lauantai 7. marraskuuta 2015

Pullopostia ja huumoria, vaikea yhtälö vai yleisesti hyväksytty todellisuus?

Siskonpeti ja viinapäivä:



Tekijöiltä oli erinomainen idea laittaa aikuiset lapsen rooliin, kinuamaan karkkipäivään verrannollisena "viinapäivänä" saatavia juotavia. Jotenkin ei yllätä, että aikuisilla on halu ostaa viinaa totaalisesti yli omien tarpeiden, kuten lapsilla on samanlainen suhtautuminen karkkiin. Siitäpä pääsen aasinsillan kautta ihmettelemään; miksi viina kuvataan sketsissä(ja muulloinkin) aikuisten karkiksi? Toki sokerissakin on terveyshaitat aika ilmeiset, mutteivat ne kuitenkaan ole millään tasolla verrattavissa alkoholin aiheuttamiin haittoihin.

Onko yhteiskuntamme muuttunut niin kylmäksi, ettei yksilö sitä enää kestä? Alituisesti yksilön on pystyttävä tekemään enemmän tulosta. Epäonnistuminen, joka ennen oli yksi keino oppia, on heikkous, johon ei enää ole varaa. Kerran jos epäonnistut, et sieltä enää nouse vaan kuljet epäonnistujan leima otsassasi lopun elämääsi. 

Ylikuormittavan työelämän paineen alla osa ihmisistä masentuu. Hektisen työelämän vastapainona toisien normiarki muuttuu tylsäksi ja jännitystä haetaan mm. adrenaliinia vapauttavista harrasteista tai irto-/salasuhteista tms. 

Viimeinen osa tarkasteltavasta joukkiosta turvautuu alkoholiin tai muihin päihteisiin paetakseen arjen tylsyyden tai hektisen työelämän paineita. Ennenkaikkea aikuisen vastuu omasta elämästä koetaan välteltävänä asiana. Alkoholin voimin on helppo turruttaa tunteensa ja saada yhteiskunnassamme hiljainen hyväksyntä hölmöilylleen. Juuret tälle toiminnalle ovat niin syvällä kulttuurissamme, ettei kukaan ei katso sitä pahalla jos kännipäissään vaikkapa kaataa naapurin marjapensaat. Toki naapuri on vihainen, muttei murhanhimoinen. Sama toimenpide suoritettuna selväpäisenä aiheuttaa naapurissa sen verran voimakkaita tunteita, että hän todennäköisesti polttaa autosi tms. ja kipinä sukupolvien ylitse jatkuvaan vihanpitoon on syttynyt.

Lähestymmekö yhteiskunnassamme sitä kipupistettä, jolloin alkoholin käytöstä aiheutuvat haitat on tuotava julki, vaikka sitten huumorilla verhottuna. Nyt tarvittaisiin vastaus kysymyksiin:" Miksi meillä niin monet turvautuvat päihteisiin?". "Mikä saa ihmisen etsimään elämälleen tarkoitusta pullon pohjalta?".

Näiden sketsien kautta voimme nähdä alkoholin ongelmakäytön jotenkin koomisena, jota se todellisuudessa ei todellakaan ole. Toivoisinkin katsojan näkevän pintaa syvemmälle ja aiheellisten kysymysten heräävän. Kuten vaikkapa:"Miksi alkoholismi on yhtäaikaa hyssytellen vaiettu ja kuitenkin julkisesti esillä komedian keinoin?".

Lasisen lapsuuden eläneenä tulee väistämättä mieleen se eletty todellisuus, joka poikkeaa aika merkittävästi näistä TV-ohjelmien sokerikuorrutetuista sketseistä. Tilanne on yhtäläinen kun vaimoni (kemisti) löytää tusinan verran virheitä työkalujen käytössä ja näytteiden käsittelyssä kun hän katsoo CSI:tä tms. ohjelmaa, jossa tehdään jotain laboratoriossa.

Fakta ja fiktio, nuo kaksi rinnakkain kulkevaa todellisuutta, jotka väistämättä ohjaavat mielikuvaamme alkoholismista. Katsojan taustoista riippuen sitä osaa tunnistaa kummasta on kyse. On toki ymmärrettävää, että viihdeteollisuus haluaa tuoda aiheesta sen positiivissävyisen puolen esille, pelkästään myyntiä edistääkseen. 

