maanantai 16. helmikuuta 2015

Työttömyys muuttaa ihmistä

Talouselämä uutisoi, kuinka työttömyys muuttaa ihmisen persoonallisuutta:

http://www.talouselama.fi/uutiset/nain+tyottomyys+muuttaa+ihmista/a2292878

Brittiläisen tutkimusryhmän Saksassa tekemän tutkimuksen mukaan työttömyys voi vähentää miellyttävyyttäsi, tunnollisuuttasi ja avoimuuttasi. Tutkimus haastaa ajatuksen siitä, että persoonallisuus olisi muuttumaton osa ihmistä.

Naiset pitivät itseään vähemmän miellyttävinä joka vuosi, jonka he olivat työttömänä. Miehillä miellyttävyydessä oli selkeä kasvu, kun he menettivät työnsä. Kolmen vuoden jälkeen heidän miellyttävyytensä laski rajusti.


Tunnollisuus laski välittömästi miehillä ja jatkoi laskuaan niin kauan kuin miehet pysyivät työttöminä. Naisilla lasku ei ollut yhtä selvä kuin miehillä.


En ole läheisiltäni kysynyt, miten olen muuttunut työttömyyden johdosta. Vaimo toki osasi kertoa minun muuttuneen huomattavasti epäsosiaalisemmaksi, äreämmäksi enkä enää luota ihmisiin. Oikeastaan olen noiden piirteiden voimistumisen havainnut itsekin. 


Kärsivällisyyteni on myös kadonnut. Muistan miten pienenä säästin viikkorahoja melkein kaksi vuotta, voidakseni ostaa haluamani radio-ohjattavan auton. Jotenkin sellainen mielikuva tulee mieleen, että kymmenen ikäiseltä tuo on aika huima saavutus. En tosin ole altistunut sen ikäisille ihmisille nyt aikuisäilläni, joten en tiedä onko muita todistettavia tapauksia olemassa. Nykyisin, jos internet-sivu ei aukene viimeistään kymmenessä sekunnissa, poltan päreet täysin.


Miksi ihmisen persoonallisuus sitten muuttuu erinäisten tapahtumien johdosta? Tässä tapauksessa työttömyyden. Onko kyse yksinkertaisesti siitä, että kaikki ne koulunpenkillä vietetyt vuodet  (enemmän ja vähemmän ahkerasti opiskellen) ja sitäkautta omaksuttu käsitys ns. "normaalista" elämästä, joutuu todella suureen ristiriitaan todellisuuden kanssa kun koulussa saadut opit eivät pidäkään paikkansa oikeassa elämässä? 


Tavallaan työttömyys on kuin hirtehinen sosiaalipoliittinen koe, jossa pyritään selvittämään miten koehenkilöt reagoivat siihen kun matto kiskaistaan jalkojen alta ja elämän perusrakennuspalikat viedään omista käsistä pois. Oikeastaan ei puutu enää kuin piilokamerat niin työttömän elämää, voisi olla aika rankka reality-tv sarja. 


Jatkuva muutoksen odottaminen ja kykenemättömyys vaikuttaa omaan kohtaloonsa, taatusti pirstoo vahvemmankin psyykkeen. Olen joskus unettomina öinä kehitellyt teoriaa, jossa ihmisen persoonallisuus rakentuu kokemuksien myötä saaduista asioista. Kokemukset aineellistuvat aivoihin, sanotaan niitä selvyyden vuoksi vaikkapa palikoiksi. 


Onnellisten hetkien palikat säilötään persoonaan ja mitä enemmän niitä tulee, sen tiivimmäksi persoonan rakenne muuttuu. Kun positiivisia kokemuksia tulee paljon, rakenne muuttuu todella tiiviiksi ja näin se on vahvempi ja kestää vastoinkäymisiä hyvin. Mielikuvana antaisin vaikka lyijykuulan.


