lauantai 3. tammikuuta 2015

Merkityksen katoaminen

Joulu ja uusivuosi tuli vietettyä enemmän ja vähemmän kotoisissa maisemissa. Oli mielenkiintoista havaita, kuinka nuoruuden maisemista menettää tunnesiteen. Kaikkialla näytti tutulta, muttei mikään kuitenkaan tuntunut enää siltä. Joko kotiseutuni oli muuttunut tai sitten olin minä. Onneksi löytyy kolmaskin vaihtoehto, maailma ympärillämme.
Uskaltaisin veikata kaikkien näiden kolmen osatekijän muutosta syylliseksi siihen, miksei ennen turvallisilta tuntuvat seudut enää herätä niitä samoja tunteita. Toki seutu muuttuu, vanhoja rakennuksia puretaan, uusia rakennetaan ja tutut metsät kasvavat, kuten myös vanhat metsäpolut kasvavat umpeen ja uusiakin syntyy.
Kohta tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun muutin pois synnyinseudulta ja edellä mainitut muutokset herättävät eräänlaista turvattomuutta sen takia, ettei ole itse päässyt mukaan noihin seudullisiin muutoksiin. Nuorempana tuli metsäpolut pyöräiltyä moneen kertaan läpi ja jopa tehtyä muutamia uusia. Se antoi turvallisuuden tunteen, jossa koki tekemisillään olevan vuorovaikutuksessa välittömän ympäristön kanssa.  Se myös toi tunteen, että olet sidoksissa paikan ekosysteemin kanssa.
Pitkään muualla asuneena saa huomata, ettei oma panoksesi enää näy tutuissa ympyröissä, joku muu tekee uudet polut ja huomaat menettäväsi sen turvallisuuden tunteen, missä koit olevasi osa seudullista kehitystä.
Myös työmaailma muuttuu, usein niin nopeasti, ettet pysy edes kouluttautumalla perässä. Aloittaessasi uuden opiskelun, et voi millään tietää mikä on maailman tilanne 3-5 vuoden päästä suunnitellun valmistumisen aikoihin. Tarkoitan tällä puhtaasti sitä, ettet ole vuorovaikutuksessa ympäröivään maailmaasi. Joku muu tekee ne työelämän uudet polut ja roolisi seudullisessa kehityksessä jää hyvin vähäiseksi. Voisi jopa sanoa, että osaksesi jää haikean katkera tunne ulkopuolisuudesta. Kaiken näyttäessä tutulta, et kuitenkaan saa tarttumapintaa siihen tunteeseen, missä olet turvallisesti mukana maailmanmenossa. Tiedon siitä, että olet ollut vuorovaikutuksessa työmaailman kanssa ja, että olet ollut mukana muuttamassa maailmaa.
Työttömänä olet tippunut pysyvästi vaihtopenkille. Miksi pysyvästi? Kun et koskaan pääse näyttämään kykyjäsi kentällä, ei kukaan niitä myöskään huomaa ja roolisi tässä näytelmässä on olla näennäisesti osa joukkuetta. Vierestä seuraat pelin kulkua, vaikket pääsekään siihen vaikuttamaan mitenkään.
Miten voi tuntea olevansa merkityksellinen, jos maailma mihin olet luotu, on kokonaan poissa? Jos olisit cd-levy, tietäisit tehtäväsi ja ymmärtäisit itsesi roolisi kautta. Tehtäväsi on tärkeä, koska musiikki ei leviäisi yhtä laajalle ilahduttamaan ihmisiä ilman sinua. Kukaan ei ole kertonut sinulle, miksi olet cd-levy tai miksi tehtäväsi on pitää sisälläsi musiikkia. Tiedät, maailman olevan pullollaan muita cd-levyjä ja tiedät täyttäväsi tärkeää tehtävää, elämäsi olisi näin merkityksellinen.
Maailman muuttuessa tulee mp3-soittimet ja suoratoistopalvelut ja sinä jäät tarpeettomaksi. Pahimmassa tapauksessa sinusta tehdään seinäkello ja olet loukussa seinällä. Seinältä katsot maailmaa, jota et enää tunne. Elämän merkitys, jota musiikin kautta tunsit on kadonnut. Kaikki on niin vierasta tässä uudessa maailmassa, jota ei tunne omakseen. Ainoa tunne, jonka saavutat on totaalinen lamaannus. Ei ole enää maailmaa, jossa roolisi musiikinsäilöjänä olisi ymmärretty.
Voi kuulostaa masentuneen puheilta, mutta maailma johon minä synnyin ja jossa kasvoin on poissa. Kasvoin aikana, jolloin Suomessa vallitsi lähes täystyöllisyys. Kasvoin ajassa, jolloin ahkeralla löytyi mitä tahansa töitä ja, että koulutus oli kannattava sijoitus tulevaisuuteen.
Viime aikoina on uutisoitu miten koulutettujen työttömyys on kasvanut 30% edellisestä vuodesta. Enää eivät ole edes koulutetut turvassa tässä vieraassa maailmassa, missä ainoastaan rahalla on merkitystä. Töissä olevien rooli on muuntunut työntekijästä kuluyksiköksi. Inhimillisyydestä ollaan siirrytty osaksi talouden terminologiaa.
Kaiken tämän vaurauden ja materian keskellä, olemme onnettomampia kuin koskaan. Prosentti väestöstä omistaa puolet maapallon varoista. Onko tämä enää ihmiselle tuttu maailma, jossa vain murto-osa pääsee peliin ja me loput seuraamme pelin kulkua vaihtopenkiltä käsin?