Olen joskus sitäkin unettomina öinä miettinyt, että onko se juuri tuo viihdeteollisuuden yksipuolinen esittämistapa, joka ruokkii vääränlaista käsitystämme alkoholismin todellisesta olemuksesta? Niin helposti kuulee kansan suusta, että se alkoholisti on se näennäisen harmiton pultsari puiston penkillä, joka rähjää tyhjyydelle. Asian todellisen laidan paljastaminen voi tulla monelle asiaan vihkiytymättömälle yllätyksenä. Kuinka se alkoholisti onkin se tavallisen näköinen perheen isä tai -äiti. Eli henkilö, josta ei välttämättä näy ulospäin häntä jäytävä sairaus.

Tuokin sketsi osoitti, miten huvittavaa on kun aikuiset kinastelevat lapsenomaisesti, että mitä viinaa saa ja kuinka paljon, ihan kuin niin muka koskaan tapahtuisi oikeassa elämässä. Todellisuudessa ainoastaan lompakon paksuus asettaa rajat sille, mitä viinakaupasta ostetaan ja kuinka paljon, ei heitä mikään tai kukaan muu silloin rajoita. Ihminen on erittäin kekseliäs elämänmuoto kun se pyrkii täyttämään mielihaluaan. Huomatessaan taloudelliset rajoitteensa, hän löytää kyllä keinot hankkia enemmän juotavaa vähemmällä rahalla. Tässä viittaan ns. pimeän viinan kauppiaisiin, jotka parhaimmassa tapauksessa(alkoholistin silmin tarkasteltuna) toimittavat kotiin asti, jos tilaaja on siinä kunnossa, ettei omin jaloin kykene juomia noutamaan. Kyllä, olen sen omin silmin todistanut, toistuvasti.

Niin, lompakko määrää rajat sille, kuinka paljon sitä ainetta ostetaan, jolloin jää käyttäjän itsensä vapaalle harkinnalle, minkälaiset kännit otetaan ja kuinka kauan sen olotilan suunnitellaan jatkuvan.

Toinen sketsiohjelma: Putous toi myös esiin alkoholismin. Hahmo nimeltä Alli Kaattori on vahvasti viinanhuuruisen elämän tuotos. Hänenkin yksi hokema:"Otetaan huikat, jotta totuus unohtuisi!"- (tms. kun en sanatarkasti muista) on erittäin osuva ja hauska ja surullista kyllä, todenmukainen ilmaisu. Itsekin nauroin tuolle lausahdukselle ja hahmolle, kunnes taas muistin karvaan totuuden tuonkin vitsin takaa.

Jotenkin minulle on jäänyt sellainen mielikuva, ettei yhtään alkoholistin läheistä ole konsultoitu noita vitsejä kirjoitettaessa sketsiohjelmiin. Ei varmasti todellisuus näyttäisi, saati kuulostaisi yhtään hauskalta kun esim. pieni lapsi joutuu kiilaamaan tuolin oven kahvan alle ja näin lukittautumaan huoneeseensa pelätessään, että kodissa (siinä ainoassa paikassa lapsen elämässä, jonka pitäisi olla turvallinen), remuavasta kännilaumasta joku keksii tulla leikkimään hänen kanssa, tai kenties jotain vielä pahempaa.. Se on valitettava todellisuus alkoholistin lapselle ja sitä ei koskaan nähdä viihdeohjelmissa.

Miksi juopot sitten pyritään esittämään harmittomina rodeopelleinä, mitä he tuskin koskaan ovat? Haetaanko sillä vain hiljaista hyväksyntää yhteisöltä, että on ihan ok että Möttönen (nimi keksitty) juo kännit joka perjantai ja tulee vielä maanantaiaamuna töihin pienessä maistissa? Odottavatko kanssaihmiset, että joukossamme olisi aina joku, jolle sattuu ja tapahtuu? Miksi yhteisöömme pitää kuulua aina joku Möttönen, jolla aina kiire päästä viikonloppuisin viihteelle ja josta viihde ei tahdo päästää irti arjen koitettua?

Onko yhteiskuntamme jo niin pahasti kriisissä, että osa meistä tarvitsee pakoa alkoholismin edesvastuuttomaan tilaan ja toinen osa tarvitsee näitä ihmisiä kertomaan tarinoita viinanhuuruisista viikonloppuseikkailuistaan?

Tämän elämäntyylin salliminen ja sen kääntäminen viihteeksi toisille, kertoo vain miten vieraantuneet olemme inhimillisyydestä. Enkä tällä ajatuksella tavoittele mitään filosofista utopiaa, vaikka kieltämättä se kuulostaisikin loistavalta tulevaisuudennäkymältä, vaan lähinnä mietin sitä, onko ihmisen rooli nyky-yhteiskunnassa muuttunut niin radikaalisti, ettei hän enää tunne sitä maailmaa johon hänet on luotu. 

