lauantai 6. joulukuuta 2014

Häpeä



Häpeä, tuo inhimillinen ominaisuus, joka on kulkenut mukanamme ihmiskunnan aamunkoitosta lähtien.  Tosin, en voi olla täysin varma päätelmästäni, sillä tuolta ajalta ei ole saatavissa luotettavaa tietoa. Suullisesti välitetty perimätieto ei tunnetusti ole ollut kovinkaan luotettava dokumentointiväline, etenkään näin pitkällä aikavälillä. Myöskin tuon ajan kirjallisia tuotoksia on säilynyt hyvin niukalti ja löydetyt teokset ovat rajoittuneet lähinnä metsästyskertomuksiin luolien seinillä.


Asiaan...Häpeän tarkoituksena on muistuttaa meitä siitä, että olemme vain tavallisia ihmisiä, huolimatta siitä, että elämme aikaa, jolloin meidän kaikkien odotetaan olevan näitä julkisuudessakin palvottuja alfayksilöitä.


Johtamisopin perusteissa neuvotaan kohdistamaan kritiikki alaisen toimintaan, ei persoonaan; esim. “Teit hölmösti” vs. “Olet hölmö”. Ilmaisussa on pieni sävyero, mutta kohdalle osuessaan eron taatusti tuntee. Tämä siksi, että toimintaa voidaan muuttaa helpostikin, sen sijaan persoonan muuttaminen vaatii jo suurempia ponnisteluja. Työelämässä ei ole tarkoitus kehittää uusia persoonallisuuden piirteitä vaan oppia ja kehittää tapoja tehdä työ entistä paremmin(tai kuten nykyisin, halvemmalla).


Häpeä on itsesyntyinen tunne, jonka laukaisee tietoisuus siitä, ettei täytä yhteisön määrittämiä normeja. Se voi syntyä myös persoonaan kohdistuvan kritiikin seurauksena, sillä persoonan muutos vaatii runsaasti työtä ja aikaa. Persoonaan kohdistuva kritiikki satuttaa eniten, sillä se on hyökkäys henkilökohtaisella tasolla.


Häpeän taakaan ottavat helpoimmin kantaakseen kiltit, tunnolliset ja sopeutuvaiset ihmiset. Kunnioitus auktoriteettejä kohtaan nopeuttaa häpeän omaksumista. Yksilön tarve saada yhteisön hyväksyntä on erittäin tärkeä asia ja epäonnistuessaan siinä, häpeä kasvaa suuriin mittasuhteisiin. Tämä johtaa usein omien rajojen ylittämiseen ja itsensä ruoskimiseen. Useimmiten hyväksyntää ei saavuteta ja sen johdosta jatketaan yrittämistä entistä kovemmin, kunnes omien kykyjen ja voimien rajat ylitetään. Monella tapaa tämä on yksilölle pysäyttävä kokemus, joka pakottaa arvioimaan oman elämän prioriteetit uudestaan.


Häpeän tunteminen työttömyydestä on hyvin tavallista. Asia salataan ja sitä kierretään terminologisin keinoin:”olen töiden välissä”, “olen vapaa-ajattelija”, “etsin itselleni uusia haasteita” jne. Todellisuudessa se on vain huomion ohjaamista toisaalle kun totuutta ei haluta myöntää, edes itselleen.


Työttömyyden myöntäminen itselleen ja läheisilleen ei helpota häpeän tunnetta, koska  persoona  uskoo vahvasti olevansa viallinen yksilö, yhteisöön kelpaamaton. Julkisen mielipiteen ollessa työttömiä vastaan ja tiettyjen tahojen tätä ruokkiva asenne ja toimet, eivät helpota elämistä tässä yhteisössä.


Pikemminkin koemme, että meitä tietoisesti ajetaan erilleen tästä yhteisöstä. Syyttöminä työttömyyteemme jaamme syntipukin kohtalon, jossa yhteisön epäonnistumisien taakka on lastattu selkäämme. Vailla määränpäätä, erillään yhteisöstämme, vaellamme muiden keskuudessa nähden toisten onnistumiset kuin muistutuksena omista epäonnistumisista.

Työttömien valtava määrä puhuu sen faktan puolesta, ettemme voi olla syyllisiä talouden huonolle tilalle. Valtaosa meistä haluaa töihin ja tuottavaksi osaksi yhteisöä. Yhteisön hyväksyntä on tärkeä osa oman identiteetin muodostusta ihmisen kaltaiselle laumaeläimelle. Kuitenkaan työttömyyden myötä saatu häpeän leima ei koskaan poistu kokonaan, ja olemme varuillamme, koska tiedämme miten haavoittuvaisia olemme. 

Menetettyämme luottamuksen yhteisöön, sitä on lähes mahdotonta saada takaisin. Tämän johdosta saadessamme töitä ja ollessamme jälleen osa yhteisöä, osa minuutta jää yhteisön ulkopuolelle, pysyvästi!




