tiistai 24. maaliskuuta 2015

Köyhyys

Löysin erittäin hyvän kirjoituksen köyhyydestä. Vaikken koskaan ole tuntenut olevani köyhä, tilastollisesta tarkasteltuna sitä kuitenkin olen ollut lähes koko aikuisikäni. 

Ollessani palkkatyössä, kuuluin köyhiin, sillä vaimoni oli käyttänyt opinto-ja asumistukikiintiönsä ja käytännössä työlläni rahoitin molempien elämisen, miehinen unelmani perheen elättäjästä täyttyi tuolloin.

Olen myös tehnyt paljon matalapalkkaisia töitä, joiden johdosta en ole noussut edes keskiluokkaan. Töitä, joiden palkkaus on ollut niin matala, että juuri mitään ei ole jäänyt säästöön työssäkäyntikulujen jälkeen. Jos tätä lukiessa mietit, että on vain elämäntavoista kiinni jääkö mitään säästöön, niin luulisin hallitsevani säästämisen taidon. Armeijan päivärahoista jäi säästöön. Opiskeluaikoina pärjäsin mainosti opintorahalla ja -tuella, joten leveästi en ole vielä oppinut elämään.

Itse teksti köyhyydestä löytyy tuolta:

http://areena.yle.fi/radio/2710733

Lainaan tekstin kuitenkin tähän, siltä varalta, että yle sen tuolta poistaa. Tuon köyhyyden tilalle (tai lisäksi) voisi hyvin vaihtaa työttömyyden.


Professori Alf Rehn kirjoitti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa osuvan kolumnin köyhyydestä. Siinä hän totesi, että köyhyyttä on vaikea ymmärtää, jos ei ole koskaan itse ollut köyhä. Köyhyys kun on niin paljon muutakin kuin tulojen vähyyttä. Köyhyys on kokonaisvaltainen kokemus. Mutta miltä köyhyys sitten tuntuu? Minäpä kerron. Köyhyys tuntuu hävettävältä. Köyhää hävettää, kun ei pysty itse hoitamaan omia välttämättömiä menojaan. Hävettää, kun laskujen eräpäivistä pitää neuvotella. Hävettää, kun puhelinliittymä katkaistaan. Hävettää, kun on kuljettava kuluneissa vaatteissa, koska rahaa uusiin ei ole. Hävettää, kun joutuu lainaamaan tuttavaltaan parikymppiä voidakseen ostaa syntymäpäivälahjan omalle lapselleen. Köyhyys tuntuu väsymykseltä. Yöllä ei tule uni, koska pimeät ja yksinäiset tunnit kuluvat miettiessä, onko tilanteesta koskaan ulospääsyä. Väsymys on myös henkistä. Köyhä on väsynyt ainaiseen taisteluun arjessa selviytymisestä. Väsynyt ikuiselta tuntuvaan murehtimiseen. Köyhyys tuntuu vihalta. Köyhä vihaa itseään, sillä kukapa olisi niin vahva, ettei edes heikkona hetkenä syyttäisi itseään tilanteestaan. Köyhä vihaa yhteiskuntaa, jonka sanotaan takaavan hyvinvoinnin kaikille, mutta köyhälle hyvinvointi on vain jotain, joka kuuluu muille. Köyhyys tuntuu pelolta. Köyhää pelottaa, meneekö asunto alta, jos ei pysty hoitamaan vuokraa. Köyhä pelkää kodinkoneiden hajoamista. Jos pesukone menee rikki, sitä ei ole varaa korjata. Köyhä pelkää sairastumista. Lääkkeisiin ei välttämättä ole varaa Kela-korvauksesta huolimatta. Köyhyys tuntuu ulkopuolisuudelta. Köyhällä, joka usein on työtön, on aikaa seurata uutisia. Niistä köyhä kuulee, millä kaikilla eri tavoilla poliitikot tuloero-ongelman tai työttömyyden ratkaisisivat. Köyhä tajuaa, että suurimmalla osalla uutisten puhuvista päistä ei ole mitään käsitystä siitä, miltä köyhyys oikeasti tuntuu. Köyhyys tuntuu nöyryyttävältä. On nöyryyttävää kiertää luukulta toiselle selvittämässä vieraille ihmisille omia tulojaan ja menojaan. Köyhälle tulee syyllinen olo. Samaan aikaan köyhä kuulee, miten häntä ja hänen kohtalotovereitaan pidetään sosiaalipummeina ja yhteiskunnan loisina. Köyhyys tuntuu ahdistukselta. Köyhän sydän särkyy, kun hänellä ei ole varaa lapsensa harrastuksiin tai lukion oppikirjoihin. Köyhää ahdistaa ajatus siitä, onko hänen lapsensakin tuomittu köyhyyteen. Varsinkin kun jo tiedetään, että huono-osaisuuskin voi periytyä. Köyhyys tuntuu mahdottomilta valinnoilta. Sellaisilta, joita hyväosainen ei osaa edes kuvitella. Köyhä joutuu valitsemaan esimerkiksi sen väliltä, antaako viimeisen vitosen setelinsä lapselleen opettajan lahjakeräystä varten, vai käyttääkö sen julkisen kulkuneuvon matkalippuun päästäkseen käymään taas kerran työvoimatoimistossa. Köyhyys tuntuu nälältä. Kun jääkaapissa on enää valo, ja kaupasta ei voi ostaa mitään, sillä tilikin on tyhjä - silloin ollaan ilman ruokaa. Silloin köyhän ainoa helpotus on tieto siitä, että edes lapsi saa koulussa lämpimän aterian. Köyhyys tuntuu pahalta. Se jättää pysyvän jäljen. Sen muistaa surullisen kirkkaasti vielä vuosikymmenten päästä, vaikka olisi ollut niin onnekas, että on pystynyt nousemaan hyvätuloisten joukkoon. Köyhyys ei unohdu. Minä tiedän, sillä minä olin se lapsi. «