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomien artikkelissaan "Miksi monet ovat niin onnettomia materian keskellä"- asian erittäin osuvasti ja lainaan tekstin tähän:


Miksi monet ovat niin onnettomia materian keskellä?

Kun maailma muuttuu liian nopeasti ja rajusti, se muuttuu ihmiselle vieraaksi ja merkityksettömäksi. Tilalle astuu henkinen lamaannus, Jani Kaaro kirjoittaa.

Kävin pari vuotta sitten vanhainkodissa. Paikka oli laitokseksi viihtyisä ja henkilökunta asiallista. Muistiini on silti syöpynyt näkymä, jossa ryhmä vanhuksia istui hipihiljaa television ääressä ja katsoi Big Brotherin uusintoja.

Mieleeni tuli ensin sukupolvien kuilu ja ajattelin, että kuvassa oli jotakin surullista. Sitten huomasin yhtymäkohdat vanhusten ja Big Brother -talon nuorten välillä.
Molemmilla oli paljon joutoaikaa. Molemmat odottivat jonkinlaista ratkaisua tai päätöstä. Ja eikö BB-talo ole eräänlainen hoitokoti?

Laajempi yhdistävä tekijä oli kuitenkin hämärä eksistentiaalinen limbo. Jos jokainen päivämme olisi samanlaista vetelehtimistä kuin BB-talossa, emmekö me kysyisi – hyvästä syystä – onko elämällämme merkitystä.

Samoin olen kuullut vanhusten sanovan, että pääsisipä täältä jo pois, elämä kun on menettänyt merkityksensä.

Heitä ymmärtäisivät ehkä Crow-intiaanit, jotka saivat todistaa oman merkityksensä katoamisen yhden ihmiselämän aikana. Valkoisia tuli tasangolle joka vuosi enemmän. Nautakarja korvasi biisonilaumat.

Heimon päällikkö Plenty Coups ymmärsi, että heidän elämäntapansa oli päättymässä. He liittoutuivat valkoisten puolelle ja saivat kiitokseksi reservaatin omalle maalleen.
Crow-intiaanien puhe elämästä reservaatissa kertoo konkreettisesti, millaista merkitysten katoaminen on. Näin puhuu isoäidistään Alma Hogan Snell:
"Usein kun hän teki työtä ja puhui niitä näitä, hän saattoi yhtäkkiä mennä täysin hiljaiseksi ja tuijottaa eteensä. . . Olin aivan hiljaa ja odotin, että hän jatkaisi. Yhtäkkiä hän päästi ilmoille pitkän valittavan äänen. 'Miksi meille on tapahtunut näin', hän kysyi. 'Elän elämää, jota en ymmärrä.'"

Ennen kuolemaansa Plenty Coups kertoi elämäntarinansa valkoiselle ystävälleen Frank B. Lindemanille. Hän kertoi vuolaasti seikkailuistaan ja nuoruudestaan, mutta ajastaan reservaatissa hän ei suostunut sanomaan muuta kuin:
"Kun biisonit katosivat, sydämemme putosivat maahan emmekä saaneet niitä enää takaisin. Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään."

Tämä Plenty Coupsin lause on aiheena filosofi Jonathan Learin tutkielmassa Radical Hope. Siinä hän pohtii, mitä päällikkö tarkoitti sanoessaan, ettei enää tapahtunut mitään.
Päällikön elämässä nimittäin tapahtui paljonkin. Hänestä tuli maanviljelijä, hän vieraili presidentti George Washingtonin kotona ja hän johti heimoaan vielä monta vuotta.
Learin mukaan hän tarkoitti, että kaikki, mikä oli ymmärrettävää ja merkityksellistä, lakkasi olemasta sinä päivänä, kun crow't luopuivat elämäntavastaan.

Lear vertaa tilannetta šakkiin. Kuvittele, että olet šakkinappula, jolla on oma sisäinen elämä. Sanot itsellesi: "Minä olen musta hevonen, ja roolini on taistella muiden mustien nappuloiden kanssa valkoisia vastaan. Liikun kolme askelta L:n muotoisessa kuviossa."
Ymmärrät itsesi oman roolisi kautta – ja muut nappulat niiden vastaavien roolien kautta. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä roolit ovat tulleet tai miksi säännöt ovat sellaisia kuin ne ovat. Et tiedä olevasi osa peliä, jonka nimi on šakki, tai että pelin ovat luoneet ihmiset. Elät vain peliä ja yrität tehdä parhaasi.

