekosysteemissä rajallisine luonnonvaroin.

Yksilön rooli tässä jää hyvin merkityksettömäksi, niinpä voi olla haastavaa löytää se itselle merkityksellinen asia, joka toimisi eräänlaisena ydinajatuksena elämässä.

Toivo lienee ainoa universaali asia, joka kantaa ihmistä eteenpäin tämän astellessa elämän kivikkoista polkua. Rahtunen toivoa auttaa uskomaan parempaan huomiseen, jossa asiat järjestyvät vastoinkäymisistä huolimatta.

Miksi toivoa paremmasta huomisesta varjostaa mediassa alinomaan pyörivät uhkakuvat (luonnon)katastrofeista ja skandaaleista? Missä on se positiivinen uutisointi, että on löydetty ratkaisuja energiaan- tai sairauksien hoitoon liittyviin pulmiin?


Kuka hyötyy siitä, että meitä pelotellaan kaikennäköisillä uhkilla? 



Perustin maalauksille instagram tilin; ne löytää täältä:

https://www.instagram.com/couple_of_arts/

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Kilpailusta yhteiskunnassamme

”Israelilaisen filosofin, Avishai Margalitin, mukaan sivistyneen yhteiskunnan tunnusmerkki on se, että sen jäsenet eivät nöyryytä toisiaan. Säädyllisen yhteiskunnan tunnusmerkki taas on se, että yhteiskunnan instituutiot eivät nöyryytä kansalaisiaan. Kun katson ympärilleni, herää kysymys: Onko meillä kumpaakaan?”

Jani Kaaro kirjoittaa asiaa, jälleen (artikkeli lopussa). 

Jo pitkään olen ihmetellyt kiusaamisen kulttuuriamme. Miten hienoa olisikaan luvata sille hiekkalaatikolla leikkivälle pienelle ihmiselle, että aikuisuuden myötä kyllä helpottaa ja turha valtataistelu jää pois kun järki kehittyy. Niin vain ei käy, sillä tismalleen sama taistelu nokkimisjärjestyksestä jatkuu läpi elämän.

Mikä tämän ilmiön takana oikein on? Onko kyse talousjärjestelmämme tavasta saada kaikki kilpailemaan keskenään alati hupenevista resursseista, yhä vain harvempien hyötyessä tästä prosessista? Kun puhutaan meidän olevan vuosi vuodelta vauraampia kuin koskaan, miksi olemme samaan aikaan yhä onnettomampia kaiken tämän materian ja vaurauden keskellä?

Huolimatta onnellisuusmittareiden tuloksista, yhä vain enemmän ihmiset syövät psyykelääkkeitä jaksaakseen tässä leikissä, voidaanko silloin enää sanoa, että aidosti elämme onnellisinta aikaamme?