5 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus ja on mieli tehnyt kommentoida jotain jo aiemmin. On vain itselläkin ollut varsinkin uuden vuoden jälkeen jotenkin niin tyhjä ja sanoisinko, merkityksetön olo, joten en ole osannut sanoa mitään fiksua (tai vähemmän fiksua). Nyökytellyt samoille ajatuksille ja tunnetiloille vain itsekseni. Vaisu olo jollakin tapaa. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta itse kuulun ns. 70-luvulla syntyneeseen X-sukupolveen. Uskon, että monella samanikäisellä on samoja ajatuksia (ainakin niillä, jotka eivät ole työssä). Tämä maailma on niin erilainen paikka nykyään, johon meidät lapsuudessa ja nuoruudessa kasvatettiin. Joku meni muuttamaan sääntöjä, mutta unohti kertoa siitä meille. Toivoisin, että minulla ei nelikymppisenä olisi näin hämmentynyt olo. Ehkä se pitää paikkansa, että ihminen loppujen lopuksi ei elä omaa elämäänsä, vaan sukupolvensa elämää. Jonkinlainen merkitys ja järki vain täytyisi loytää tällekin kokemukselle omassa päässään.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kehuista! Itsellä tuntuu olevan jonkin sortin blokki kirjoittamisessa ja miksei myös ajattelemisessa, kun on vain tunne, ettei enää löydy mitään sanottavaa.

    Puit ajatukseni sanoiksi:"Tämä maailma on niin erilainen paikka nykyään, johon meidät lapsuudessa ja nuoruudessa kasvatettiin. Joku meni muuttamaan sääntöjä, mutta unohti kertoa siitä meille. Toivoisin, että minulla ei nelikymppisenä olisi näin hämmentynyt olo. Ehkä se pitää paikkansa, että ihminen loppujen lopuksi ei elä omaa elämäänsä, vaan sukupolvensa elämää. " huomattavasti paremmin, kuin miten sen itse yritin ilmaista.

    Olen vuosimallia -78, joten X-sukupolvea myös. Sukupolvemme elämästä kertoi mielenkiintoisesti ruukinmatruuna ja pakko tuota kirjoitusta oli nyökytellä:

    http://takkirauta.blogspot.fi/2014/10/x-sukupolven-valintilinpaatos.html

    Itse olen miettinyt, miksi itsensä ilmaiseminen tuntuu ajan kuluessa yhä vain vaikeammalta. Olen ajatellut toistuvien pettymysten muokkaavan tapaani kommunikoida. Huomaan olevani kärsimätön kuulemaan, mikä on se pointti keskusteluissa, enkä siedä jaarittelua juuri lainkaan. Samoin huomaan vastaavani kysymyksiin niin lyhyesti kuin vain voi ilman varsinaisen sanoman kärsimistä. Se kai kielii siitä, ettei enää halua antaa omia voimavaroja yhtään pois, edes sanallisessa muodossa, pelkästään siinä pelossa, että joutuu taas pettymään.

    Heh, tähän väliin kerron edellisestä työkaveristani, josta pidin suuresti. Etenkin hänen tapansa kommunikoida on jäänyt mieleeni. Hän puhui vähän, mutta asiaa. Kuvaavin tilanne oli kun hän otti loparit töistä ja viimeisillä kahveilla ennen lähtöä istuttiin ja kaikki kertoivat jotain kokemuksia hänen kanssaan työskentelystä. Viimeisenä pomo ojenti läksiäislahjan ja kaikki odottivat (en minä, koska tiesin miten hän kommunikoi) hänen sanovan muutaman sanan lähtiessään; ja niin hän myös teki. Tokaisi:"Niin, no!" ja lampsi ovesta ulos. Häneltä tuli myös useita postikortteja lomakohteista, joissa vieraili, ja hän käytti suunnilleen samoja sanoja...

