lauantai 10. lokakuuta 2015

Pullopostia, edelleen

Miksi alkoholistin läheinen toimii niinkuin toimii? Hän ei suostu päästämään irti läheisestä, joka on vapaaehtoisesti antautunut alkoholin vietäväksi? 

Loppujen lopuksi näen, että juominen on aina oma valinta. Itsekin olin kyseisen valintatilanteen edessä päivämäärällä 1.6.2003. Silloin päätin valita elämän, jossa alkoholi ei hallitse minua. Sitämyöten lähdin kulkemaan aivan uudenlaista polkua pitkin, jolle valitettavan harva suvustani ei ole koskaan uskaltautunut.

Rehellisyyden nimissä en voi sanoa eläväni täysin ilman alkoholia, sillä kerran kolmessa kuukaudessa uskallan juoda lasin viiniä ruuan kanssa ja yhtä usein rohkenen nauttia saunakaljan. Olen tehnyt itselleni selväksi sen, että yksi annos on sallittu, ei enempää. Vain silloin alkoholin tuoma nousukiito ei vielä ole niin voimakas, että se tempaisisi minut mukanaan ja sortuisin juomaan. 

Terapeutin kanssa aiheesta tuli keskusteltua ja pitkän linjan päihdetyöläisenä hän kertoi minun käyneen siinä käännekohdassa, jolloin itseni vielä pystyin pelastamaan. Silloin saavuin tienhaaraan, jossa tiedostin itse vielä voivani määrätä elämäni suunnan. Tulin puntaroineeksi vaihtoehtojani, eikä niitä ollut silloin kaksi. Ensimmäinen polku oli valitettavan tuttu. Tämä oli suvussa varsin yleinen ja erittäin usein kuljettu viinanhuuruinen polku. Nuorena näin useita esimerkkejä elävästä elämästä, minne se polku johtaisi, joten mietin vielä toista vaihtoehtoa.

Se toinen tie oli tuntematon ja se oli erittäin pelottava. Aikuisuus, kypsyys ja vastuu tuntuivat musertavan suurilta asioilta, joita olisi mielellään paennut sinne pullon pohjalle. Blogini ensimmäisen postauksen ja useita muita lukeneena, varmaan olette saattaneet huomata, ettei se aikuisuus niin kovin helppoa ole ollut. Toki ei ehkä ollut lapsuuskaan, mutta kenelläpä se olisi?

Toisaalta haluan ajatella, että vaikkei helpolla ole elämässä päässyt niin silti asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Eräskin kommentoija kertoi lukeneensa blogini alusta alkaen ja kertoi kuinka synkkä ja masentunut olo siitä hänelle tuli. Itse elän sitä kaikkea, mistä kirjoitan. En sokerikuorruta saati liioittele kokemuksiani. Pyrin kertomaan asiat niinkuin olen ne itse kokenut ja tunteeni välitän tekstiini parhaan kykyni mukaan, mitään lisäämättä, mitään poistamatta.

(Kuten rönsyilevästä ja asiasta toiseen hyppivästä tekstistä saattaa arvata, en ole kirjoittamisen ammattilainen. Minulla on ADD-diagnosointi parhaillaan käynnissä, mikä näkyy helposti siitä, etten pysy kovin johdonmukaisena teksteissäni...)

Niin, irtipäästämisen vaikeudesta taisin aloitella, ennenkuin hukkasin punaisen langan..

Irtipäästämisen esteenä tuntui itsellä olevan sekä pinttynyt tapa että harhakuvitelma siitä, että osallistumalla läheisen elämään, voisi jotenkin auttaa hänet takaisin oikeille raiteille.

Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Olemalla läsnä ja odottamalla niitä hyviä hetkiä sai kestää kaikennäköistä. Ne hyvät hetket tulivat aina vain harvemmin kun vuosien kuluessa ryyppyputket pitenivät. Vasta jälkeenpäin kun noita hetkiä ja vuosia muistelee, olen tullut tietoiseksi siitä, miten vaivattomasti alkoholisti ohjaili minua. Alkoholisti on kuin huomionkipeä diiva. 