On erittäin osuva ja koskettava kirjoitus aiheesta. Työtön tuntee häpeää sekä ulos että sisäänpäin. Aina uusia tai vanhoja tuttavuuksia kohdatessaan, viimeistään toinen kysymys on:" mitä puuhailet nykyään?". Toisin sanoen pyritään selvittämään toisen sosioekonominen asema ja sitäkautta nokkimisjärjestys. 

Sisäinen häpeä syntyy siitä, kun köyhyys valtaa yhä vain enemmän resursseja alati hupenevasta aivokapasiteetista. Kun toimeentulon miettiminen muuttuu ns. pikkupalojen sammuttamiseksi, eli käytännössä miettii miten pystyn maksamaan puhelin-tai sähkölaskun, mihin ruokaan minulla on varaa yms. niin sitä rajallista kapasiteettia ei jää enää hyödynnettäväksi itse varsinaisen ongelman ratkaisuun. Eli mikä sytyttää ne pikkupalot. 

Käytännössä siis ymmärtää, ettei nykyisellä osaamisprofiililla pysty&kykene elättämään itseään, niin voisi miettiä seuraavaa askelta kohti tilannetta, jossa itsensä elättäminen olisi mahdollista. Eli miettiä alaa, joka työllistää ja johon itse kykenee. Samalla miettii/selvittää, onko edes mahdollista kouluttautua kys. alalle. Sillä TE-toimistossa tunnutaan kieltävän kaikki työttömän työmarkkina-arvoa nostava koulutus.

Tiedän tämän, koska omat ajatukseni kiertävät kehää (tai no adhd:sta johtuen sinkoilevat kalloni seinältä toiselle...), enkä kykene irtautumaan siitä niin sanotusta "selviytymis"-moodista, jotta kykenisin tekemään isoja ratkaisuja kokonaisvaltaisen tilanteeni parantamiseksi. Olen elänyt köyhyysrajan alapuolella varmaan siitä lähtien kun armeijaan läksin eli kesästä 1998. Muutama koulutus on sen jälkeen tullut käytyä, eikä niistä mainittavaa apua ollut.

Alla valokuva vuodelta 1960. Siinä on mummini aktivistiryhmä. Silloin oltiin köyhiä, eikä tilanne näemmä ole viidessäkymmenessä vuodessa niin paljoa muuttunut. Materiaa on kaikki paikat pullollaan, mutta henkinen köyhyys ja pinnallisuus valtaa elämää nurkka kerrallaan.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti