lauantai 31. lokakuuta 2015

Pullopostia Halloweenina

Pyhäinpäivänä liikkuu ties minkälaisia henkiä ja aaveita, kuten liikkuu mielessäni ajatuksia tai menneisyyden kummituksia. Sain perjantaina tiedon, että äitini on noussut kuolleista ja on palannut isän luokse jeesaamassa häntä...

Minua jokseenkin järkytti se, että mikä ihme sitä äitiä oikein vetää alkoholistin luokse, ettei saa edes kuolleena levätä rauhassa. Luulin, että eläessään hän jo sai oman osansa hoidettua noista alkoholistin hoivaamispuuhista. Toisena järkytyksenä tuli se kun tajusin, ettei hän minun luokse ole vaivautunut kummittelemaan.

Ehkä tekstin aloitus oli hieman harhaanjohtava, mutta jokseenkin ajankohtaiseen teemaan sopiva.

Sain siis perjantaina puhelun sairaalasta, sisätautien polilta. Sieltä hoitaja kertoi yrittäneensä tavoittaa isääni, jotta olisi voinut kertoa hänen labratuloksistaan. Isällä ei ollut aikaa kuunnella niitä tuloksia, koska oli jutut kesken äitini kanssa. Varmistettuaan isän tiedoista, että äitini on tosiaan kuollut toukokuussa, hoitaja soitti isälle uudestaan ja sai häneltä yhteystietoni yhteydenottoa varten.

Ilmeisen järkyttynyt hoitaja kertoi minulle asiasta ja hänelle kerroin sitten suppean version isän elämäntavoista, sillä tiedän miten kiireisiä ja ylityöllistettyjä hoitajat ovat. Hän pyysi luvan saada kirjata kertomani tiedot ylös ja kysyi vielä, että mitä haluaisin heidän tekevän isän suhteen. Kysyin häneltä, että voivatko he saada isän haluamaan juomisen lopettamista niin paljon, että tämä tekisi asian eteen oikeasti jotain?

Ei tullut minulle yllätyksenä etteivät he sellaiseen pysty. Niinpä rauhoittelin hoitajaa ja pyysin heidän jättävän isän keskustelemaan äitini kanssa...Hoitaja hieman hymähti, kun huomasi kyseessä olevan minun taholta hieman hirtehistä huumoria, jolle ei oikeastaan sopisi nauraa, mutta menetettyjen tapauksien kohdalla oikeastaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itkeä tai nauraa.

Naurulla monesti itsekin maskeeraan sitä voimattumuutta, mitä koen tässä tilanteessa. Isä on selvänä ollessaan ilmaissut, ettei näe itsellään olevan ongelmaa juomisen suhteen. Samalla hän on toistuvasti loukkaantunut siitä, miksi asiasta hänelle nalkutan. Hän kokee edelleen juovansa vain muutaman saunakaljan. 

Näen siis edessäni ongelman, johon minulla ei ole mitään työkaluja eikä periaatteessa oikeuksia puuttua. Kerran olen isän katkolle toimittanut ja sieltä hän neljän päivän jälkeen karkasi. Siellä olevalta hoitajalta kyselin neuvoja tilanteeseeni ja hän aika suoraan kertoi, miten Suomessa yksilöllä on lähes rajaton vapaus tuhota elämänsä (ja usein myös läheisten elämä), eikä siihen ole virkakeinoja puuttua. Ainoa keino mitä hoitaja suositteli oli kokonaan välien katkaisu. Silloin alkoholisti on pakotettu punnitsemaan, mikä hänelle on todella tärkeintä. Tämän pohjalta hän tekee ratkaisunsa joko parantuakseen tai sitten syöksyäkseen kohti pohjaa.

Delirium on aika mielenkiintoinen tila. Aiemmin olen kirjoittanutkin siitä miten  isä soitti minulle aamulla aikaisin ja hätääntyneenä kertoi kuinka työmiehet olivat jättäneen homemyrkkyä suoltavan laitteen hänen huoneeseensa ja miten hänen oli vaikea hengittää. Saavuttuani paikalle ja todettuani tilanteen täysin normaaliksi(isän harhoja lukuunottamatta), soitin paikalle ambulanssin ja poliisin, jotka vahvistivat havaintoni ja toimittivat isän katkolle.

Mielen järkkymisessä on jotain outoa. On huomattavasti helpompaa nähdä toisen heikkous tai puutteet jos hänellä on jotain fyysisesti vialla, kuten selkä kipeä tai jalka kipsissä. Mielen haurautta on vaikea havaita ja eritoten on vaikeata ymmärtää sen kokonaisvaltaisesti invalidisoivaa vaikutusta ihmiseen. Ulkoisesti normaalilta näyttävät ihmiset voivat olla hyvinkin sairaita sisältä. Toki olen sen myös omakohtaisesti kokenut Burnout-tyyppisen masennuksen myötä, joten jotain näkemystä asiaan ns. pöydän toiselta puoleltakin on. 