https://yle.fi/uutiset/3-10804111

Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on

Nöyryytys murentaa ihmisen itsekunnioituksen. Entä jos voisimme elää vailla nöyryytyksen pelkoa, pohtii Jani Kaaro.
Ihmiset
Jani Kaaro
Nella Nuora / Yle
Kuka minä oikein olen? Tänään tuntuu kuin en tietäisi vastausta. Miksi en vain mennyt iltakävelylle ja kuuntelemaan kevään lintuja? Nyt olisi parempi mieli. Sen sijaan menin Facebookiin ja seurasin keskustelua. Keskustelua? Luoja miten sonta lensi leiristä toiseen. En osallistunut, mutta paakut olivat tarkoitettu minunkin kaltaiselleni ja syljin mutaa suustani.
Sitten muistin. Muistin millaista se oli, kun oli itse ollut sosiaalisessa mediassa loanheiton kohteena. Esitin coolia, tietenkin, mutta todellisuudessa tunsin sisälläni poltetta, kirvelyä ja väristyksiä, kuin myrkkykäärmeet olisivat luikerrelleet kylkiluideni häkissä. Yöllä uni ei tullut ja tunsin itseinhon pauhaavan etäisenä kumuna. Miten saatoinkaan tuntea itseni niin pieneksi? Olin vähentynyt, jotain oli miinustettu, enkä ymmärtänyt mitä.
Näin voi käydä ihmiselle, joka tuntee tulleensa nöyryytetyksi, ja nöyryytetyksi tulemisen tunne on miltei pahinta mitä on. Kun ajoittain eksyn seuraamaan keskusteluja, joissa ihmiset paljastavat itsestään pahimmat puolensa, en voi olla miettimättä, mahtaako kukaan poistua niistä tuntematta edes tiedostamatonta nöyryytystä. Näissä taisteluissa ihmiset kajoavat toisiinsa, astuvat säädyllisyyden rajojen ylitse ja kohdistavat iskunsa sinne, missä ne sattuvat eniten – vastustajiensa itsekunnioitukseen. 
Joskus tuntuu siltä, että poliittisessa ja ideologisessa keskustelussa vastustajan nöyryytyksestä on tullut päämäärä sinänsä, ja media on tässä liian usein mukana heittämässä bensaa liekkeihin.
Emory-yliopiston tutkija, Frans de Waal, toteutti vuonna 2003 tutkimuksen(siirryt toiseen palveluun), joka kertoo mielestäni paljon ajastamme ja sen ongelmista. Siinä kaksi kapusiiniapinaa elää vierekkäisissä häkeissä. Tutkijat ovat opettaneet niitä käymään vaihtokauppaa siten, että kun apina antaa hoitajalle pelinappulan, apina saa kurkunpalan. Sitten toinenkin apina antaa pelinappulan ja saa oman kurkunpalan.
Mitä tapahtuu, jos ensimmäinen apina saa pelinappulaa vastaan himoitun herkun – rypäleen – mutta toinen vain kurkunpalan? Vastaus on: pelkän kurkunpalan saanut apina raivostuu. Se heittää kurkunpalan hoitajan päälle, yrittää tarttua toiseen apinaan satuttaakseen sitä eikä se enää halua olla missään tekemisissä apinakaverin tai hoitajan kanssa.
Jos olette etsineet analogiaa ajallemme, tässä se on. En koeta argumentoida minkään sellaisen puolesta, että meillä olisi reiluusvaisto tai jotain muuta vastaavaa, vaan argumentoin vain jonkin paljon alkukantaisemman, paljon raivokkaamman ja paljon synkemmän voiman puolesta.
Jos minä nimittäin olisin se apina, joka jäi ilman herkkupalaa, tuntisin itseni nöyryytetyksi. Potkisin häkin kalterit mutkalle. Siihen ei tarvita teoriaa, ei ideologiaa, vain nöyryytyksen silmitön raivo ja halu tasata tilit. Jos paikalle sattuisi kansankiihottaja, ah, miten helppoa hänen olisi kanavoida epämääräinen raivoni omien tavoitteidensa toteuttamiseen.
Nöyryytys murentaa ihmisen itsekunnioituksen. Siksi nöyryytys saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi, vähäpätoiseksi ja pahimmillaan mitättömäksi, ja tämä juuri on nöyryytyksen tarkoitus. Nöyryytetty on vähemmän kuin mitä hän oli ennen.
Nöyryytyksen tunne on niin sietämätön, että voimme taistella sitä vastaan tai sitten vain nielaista sen. Jos taistelemme nöyryytystä vastaan, meidän täytyy tehdä itsemme jälleen suuremmaksi. Strategiat ovat moninaiset ja ne harvoin ovat rakentavia. Jotkut menevät ja lyövät jotain turpaan, toiset hyökkäävät sopivan kohteen kimppuun sosiaalisessa mediassa – pahimmissa tapauksissa jotkut ovat menneet julkiselle paikalle, vetäneet tuliaseen esiin ja panneet räiskien.