    Takaisin aiheeseen. Vähäpuheisuus kertonee omalta kohdaltani siitä, ettei enää halua antaa itsestä edes niin pientä palasta kuin perusteellista (=insinöörimäistä) informaatiota kun tietää ettei siihen tule saamaan vastakaikua. Vaari joskus opetti sanonnan:"kirveen terä teroitetaan molemmin puolin". Ymmärsin pienenä nassikkana sen käytännön merkityksen, mutta vasta aikuisuudessa sen todellinen merkitys on valjennut. Työttömänä on tullut höylättyä sitä toista sivua niin pitkään, että terä alkaa muistuttaa kieroudeltaan jo banaania. Sitä en tiedä miten kauan sitä tarvitaan aikaa ja vastakaikua omalle panostukselle, jotta tämä työtön normalisoituu. Itse olen pohtinut, etten varmaan koskaan palaudu näistä vuosista, vaan katkeruus ja varuillaolo seuraa hamaan loppuun saakka.

    VastaaPoista
  3. Ok, olet sitten sieltä 70-luvun toisesta päästä. Olen monesti miettinyt joulun jälkeen niin oman blogin kuin muiden kirjoitusten kohdalla, että tekisi mieli kirjoittaa, sanoa jotain, mutta en vain saa aikaiseksi. Tulee jotenkin sellainen olo, että 'what's the point'. Sillä mitä kirjoitan, ei muuteta mitään parempaan suuntaan. Eräs tuttavani sanoo, että yksikin ihminen voi vaikuttaa. Olen toisaalta samaa mieltä, toisaalta en. Pitäisi olla "joku", että sanoilla olisi painoarvoa. Ihmiset eivät useinkaan kuuntele sanoja, vaan katsovat sitä, miltä sanoja näyttää, millaiset vaatteet hänellä on ja mikä on hänen yhteiskunnallinen statuksensa. En tiedä, oletko kokenut, että julkisuuteen tulo olisi auttanut sinua eteenpäin?

    Mietin, mikä minua eniten kalvaa. Ehkä se on epäoikeudenmukaisuuden tunne. Se on pahinta. Kun elämä ei palkitsekaan ponnistuksia (tämä on taas yksi niistä pajunköysistä, joita ikäluokalleni on syötetty). Sitten joku vielä kehtaa suhtautua jotenkin aliarvioivasti tai epäempaattisesti. Se korpeaa ja lujaa!

    VastaaPoista

  4. Saman turhautumisen kanssa kamppailen itsekin. Ei vain löydy mitään hyvää syytä kirjoittaa saati kommentoida. Olen kokenut monasti olevani liedellä oleva puurokattila ja aika ajoin jotain pääsee kiehumaan yli ja palamaan kiinni hellaan. Nuo kiinni palaneet asiat ovat niitä kirjoituksia täällä ja ne kertovat omaa tarinaansa. Ajan kanssa vain käy niin, että vaikka kattilassa porisee kovastikin, ei kuoha enää yllä kiipeämään reunan ylitse ja siitä tämä turhautuminen. Sitä menee ajan kanssa lukkoon kun ei näe tässä kirjoittelussa mitään hyötyä.

    Olin esiintymiseni jälkeen todella innoissani, että jotain edes tapahtui. Arjen tasaisuus ja harmaus rikkoontui hetkeksi ja kuvittelin siitä tulevan jotain. Vaan ei julkisuus kestänyt montaa päivää kun tilalle tuli uusi asia mediassa, tasavertainen avioliittolaki. Ja niin työllisyys-teema pyyhkäistiin maton alle tehokkaasti, eikä siihen ole sen koommin palattu. Jos harrastaisin foliohattujen käyttämistä niin melkein uskaltaisin väittää tämän olleen tietoinen teko, jolla massojen huomio ohjattiin toisaalle. Muista lukeneeni kuinka Kekkonen pisti hätätilan päälle ja hajoitti hallituksen kun työttömiä oli 60 000. Se ikäpolvi kuka tämän muistaa, alkaa olemaan jo eläkeiässä, eikä enää barrikadeille nouse. Nuoremmat polvet taas ovat kasvaneet muutamassa taantumassa&lamassa ja pitävät työttömyyttä normaalina länsimaiseen talouteen kuuluvana ilmiönä. TEM lukujen mukaan meitä tavalla tai toisella töitä vailla olevia on pian jo 600 000 ja minua ihmetyttää, miksei noin suurista luvuista edes puhuta?