5 kommenttia:

  1. Olen pohtinut työttömyyttä ja töiden tekemistä. Ennen muinoin kivikaudella ei ollut työttömiä, kaikki osallistuivat viljan kasvatukseen, metsästykseen, puutöihin jne. Jos yhteisö tuotti ylijäämää, kaikki hyötyivät, jokaisen työtaakka pieneni. Jos eläminen vaati enemmän, kaikki kiristivät tahtia. Onko se työttömän vika, jos nykyään ei haluta jakaa työtaakkaa tasaisesti kaikkien harteille. En jaksa laskea, mutta teoriassa kuinka paljon yhden työssäkäyvän ihmisen tarvitsisi antaa työtunteja pois, jotta kaikille olisi töitä. Jengi valittaa kun ei ole töitä ja toinen jengi kun ei ehdi muuta kun käydä töissä. Siirrytään nelipäiväseen työviikkoon tai 7h työpäivään niin kaikki voittaa.

    VastaaPoista
  2. Samoilla linjoilla mennään. Omistavan luokan kyltymätön tarve saada joka vuosi entistä suurempiea tuottoja sijoituksistaan kostautuu vielä jossakin vaiheessa. Kun omistajien ahneus on vähentänyt tuottavien työntekijöiden määrää ja työt on jaettu jäljelle jääneiden kesken, se on lisännyt työntekijöiden työkuormaa kohtuuttomasti. Tässä näen ansan paikan, kun omistajat huomaavat töiden hoituvan vähemmällä miehityksellä, lähtevät he kokeilemaan kuinka vähällä henkilömäärällä työt saadaan tehtyä. Toisaalta ymmärrän työntekijöiden venymisen, monilla ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoa olla kiristämättä tahtia siinä pelossa, että sinut korvataan toisella, jos vaikutat hitaammalta kuin muut. Olen ihmetellyt kuinka muutama vuosikymmen takaperin Suomessa vallitsi lähes täystyöllisyys. Työttömyys oli alle 5% työväestä. Mitä silloin tehtiin eri tavalla ja miksei kukaan katso taaksepäin, että mitä silloin tehtiin toisin.

    On laskettu, että pelkästään tekemällä ilmaista ylityötä, menetetään 30 000 työpaikkaa:
    http://www.demari.fi/politiikka/uutiset/25157-suomalaiset-tekevat-kymmenia-miljoonia-tunteja-ilmaista-ylityota-vuodessa-nain-monta-kokoaikaista-tyopaikkaa-niilla-saisi

    Tuossa laskelmassa oli jokaisen työntekijän harmaata taloutta ruokkiva työpanos vain puoli tuntia viikossa. Miten paljon se tekisikään jos työlliset tekisivät 5-6 tuntia viikossa vähemmin töitä? Monesti kuulee mantran:"Suomen tarvitsee nostaa tuottavuutta, tehdä pitempää päivää samalla palkalla" ja mietin miksi? Jo valmiiksi ylikuormitetut tekevät kestokykynsä äärirajoilla saadakseen ruokittua alati kasvavaa joukkoa kelle ei riitä töitä. Joku voisi miettiä, miten tuottavuus kasvaisi, jos työkuorman jakamisen myötä työhyvinvointi paranisi, sairauspoissaolot vähenisivät ja terveydenhuoltojärjestelmän kuormitus pienenisi ja tulisi lisää työtätekeviä ihmisiä, jotka käyttäisivät ansaitsemansa rahat paikallisiin palveluihin, siis ruokkisivat paikallista yrittäjyyttä. Vaan ei, väkeä vähennetään kunnes saavutetaan piste ettei ole taloudellisesti kannattavaa palkata ketään töihin ja firma muuttaa halvempiin maihin. Pessimistä(=realistina) odotan päivää, jolloin sairaa kuljetetaan halpamaihin hoitoon, koska täällä ei ole varaa ylläpitää sairaaloita. Tätä ajatusta tukee tieto siitä, että jo vanhuspalveluiden siirtoa esim, Thaimaahan on jo tutkittu.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen postaus! Kyllä täytyy tunnustaa, että häpeän itseäni. Häpeän työttömyyttäni ja häpeän sitä, että olen yrittänyt ja epäonnistunut kaksi kertaa. Epäonnistumiset syövät naista. Omaa häpeääni lisää suvun vanhemman polven häpeä työttömyydestäni. Nyt sitten hävetään kaikki ja urakalla. Kyllä tämä on jo omaan persoonaan fiksoitunutta häpeää. Omien ominaisuuksien, valintojen, iän, sukupuolen, ihan kaiken häpeää. On raskasta olla joka tavalla väärä. Vaan miten täältä noustaan? Miten muut, jotka ovat samassa tilanteessa, pitävät päänsä pinnan yläpuolella?

    VastaaPoista
  4. "Etsin itselleni uusia haasteita nykyisen, erittäin vaativan haasteen (työttömyyden) tilalle."

    VastaaPoista
  5. Pinnalla käydään haukkaamassa happea, jonka jälkeen vajotaan taas pinnan alle. Omalla kohdallani häpeä ei varmasti poistu koskaan. Joskus ohikiitävän hetken se väistyy sivuun kun saan keskitettyä ajatukseni minulle mielenkiintoiseen asiaan. Vinkkejä otetaan vastaan...

    VastaaPoista