Oman vanhemman näkeminen Delirium-tilassa voi olla pysäyttävä kokemus. Kun toinen kirkkain silmin kuvailee itselle uskomattoman tilanteen yksityiskohtaisen tarkasti, tuntuu se todella hullunkuriselta. Siinä tilanteessa viimeistään karisee oma harhainen käsitys omien vanhempien ylivoimaisuudesta, vahvuudesta ja siitä roolista, jossa heidän kuuluu olla lapselleen esimerkki, opas ja ennenkaikkea vakaa ja luotettava suoja maailman pahuutta vastaan.

Tieteellinen puoli noissa harhoissa on selvä. Nautitut aineet tai nauttimatta jätetyt ravintoaineet voivat aiheuttaa kaikennäköisiä harhoja mielessä, siis selvää kemiaa loppujen lopuksi. Henkisellä puolella haluaisin ajatella sen olevan suojamekanismi. Kun yksilö kohtaa riittävän järkyttävän asian, mielessä oleva "palomuuri" blokkaa asian ja luo hänelle harhoja. Harhojen tehtävä on ohjata ajatukset pois ikävästä asiasta ja toisaalta saada läheiset ihmiset kiinnittämään huomionsa siihen, ettei sinulla ole nyt kaikki hyvin. Yhteisön voimin sairas yksilö hoidettaisiin kuntoon toimittamalla hänet sairaalaan tms. shamaanille.

Ehkä edellinen oli hieman naiivisti ajateltu, mutta en voisi kuvitella itselleni karmeampaa kohtaloa kuin, että puolisolleni tapahtuisi jotain. Ja siksi haluan lohduttaa itseäni ajatuksella, että suuren järkytyksen kohdatessa, voisi turvautua johonkin sisäsyntyiseen mekanismiin, joka suojelisi psyykettäni sen ajan, jotta saan kerättyä riittävästi voimia käsitelläkseni asiaa. 

Äitini kertoi isän saaneen noita harhoja jo muutama vuosi sitten. Perjantaisen harhan myötä jäin kuitenkin pohtimaan, mahtoiko äiti puhua täysin totta. Hämärä mielikuvani pyrkii pinnalle, jossa äiti kertoi isän kokeneen ensimmäiset harhat  jo kymmenen vuotta sitten. Isä oli äidille joskus kertonut nähneensä minut ja vaimoni hänen sänkynsä vierellä, vaikka kyseisenä ajankohtana olimme todistettavasti satojen kilometrien päässä.

Kaikesta tästä tulee jotenkin ristiriitainen olo. Toisaalta se pieni lapsi minussa, joka edelleen hakee vanhempiensa hyväksyntää, haluaisi rientää avuksi. Mutta se elämänkoulima aikuinen tietää paremmin, että isä vain käyttäisi minunkin vähäiset voimavarani oman juomisen mahdollistamiseen. Niinkuin alkoholisti käyttää kaikki mahdolliset keinot saadakseen juoda.

Olen ryhtynyt hiljalleen työstämään ajatusta hyväksymisestä. Yritän hyväksyä sen, että piakkoin isä saa rauhan ja onnistuu juomaan itsensä pois tästä maailmasta. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin ja sellaiselta mitä kulttuurissamme oikeastaan ei ole totuttu, saati edes sallittu ääneen sanoa, niin jokin osa minussa myös toivoo, että lähtö tulisi eteen mahdollisimman nopeasti. 

Isän elämä on yhtä kärsimystä, eikä hänellä ole enää mitään. Aika tarkkaan noilla sanoilla hän sanoi vasten kasvojani kun äidin kuolemaan liittyviä asioita hoidin, oli vieläpä täysin selvä. Kärsimyksessään hän ei tainnut muistaa, että hänellä oli vielä poika, tuosta voisi päätellä, etten ole hänelle mitään. No, rehellisyyden nimissä on todettava, että minä katson menettäneeni isän alkoholille jo vuonna 1996. 

Todennäköisesti menetin jo aiemmin, mutta 1996 juominen muuttui arkipäiväiseksi asiaksi hänen elämässään. Tuolloin eivät enää viikonloppukännit ja muutama työpäivän jälkeen, rentoutustarkoituksessa otettu olut, riittäneet tyydyttämään alati kasvavaa janoa. 

Muistan lukeneeni, kuinka Amerikan alkuperäisasukkaat ovat voimakkaasti alkoholisoituneita. Kirjoituksessa joku oli tulkinnut asian niin, että kyseessä on ollut selviytymiskeino kun heidän kansalleen ominainen elämäntyyli oli heiltä pois viety. 

Mietin tuota asiaa oman perheeni kohdalta, että oliko isäni pakotettu elämään sellaista elämää, johon hän ei itse tietoisesti ollut pyrkinyt? Kenties häntä ei ollutkaan luotu perheenisäksi vaan vertaispaine ja aika jolloin hän eli, ei tarjonnut hänelle pakotietä perhe-idyllistä. Ties vaikka hänen sielunsa kaipasi maailmalle seikkaulujen perään, eikä tavallinen perhe-elämä tuonut sitä jännitystä, mitä hän olisi tarvinnut tunteakseen olevansa elossa. Kun jostain kohtalon oikusta tämä mahdollisuus oli häneltä evätty, päätti hän korjata tilanteen ainoalla tuntemallaan tavalla eli lääkitsemällä itseään alkoholilla, jotta totuus unohtuisi!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti