lauantai 20. joulukuuta 2014

Epä-ihminen

Kirjoittaminen, tai kuten trendikkäästi asian voisi ilmaista: blogaaminen, on yleistynyt ilmiö keskuudessamme, enkä koskaan osannut aavistaa lähteväni itse siihen mukaan. En koskaan ole ajatellut omaavani erityisen kiinnostavia ajatuksia, saati ihmisiä kiinnostavan lukea ajatuksistani tehtyjä raapustuksia.


Sain kipinän kirjoittamiseen (kyllä, käytän itselleni mieluisempaa termiä, koska en ole trenditietoinen ja rohkenen jopa väittää kulkevani näissä asioissa vastavirtaan, ihan vain periaatteesta) kun tunsin turhautuneeni pitkittyneeseen, totaalisen tuloksettomaan työnhakuun. Tästä jokseenkin voimakkaasta tunnelatauksesta syntyi:”Tuhannen työhakemuksen mies, omin sanoin”-kirjoitus, jonka suosio yllätti minut täysin.


Tunsin suurta helpotusta siitä, että viimein sain purettua osan pahaa oloani jonnekin. En ole ajatellut kaikkea kaataa vaimoni niskaan, vaikka hyvänä tukena onkin toiminut (kiitos raksu!). Ajattelutyö ei ole tuonut helpotusta olooni saati ratkaisua tilanteeseeni, pikemminkin päinvastoin. Alituinen epäonnistumisien pohdinta ja niihin johtaneiden syiden etsintä, ovat pikemminkin köyhdyttäneet kykyäni ajattella kuin tuoneet minut lähemmäksi ratkaisua. Se on kuin horisontti, joka on juuri ja juuri käsieni ulottumattomissa. Se pakenee edeltäni jonnekin kaukaisuuteen.


Jani Kaaro on kolumnissaan:”Köyhyys tyhmentää”, käsitellyt asiaa erittäin hienosti. Pähkinänkuoreen tiivistettynä, kolumni käsittelee sitä kuinka ihminen vääjäämättä tyhmenee joutuessaan käyttämään rajallista henkistä kapasiteettiään taukoamatta oman selviytymisen miettimiseen. Huolien pyöriessä jatkuvasti taustalla, ihmiselle ei jää niitä elintärkeitä resursseja käytettäväksi siihen tärkeimpään tehtävään, eli miten päästä nykyisestä tilanteesta pois.


Työttömyyden alkuaikoina olin toiveikas ja itseäni kehittääkseni kyselin kovasti, minkä takia en ollut juuri heille sovelias ehdokas. Vastauksia tuli aina nihkeästi ja pian havaitsin vastauksien samankaltaisuudessa toistuvan kaavan: en vain täytä heidän vaatimuksia. Toisin sanoen, heillä ei ollut viitseliäisyyttä miettiä, voisiko tehtävään tulla valituksi ennemminkin henkilö, joka on sopiva, sen sijaan että valitsisivat pätevän? Näitä hätäisesti kokoon kursittuja (=hihasta ravistettuja?) perusteluita en ole enää pyytänyt sen jälkeen kun yhtä paikkaa hakiessani en päässyt edes haastatteluun asti. Tästä työpaikasta tivasin sinnikkäästi kolmeen kertaan lisää tietoa miksen päässyt edes haastatteluun. Perusteena sinnikkyydelleni oli se tyrmistyttävä tieto, että minulla oli liki kolme vuotta kokemusta käyttö-, huolto- ja korjaamokäsikirjojen tekemisestä maansiirtokoneisiin, joita firma teki. Tunsin siis heidän tuotteet, tehtaan, valmistusprosessin, käytettävät ohjelmistot ja henkilöstöä. Saadessani kerta toisensa jälkeen ympäripyöreätä rekryjargonia, tulin siihen tulokseen, että jos firma ei kunnioita työnhakijoita tuon taivaallista, että vaivautuisivat edes kertomaan kunnon perustelut. Sanoisivat edes , ettei naamasi miellytä, mutta ei niin ei. Tulin siihen tulokseen, että ehkä onkin hyvä juttu etten päässyt sinne.