Diivan arvaamattomat mielihalut täyttävät arjen ja niitä on lähes mahdotonta ennakoida. Usein niiden mielihalujen mittasuhteet onnistuivat yllättämään. Monesti sitä luuli, että uusi pohjataso oli saavutettu, kunnes tuli jälleen uusi aihe, joka onnistui lyömään minut ällikällä. Eräällä tavalla hirtehisesti ajateltuna alkoholisti kehittyy "harrastuksessaan" ja onnistuu aina ylittämään aikaisemmat suorituksensa...

Sitten irtipäästämiseen takaisin.. 

Mitä enemmin yritin olla mieliksi alkoholistidiivalle, sitä tiukemmin alkoholisti sai otteen minusta. Se oli kuin Aikido:n perusperiaate: käytä hyökkääjän voima häntä itseään vastaan. Tässä tapauksessa alkoholisti käytti hyvätahtoisen hölmön auttamishalua häntä itseään vastaan. 

Alkoholistin ajatusmaailmassa hän on kaiken keskiössä ja kaikki tapahtuu hänen ympärillään, hänen ehdoillaan. Hän on aurinko, jota kaikki muut ympäröivät. Hän on kaikkeuden keskipiste ja vain hänen tarpeillaan on merkitystä. Olet olemassa vain hänen hyvästä tahdostaan ja sen johdosta olet velvoitettu palvomaan ja palvelemaan häntä. Jos alkoholistin vaikutuspiiristä ei pääse pois ajoissa, hän on kuin musta aukko, vetäen puoleensa kaiken minkä annat ja vielä enemmän. Hän vie voimasi ja elämäntahtosi. Hän kuihduttaa ihmiset ympärillään. Hän kuluttaa sinua kunnes olet kaikkesi antanut ja voimasi ovat niin loppu, että sairastut ja lopulta päädyt hautaan, kuten äidilleni kävi.

Taisin aiemmin kirjoitella, että itselläni se kuuluisa kamelin selän katkaiseva korsi, löytyi viimein äidin tuhkien sirottelutilaisuudesta. Sinne isä ilmestyi diivan elkein invataksilla, taksinkuljettajan toimiessa hänen suuruutensa pyörätuolin työntäjänä. Edellisenä päivänä perukirjoituksissa vielä selvänä ollessaan, hänen omat jalat kantoivat ongelmitta. 

Paikalle oli kutsuttu muitakin kunnioittamaan äidin poismenoa, joten diiva haistoi tilaisuuden säteillä parrasvaloissa uhriutumalla. Olihan hänellä niin rankkaa nyt elää yksin kun kukaan ei hänestä huolehdi. Niin traaginen kohtalo hänelle koitti kun sairaus vei puolison (=palvelijan) pois. Nyt hän joutuu kantamaan aikuisuuden taakan eli vastuun omasta elämästään ja arjen askareista. Kuinka sellainen onkaan epäoikeudenmukainen kohtalo, ettei voi vain huolettomana juoda kun toiset huolehtivat kaikesta.

Äidin muistotilaisuuden hän onnistui tahraamaan. Ensinnäkin tulemalla paikalla humalassa. Toisekseen marisemalla, kuinka hänellä on nyt niin vaikeaa ts. siirti huomion äidin muistotilaisuudesta itseensä kerjäämällä sympatiaa.  Kolmanneksi vitsailemalla seurueemme jäsenelle, omasta mielestään erittäinkin hauskasti ja meistä muista tyypilliseen alkoholistin tyyliin jotenkin näin:"hei beibe, istutko naamalleni niin koitan arvata painosi".