Toinen vaihtoehto, nielaista nöyryytys ja sisäistää sen osaksi omakuvaa, on itseen suunnattua aggressiota ja johtaa masennukseen. Jotkut liukuvat strategiasta toiseen: osoittavat voimaa puimalla nyrkkiä porukassa, mutta yksityisesti nuolevat nöyryytyksen haavoja, joita eivät suostu näyttämään kenellekään.
Israelilaisen filosofin, Avishai Margalitin, mukaan sivistyneen yhteiskunnantunnusmerkki on se, että sen jäsenet eivät nöyryytä toisiaan. Säädyllisen yhteiskunnan tunnusmerkki taas on se, että yhteiskunnan instituutiot eivät nöyryytä kansalaisiaan. Kun katson ympärilleni, herää kysymys: Onko meillä kumpaakaan?
Sivistynyt yhteiskunta? Ei todellakaan. Kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, kirjailija Siri Hustved totesi, että nöyryyttämisen politiikka on tullut takaisin. Sen merkit näkyvät nyt kaikkialla länsimaisessa maailmassa – Valkoisesta talosta Brexitiin ja Italiasta Suomeen. Joskus tuntuu siltä, että poliittisessa ja ideologisessa keskustelussa vastustajan nöyryytyksestä on tullut päämäärä sinänsä, ja media on tässä liian usein mukana heittämässä bensaa liekkeihin.
Säädyllinen yhteiskunta? Tuskin. Ei tarvitse kauan keskustella työttömien ja sosiaalitukien varassa elävien kanssa kun sana ”nöyryytys” on mainittu. Aktiivimallia arvosteltiin valtavasti juuri siksi, että se koettiin nöyryyttäväksi?
Näin nöyryytetyksi tulemisen tunne kulkee pitkin maata kuin halla. Se on primitiivinen, sietämätön tunne. Se naamioituu mielellään teoriaksi tai ideologiaksi, mutta on usein pohjimmiltaan puhdasta kostonhimoa. Sen vahinko keskustelukulttuurillemme ja yhtenäisyyden kokemuksellemme on ollut valtava. 
Psykoterapeuteilla on tapana sanoa, että jos emme käsittele psykologisia haavojamme tässä ja nyt, siirrämme ne eteenpäin lapsillemme. 
Suurin vahinko kuitenkin syntyy, jos siirrämme sen eteenpäin lapsillemme – lapsille, jotka ovat viattomia tähän kaikkeen – oli heidän nimensä sitten Simo tai Omar. Psykoterapeuteilla on tapana sanoa, että jos emme käsittele psykologisia haavojamme tässä ja nyt, siirrämme ne eteenpäin lapsillemme. Nöyryytyksen haavat ovat syviä. Kuka meistä haluaa siirtää näin raskaan taakan lastemme kannettavaksi?
Filosofi Margalitillla on ratkaisuehdotus, joka löytyy hänen vuonna 1996 julkaistusta kirjastaan The Decent Society(siirryt toiseen palveluun). Margalit ehdottaa, että rakentaisimme yhteiskuntamme uuden perusprinsiipin varaan. Tuo prinsiippi olisi: Älä nöyryytä! Samalla tavalla kuin yhteiskuntamme on nyt rakennettu vapausperiaatteen ympärille – kaikille on taattava mahdollisimman laajat vapaudet kunhan ne eivät rajoita toisten ihmisten samanlaisia vapauksia – voimme rakentaa yhteiskunnan sille periaatteelle, että vältämme kaikissa tilanteissa toisten nöyryyttämistä.
Yhteiskunta ei tietenkään voi määrätä miten sen jäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, mutta se voi instituutioissaan toteuttaa tätä ei-nöyryyttämisen periaattetta. Margalitin kirja on tutkielma siitä, mikä on nöyryyttävää. Se ei ole yksinkertaista eikä sitä voi ratkaista millään yleissäännöillä. Siksi Margalit käy läpi nöyryytyksen toteutumista erilaisissa skenaarioissa. 
Jos ihmiset voisivat elää vailla nöyryyttämisen pelkoa, alkaisivatko he kukkia toisella tavalla? Emmekö löytäisi paremman keskusteluyhteyden toistemme kanssa?
Mutta miltä tämä teidän korvissanne kuulostaa? Yhteiskunta, jossa ihmiset imisivät jo äidinmaidossa sen periaatteen, etteivät he nöyryytä ketään, ja jotka odottavat ettei kukaan nöyryytä heitä. Yhteiskunta, jossa nöyryytys olisi yhtä paheksuttavaa kuin se, että jättäisi lapsensa laittamatta turvavöihin. Jos ihmiset voisivat elää vailla nöyryyttämisen pelkoa, alkaisivatko he kukkia toisella tavalla? Emmekö löytäisi paremman keskusteluyhteyden toistemme kanssa?
Parasta tässä on, että jos haluamme sellaisen yhteiskunnan, voimme jokainen aloittaa itsestämme jo tänään, nyt. Älä nöyryytä! Ja jos haluamme, että instituutiomme ovat nöyryytyksestä vapaita, saamme rakennettua sellaisen varmasti yhdessä ihmisiässä.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.