Huomaan valitettavan usein, kuinka hylkäyskirjeen saadessani alan oitis miettimään, että haluan kuulla ne perusteet miksei minua taaskaan valittu. Epätoivoissani kuvittelen tiedon auttavan minua muuttamaan, öh, siis kehittämään itseäni siihen suuntaan, että olisin jälleen haluttu työntekijä. Nopeasti kuitenkin muistan kertomani tapauksen ja siirryn yksinkertaisesti kuvittelemaan hylkäyksen perusteet. Mieli on siitä ovela, että aukot tiedoissa on todella helppo täyttää mielikuvituksen voimin. Se jääkin kyseenalaiseksi, kuinka lähelle totuutta näillä mielikuvitelmilla oikein pääsee… Olen tehnyt tuon jo niin monta kertaa, että usein vain teen helpoimman johtopäätöksen ja vakuutan itseni siitä tiedosta, että minussa ei ollut mitään vikaa, vaan jonkun sukulaisen sai (jälleen kerran) hakemani paikan.


Kiinnostus itseni kehittämiseen hiipuu koko ajan. Olen tehnyt sitä jo niin kauan, tuloksetta, etten näe siinä mitään järkeä. Kun omaan osaamiseen sijoitettu työ ei tuota tulosta, on silloin kokeiltava jotain muuta. Koulutus ja itsensä kehittäminen ovat vain korulauseita, joilla kuorrutetaan se karmea totuus, ettei töitä yksinkertaisesti ole.


Voisin hyvin kuvitella aasin jossain vaiheessa tajuavan, ettei se porkkana kepin nokasta lähesty vaikka kuinka tarmokkaasti sitä kohti pyrkii. Toki aasikin haluaa elää kieltämyksessä ja jatkaa porkkanan tavoittelua, sillä paikalleen pysähtymisen mahdollisuus pelottaa sitä eniten. Jos päästää itsensä vaipumaan apatiaan, tajutessaan ettei porkkanaa koskaan tule saamaan, niin miten sieltä käsin voi enää nähdä mitään keinoja kammeta itsensä ylös?


Markkinoinnin opeista tiedämme, että tyytymättömyyden vähentyminen ei suoraan lisää tyytyväisyyttä. Huomaamattani olen alkanut toteuttamaan tätä periaatetta. Olen hiljalleen suunnannut katseeni pois onnistumisen tavoittelusta, kohti epäonnistumisen välttämistä. Jotenkin en vain jaksa enää välittää.


Ensinnäkään kun tietoa soveltumattomuudestani hakemaani tehtävään ei voi soveltaa muihin hakemiini tehtäviin. Toiseksi, jokaiseen tehtävään on aina erilaiset vaatimukset ja jokaisesta hakemisprosessista tulee aina ilmi erilaiset puutteet osaamisessani ja se on kuluttavaa pitemmän päälle. En edes uskalla ajatella näiden tietooni tulleiden puutteiden luomaa kokonaisuutta siitä, miten vajaa olisin, jos laskisin nuo kaikki yhteen. Yhteen summattuna, voisin kohtuullisella varmuudella alkaa nimittämään itseäni “epä-ihmiseksi”.


1 kommentti:

  1. Omalta osaltani olen myös siirtynyt pois onnistumisen tavoittelusta epäonnistumisen välttelyyn. Ehkä se tapahtuu siinä vaiheessa, kun tajuaa, että kaikilla tarinoilla ei ole "onnellista" loppua. Ja kun sen tajuaa (ja hyväksyy), voi alkaa suunnata rajallisia resurssejaan toisin ja järkevämmin. Mitä se sitten jokaisen kohdalla tarkoittaa, jää henkilön omalle kontolle. Huomaan olleeni prosessissa tämän vuoden. Alkuvuoden toiveikkuus ja optimismi ovat vaihtuneet melankolian kautta jonkinlaiseen hämmentyneeseen, osittaiseen hyväksymiseen. Tässäkö tämä nyt sitten oli?

    VastaaPoista