Tämän vastapainona epäonniset kohtaamiset kohtalon oikkujen kanssa taas poistavat näitä positiivisten kokemuksien kautta hankittuja palikoita persoonasta. Kun matkan varrelle osuu riittävän paljon huonoja kokemuksia, muuttuu persoona huokoiseksi, käytettäköön tässä vaikka mielikuvaa hattarasta. Hattaran rakenne ei kestä elämän kolhuja. Kolhujen paikkaaminen ei myöskään suju helposti, sillä huokoinen rakenne on merkittävästi hauraampi kuin tiivis (hattara vs. lyijykuula).


Miten sitten eheytyä työttömyyden jättämiltä kolhoilta persoonallisuuteen? Tähän tarvittaisiin varmaan enemmän praktiikkaa psykologian saralta kuin harrastamani pohdiskelut unettomina öinä... Jos tiedät ratkaisun, kommentoi. Ties vaikka aiheesta keskustelemalla löydettäisiin Graalin malja!






5 kommenttia:

  1. Huh, nyt heitit pahan! On ihan selvä, että omallakin kohdallani työttömyys on vaikuttanut persoonaani ja sitä kautta muihin ihmissuhteisiini. Uskon, että omalla kohdallani asiaan on vaikuttanut samalla kertaa lapsen aikuistuminen (ei ole enää sellaista perinteistä, arkea täyttävää äidin roolia) sekä oma ikääntyminen (40+ nainen on mielenkiinnoton, rupsahtanut vanha ämmä). Joten kyllä tässä aika syvissä vesissä välillä uidaan.

    Huomaan, että kyyneleet ovat herkässä, vaikka normaalisti en mikään itkupilli olekaan. Sanonkin aina miehelle, että minulla on liikaa aikaa ajatella. Mutta siis asiaan! Eli kysyit, miten voisi eheytyä työttömyyden jättämiltä kolhuilta.

    Uskon, että paras lääke tähän olisi ihan oikea, palkallinen työpaikka! Työkaverit ja työyhteisö. Tilipäivä. Rahaa tilillä. Mutta tämä on ihan sanomattakin selvä seikka. Oletetaan siis, että työpaikkaa ei enää koskaan, ikinä, olisi näköpiirissä ja henkilöllä on ikää n. 40 vuotta, jäljellä ehkä 30-40 vuotta. Hmmm.

    Oma vastaukseni olisi omavaraistalous, niin pitkälle kuin mahdollista.

    Kun henkilö itse kaataa ja hakkaa puut polttopuiksi, kasvattaa/kerää/säilöö/kuivattaa ruokansa jne. se sitoo niin paljon voimavaroja (henkisiä ja fyysisiä) ettei jouda enää ajattelemaan sen paremmin tämän maailman arvostuksia, ulkonäköpaineita, vanhenemista tms. Uskon, että omavaraisuudessa (osittaisessakin) on koko ajan mahdollisuus kokeilla, oppia uutta, testata omia kykyjään ja rajojaan sen sijaan, että vain istuu neljän seinän sisällä ja suree kohtaloaan.

    Olen mielestäni tosi hyvä analysoimaan esim. omia mielenliikkeitä ja tuntoja, mutta tämä analysointi ei ainakaan itseäni tunnu auttavan. Tunteet ovat voimakkaammat. Huomaan myös parisuhteessa asettavani puolisolleni aivan liian suuria odotuksia eli toivon hänen täyttävän niitäkin tarpeita, jotka luonnollisesti täyttyisivät työpaikan sosiaalisissa suhteissa. On kyllä aika ulkopuolinen olo. Toivottavasti saat kysymykseesi lisää vastauksia.

    VastaaPoista
  2. Miehenä ehkä vaikea myöntää, mutta kyyneleet virtaavat herkästi itsellänikin. Ajalta ennen työttömyyttä muistan kyynelehtineeni viimeeksi kun polvi meni sijoiltaan karatessa vuonna 1999... Rehellisesti sanottuna pelottaa ajatella, kuinka tässä vielä 30+ vuotta pitäisi sinnitellä tämän pääkopan kanssa. Joutoaikaa on mietiskellä kaikennäköisiä asioita ja ikävä kyllä, useimmiten ajatusten suunta ei tunnu taipuvan siihen, että miten nykytilanteesta pääsisi ulos. Ulospääsy on kuin teflonia, mikään ajatus ei tartu....