Itse yritän pitää muistoissani vain sen hetken, kuinka äidin tuhkia sirotellessani, tuuli kävi selkäni takaa kunnes yhtäkkiä tuulen suunta muuttui ja sain päälleni osan äidin tuhkista. Kaiken sen ällöttävyyden sijaan yritän ajatella, että äiti siinä halusi antaa viimeisen halauksen, ennekuin kiiti tuulen mukana maailman merille.

Tuota muistoa on vain erittäin vaikeata ylläpitää, koska isä oli läsnä ja tapansa mukaan varasti shown. Mitä enemmän noita tempauksia muistelee, sen kiukkusemmaksi sitä tulee. 

Kun menin vaimoni kanssa naimisiin, isäni ei ilmestynyt paikalle. Ensin syy oli siinä, ettei hän ollut saanut kutsua. Se väite oli helposti kumottu kun näytin kutsukorttia, jossa luki sekä äidin että isäni nimi. Ilmeisesti olisi diivalle pitänyt erikseen laittaa oma kutsukortti.. Kun ensimmäinen syy oli kumottu, löytyikin "alkoholistin kootut selitykset"-oppaasta oitis toinen käyttökelpoinen ja vaikeasti kumottava selitys. Hän olikin saanut tyrmäystippoja. Olisi ehkä uskottava muuten, muttei hän kotikännäilyiltään ole baareihin asti kyennyt liki kymmeneen vuoteen. Jokseenkin epäuskottavaa, että kotona oleviin pulloihin joku olisi käynyt tyrmäystippoja laittamassa. Silloin katkaisin välit liki vuodeksi.

Nyt kun jälkikäteen miettii niin olisi pitänyt katkaista pysyvästi, sillä nyt on periaatteessa samassa tilanteessa vain sillä erotuksella, että menoa on joutunut katsomaan kahdeksan vuotta enemmän. Noh, jälkiviisastelu on sitä helpointa sorttia. Jotkut asiat on vain opittava kantapään kautta, jotta niistä jää riittävän pysyvä muistijälki. Aivan kuten armeija-ajoista olen ankkuroinut mieleeni muutaman ikävän tapahtuman, jotta muistaisin myös sen toisen puolen siitä ajasta, enkä vuosien jälkeen alkaisi romantisoimaan ja haikailemaan kuinka ne olivat nuoruuteni kultaisia vuosia.

Yritän toisinaan oikein kovasti ponnistella ja muistella niitä hyviä aikoja isän kanssa. Ongelmaksi on vain muodostunut se valtava määrä huonoja muistoja, jotka ovat kasautuneet niiden hyvien päälle. Hiljalleen ne hyvät muistot ovat alkaneet hiipumaan pois ja jäljelle on jäänyt vain huonot muistot kännisistä toilailuista tai ihan mistä tahansa talkoista&remonteista, jotka aina tapahtuivat viinan voimin.

Sanotaan, etteivät vanhemmat voi onnistua tehtävässään ja aina he aiheuttavat lapsilleen traumoja. Katsoisin heidän tärkeimmäksi tehtäväkseen opastaa lapsiaan, kuinka niitä traumoja voi työstää. Elämä on kuitenkin vain sarja vastoinkäymisiä kunnes kuolema viimein tarjoaa levon. Sitä ennen jostain pitäisi saada edes jonkinlaiset alkeet, kuinka selvitä elämässä, ettei niitä traumoja joudu aikuisena terapeutin avulla työstämään. Toki silloinkaan ei vielä ole liian myöhäistä eheytyä, mutta sirpaleista kasaan liimattu vaasi ei enää ole niin vahva kuin se oli alkuperäisessä kunnossa.




2 kommenttia:

  1. Aito kunnioitus pitää ansaita. Jos et ole jo tutustunut, suosittelen sinulle Katriina Järvisen kirjaa Kaikella kunnioituksella.

    VastaaPoista
  2. Täytynee lukaista, kiitos vinkistä. Virtahepo olohuoneessa oli myös mielenkiintoinen aihetta käsittelevä kirja

    VastaaPoista