    Aikamme kirous on juurikin tuossa, ettei sisällöllä ole väliä kunhan se näyttää kivalta. Jos oikein muistan lukion historian oppitunneista niin on monia kulttuureita, joiden kuoleman lähtölaskenta alkoi siitä, kun alettiin arvostaa pinnallisia asioita. Lukuisilla työnhakukursseilla, joita olen käynyt, on lisääntyvissä määrin korostunut ulkonäön merkitys sekä hakupapereissa että sinussa itsessäsi. Työnsaannissa ei ole eduksi näyttää Jone Nikulalta + 40 kg. Ulkonäkö ja olemus pitäisi olla pikemminkin Marco Bjurnström:n luokkaa. Jotenkin kaksinaismoralismia on kehottaa olemaan oma itsesi, sillä esiintyminen näkyy läpi ja sitten kuitenkin sinun tulisi olla Marcon kaltainen ilopilleri ollaksesi haluttu.
    Olen sitä aiemminkin ihmetellyt, et jos me kaikki vain pidämme huolta kiiltokuvastamme niin kuka tekee ne työt? Itse ainakin viihdyn paremmin kulisseissa, enkä välitä yhtään paistatella valokeilassa. Vaikkei se TV:stä ehkä näkynytkään niin sisältäpäin olin niin paniikissa, että hyvä että pystyin hengittämään. Eikä tuo julkisuuteni ole mitenkään auttanut tilannettani. Ainoastaan hyvää tarkoittaville neuvojille pääsen sanomaan, että Suomen pääministeri on todennut minun tehneen kaiken oikein, eikä minua voi neuvoa, joten oletko sinä pätevämpi neuvomaan? Ehkä hieman ilkeätä, mutta jossain vaiheessa vain ne samat neuvot alkavat väsyttämään eikä vain enää jaksa kuulla niitä 517:sta kertaa uudestaan.

    Sepä se kun meiltä puuttuu kokonaan edunvalvonta. Ei ole ketään riittävän vaikutusvaltaista puhumassa puolestamme. Pitkällisten vastoinkäymisten lannistamana en usko, että meidän isoa joukkoa saisi helpolla kasaan ja yhdessä tekemään mielenosoituksia yms.

    Epäoikeudenmukaisuus, voisi olla hyvä aihe kirjoittaa. Sitä olemme joutuneet kokemaan. Porkkanaa on heiluteltu nenämme edessä ja kannustettu opiskelemaan ja tekemään työt kunnolla. Mitä siitä olemme kostuneet? Parhaat nuoruusvuodet vietetty nenä kiinni kirjassa kun silloin olisi voinut tehdä kaikkea hauskaa ennen asettumistaan arjen oravanpyörään. Hauskat jäi kokematta ja niin jäi myös arjen oravanpyörä kun ei sinne työelämään päästetä. Tuntuu kuin tässä olisi vain labrarotta...

    VastaaPoista
  5. Niin...joskus mietin, että jos Jumala todella on olemassa, hänen mielenkiintonsa meihin täytyy olla samaa luokkaa kuin tiedemiehen, joka tarkkailee petrimaljassa jotain bakteeriviljelmää =D. Palaan vielä tuohon ulkonäköasiaan, koska ihan tosissaan uskon, että jonkinlainen "romahdus" täälläkin on tulossa. Olen lueskellut mielenkiinnolla (lähinnä netistä) mitä esim. Argentiinassa tapahtui talousromahduksen jälkeen ja miten ihmiset reagoivat. Luulisi, että ihmiset olisivat keskittyneet mm. perusasioihin, mutta siellä, yllätys yllätys, kansa alkoikin panostaa yhä enemmän ulkonäköön ja kauneusleikkauksiin. Eli kun menee oikein huonosti, keskitytään parantamaan pintaa.

    Jos kiinnostaa kannattaa joskus googletella Fernando Aquirre. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan mm. kirjan. Argentiinan tapausta ei varmaan voi suoraan verrata Suomen tilanteeseen, mutta sielläkin talouskriisi alkoi velkaantumisella ja jatkui työttömyyden kasvulla sekä leikkauspolitiikalla. Kuviossa on tosi paljon meille tuttuja elementtejä.

    VastaaPoista