    Tavallaan on selviö, että oikea, palkallinen työ auttaisi, koska se on kokonaisvaltainen paketti. Saavuttaa mielekästä (?) tekemistä päivän ajaksi, saa kommunikoida ympärillä olevien ihmisten kanssa, kokee olemassaolollaan olevan merkitystä, eikä tarvitse alitajunnan ja valveajattelun työstää jatkuvasti sitä talouspuolen pohdintaa; mitä voin syödä, pitääkö siirtää laskuja, entä jos pesukone hajoaa, mistä rahat siihen yms.

    Mieleeni heräsi kysymys, pystyykö sitä enää heittäytymään siihen työpaikan tuomaan varmuuden tunteeseen, vai onko tässä kenties peruuttamattomasti menettänyt luottamuksen työelämään? Pystyykö enää työelämä ja sen mukanaan tuomat edut eheyttämään pirstoutunutta itseluottamusta? Vai tuleeko pahimmassa tapauksessa arjesta sitä, että hyvinvoivana työssäkäyvänä, yhteiskuntaan kuuluvana huomaa taustalla jäytävän pelon siitä,että jos se kaikki viedäänkin sinulta jälleen pois ja tiput takaisin työttömyyden epävarmuuden syövereihin?

    Valitettavan usein vastaukset johtavat kohdallani uusiin kysymyksiin...Ei se toisaalta haittaa, pysyy ainakin keskustelu yllä ja saa uusia näkökantoja asioihin, jotka luuli kalunneensa puhki.

    VastaaPoista
  3. Uskon, että jos työpaikka olisi ns. varma ja itselle sopiva, se varmasti jonkin vuoden jälkeen nostaisi maasta sinne poljetun itsetunnon ja häivyttäisi ainakin jonnekin taustalle ikävät kokemukset ja tunteet työttömyysajasta. Itselläni itsetunnon lasku johtuu varmaan kaikista noista mainitsemastani kolmesta (voi niitä syitä enemmänkin olla) eli työttömyys, lapsen aikuistuminen sekä oma vanheneminen. Eli koetan tässä selvitä ainakin kolmesta, omaa itsetuntoa syövästä asiasta samalla kertaa. Lisäksi takaraivossa kuiskuttelee koko ajan ajatus, että tässä se elämä nyt oli. Paras on jo ohi ja nyt koetetaan kypsyä hyväksymään muutos tässä menestyneitä, nuoria ja kauniita suosivassa yhteiskunnassa. Välillä sitä tuntee olevansa ihmisroska. Ilmankos itkettää. Kai se jonkinlaista alakuloa on, masennukseksi en sitä luokittelisi.

    Koetan kotona ja tutuille pitää vahvaa ja iloista kuorta yllä, kotona yksin, omissa oloissani olen sitten se joka olen, tunteineni kaikkineni. Myös miestä koetan säästää kaikkein itseinhoisimmilta ajatuksiltani ja pessimismiltäni. Kai se on tapa pitää jonkinlaisista arvokkuuden rippeistä kiinni.

    VastaaPoista
  4. Jakojäännös, minulla sama tilanne paitsi että olen vielä 10 v sinua vanhempi. Päivät on helvetillisen pitkiä, ystävät asuvat kaukana, tässä tuppukylässä ei ole mitään tekemistä. Vaikeaa ajatella myönteisesti, pikemminkin et voiko vitutukseen kuolla.

    VastaaPoista
  5. En tiedä onko merkitystä sillä, asuuko pienessä kylässä vai isossa. Molemmissa on puolensa. Pienessä on vähän aktiviteetteja, mutta ne vähät ovat edullisia. Suuressa on paljon valikoimaa, mutta hintataso on köyhän työttömän ulottumattomissa.

    En tiedä voiko vitutukseen kuolla, syvästi se ainakin haavoittaa ja suuremman potutuksen keskellä on ollut kurjempi huomata ettei tähän kuolekaan...

    VastaaPoista