torstai 2. huhtikuuta 2015

Tapahtumat sarjassa

Monet tuntevat sanonnan:"Ei kahta ilman kolmatta". Pienellä jännityksellä odotan vanhan sanonnan paikkansapitävyyttä, sillä minulla on ensi viikolla kaksi työhaastattelua, peräjälkeen.

Jokseenkin mielenkiintoinen tilanne, sillä en oikeastaan edes muista, milloin olen viimeeksi ollut työhaastattelussa ja nyt minulla on sitten samana päivänä peräjälkeen kaksi kappaletta, joten eiköhän se kolmas haastattelukin sieltä samaan syssyyn hoituisi.

Kumpikin paikoista täyttää ns. piilotyöpaikan kriteerit, eli ne eivät koskaan tule julkiseen hakuun. Näinä talouden haasteellisina aikoina suhdeverkoston merkitys korostuu työnhaussa. Olkoonkin, etten koskaan ole toisen työpaikan tarjoajaa koskaan tavannut, olemme vaihtaneet runsaasti ajatuksia internetin ihmeellisessä maailmassa. 

Näin 70-luvulla syntyneenä, sosiaalinen media tarkoitti menemistä ulos toisten ihmisten kanssa. Eräällä tavalla kiehtovaa, miten toisesta ihmisesta voi saada lisän omaan virtuaaliverkostoon tapaamatta koko ihmistä. Ei sillä, että ajatus olisi jotenkin luotaantyöntävä vaan pikemminkin sitä vain jaksaa hämmästyä, kuinka periaatteessa oppii tuntetaan suunnilleen millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä, puhtaasti hänen ajatusmaailman kautta.

Voi olla ehkä hyväkin tutustua toiseen ihmiseen ensin virtuaalisesti tänä pinnallisena aikana, jolloin  ulkonäköä tuntuu määrittävän ihmisarvosi. Menee ehkä liiallisuuksiin sanoa, että tutustuu toisen arvoihin ja sielunmaisemaan, mutta ilman ulkonäköpaineita voi myös ilmaista itseään vapaammin, sillä mikä onkaan helpomaa kuin deletoida yksi virtuaalinen kaveri? 

Sitä en osaa sanoa, miten pitemmällä aikajänteellä mahtaa tapahtua kun ihmiset ovat vain näennäisesti yhdessä. Pääsin juuri todistamaan alle kymmenvuotiaan kummipojan leikkiä kaverinsa kanssa. No, vanhaksi sitä itsensä tunsi, sillä itse tarvi kaveria pallon potkimiseen tai kellottamaan aikaa kun fillarilla kierrettiin korttelia. Nyt nämä sankarit istuvat vierekkäin, suurinpiirtein vaihtamatta sanaakaan ja pelasivat puhelimillaan.

Hetken mietin, miten aika on erilainen ja lapset todella outoja. Vai olivatko sittenkään? Heittäydyin ajatuksissani sata vuotta taaksepäin ja mietin miten tuolloin aikaa vietettiin. En oikeastaan löytänyt kovinkaan paljoa eroa siitä, että istuuko sohvalla pelaamassa kännykkäpelejä vaiko kuten menneinä vuosina istuttiin neulomassa/kutomassa, jaaritellen joutavuuksia. 

Koneet ovat tarjonneet meille vapautuksen puhdetöistä ja mikä onkin nurinkurista, niin toisaalta tarvitsemme koneita täyttääksemme nuo tyhjät hetket elämässämme. Se on kuitenkin tosi, kuin vesi, ettei kaikki meistä jaksa olla jatkuvasti sosiaalisia vaan tarvitsee sitä omaa aikaa. Oli puhdetöitä tai ei niin ajankäytön suhteen ollaan edelleen samassa tilanteessa kuin ennen muinoin. Ihminen tarvitsee kovasti virikkeitä, jotta pysyy edes jollain tavalla järjissään.

Miten tämä kaikki liittyy sitten kahteen peräjälkeen olevaan haastatteluun? Erinomainen kysymys, johon ei taida olla suoraa vastausta. Vaikuttaisi vain siltä, että kirjoitustyyliini kuuluu aloittaa jonkin aiheen mietiskely ja sitten lähteä rönsyämään jonnekin aivan muualle...Siksi tekstien otsikointi on aika haasteellista kun ei oikeastaan koskaan voi tietää, minne ajatukset vievät...



1 kommentti:

  1. No voi mahoton, pisteään kaikki varpaat ja sormet ristiiin, että saat työpaikan!

    Minua ärsyttää ihmisten, lasten ja aikuisten, ainainen kännyköiden näpeltäminen. Minkä ihmeen takia pitää jatkuvalla syötöllä tiedottaa mitä tekee ja missä menee? Koko ajan pitää olla viihdykettä, listahittiä jumputtamassa korvakuulokkeista, pelejä, youtubea, instagrammia, selfietä, belfietä.... jää ympäristön havannoiminen täysin, kun on sen härpäkkeen orja.

    VastaaPoista