Sitten ihmiset menettävät kiinnostuksensa šakkiin. Laudat ja nappulat pölyyntyvät ullakolla. Säännöt unohtuvat. Kukaan ei enää tiedä, mikä shakki on. Sinut nostetaan takanreunalle näyttelyesineeksi, ja katsot sieltä maailmaa täydellisen hämmennyksen vallassa.
Kyse ei ole vain siitä, ettet enää ymmärrä omaa rooliasi. Kyse on siitä, että se maailma, jossa roolisi oli ymmärrettävissä, on kadonnut.

Plenty Coups siis sanoi, että "mitään ei tapahtunut", koska maailma, jossa tapahtumilla oli merkitys, oli poissa. Kun maailma kadottaa merkityksensä, se muuttuu vieraaksi. Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus.

Monelle crow'lle tällainen elämä oli sietämätöntä, ja he lääkitsivät henkistä tyhjiötään alkoholilla. Mutta eikö intiaanien kokemuksessa ole jotakin tuttua? Eivätkö he puhu samoin kuin jotkut masentuneet puhuvat omasta kokemuksestaan?

Voimme tietysti ajatella, että Plenty Coups puhui mitä puhui, koska hän oli itse masentunut. Mutta entä jos oma masennuksemme onkin kulttuurin muutoksesta johtuvaa lamautumista? Maailma ympärillämme luo nahkaansa niin nopeasti, että sukupolvien välille syntyy valtavia kulttuurisia hypähdyksiä. Jos vertaamme maailmaa, johon vanhainkodin ihmiset syntyivät, maailmaan, jossa he kuolevat, ne ovat kuin eri planeetalta. Eivätkö nämä kulttuuriset hypyt muistuta intiaanien siirtymistä vanhasta elämäntavasta reservaattiin?
Ehkä moni masentunut on kuin šakkinappula takanreunalla, kysellen itseltään, milloin maailma muuttui näin vieraaksi. Eivätkö monet heistä kuvaa elämäänsä sanomalla "harhailen vailla suuntaa ja merkitystä".

Onko tämä merkitysten katoaminen merkki siitä, että ne muuttuvat, kapenevat tai lakkaavat olemasta tässä jatkuvassa kulttuurisessa nahanluonnissa? Tällä hetkellä länsimaiden hurja kulttuurinen muutos tuntuu muuttavan lähes kaikki merkitykset kysymykseksi kustannuksista, mikä kaventaa ihmisenkin merkityksen taloudelliseksi ilmiöksi.
Aikamme suuri mysteeri on, miksi niin monet ovat onnettomia materiaalisen hyvinvoinnin keskellä.

Jos kysyisimme Plenty Coupsilta, hän ehkä sanoisi meille, että ihmiset tarvitsevat hyveitä, joita viljellä; ihanteita, joita tavoitella, ja roolin, jonka täyttää parhaalla kyvyllään.

Jos kulttuuri on heittänyt ne pois pesuveden mukana, jäljelle jää henkinen kodittomuus.

Onko aikamme suuri vitsaus, alkoholismi seurausta siitä, että maailma on muuttunut niin nopeasti, ettei nykyihminen enää tunne rooliaan siinä? Vai ruokimmeko itsekkyyden ja narsismin kulttuuria suosimalla pelkästään menestyjiä ja hyljeksimällä epäonnistujia, jolloin yksilön on helppo piiloutua epäonnistujan roolin taakse, unohtaen vastuunsa ja hakea lohtunsa pullosta, välittämättä ollenkaan sivullisista uhreista, läheisistään?


3 kommenttia:

  1. Hei!
    Kirjoituksessasi oli paljon asiaa, sai ajattelemaan enkä oikein edes osaa kommentoida kokonaisuutta. Mutta tuosta siskonpeti-sketsistä. Itse en ole alkoholistin lapsi, lapsuudenystäväni on. Mutta itsekin mietin tuota katsoessani (vaikka naurahdinkin ensin juuri tuolle aikuiset lasten roolissa-tilanteelle) sitä, onko aikuisen tai varsinkaan pienten lasten vanhemman viinanhimo sellainen asia, josta voi tehdä hyvää huumoria.
    Kuitenkin vaikuttaa siltä, että koko siskonpedin tämä tuotantokausi on jotenkin samalla lailla kirjoitettu. Tehdään huumoria (tai mun mielipide: yritetään tehdä huumoria, mutta epäonnistutaan siinä) nimenomaan ahdistavista asioista. En tiedä oletko katsonut ohjelmaa enemmän, mutta siinä oli mm. sketsi naisesta joka varomisesta huolimatta päätyi nousemaan mukavalta vaikuttavan miehen auton kyytiin ja päätyi johonkin maakuoppaan ja mies aikoi kiduttaa naista. Ja mieshieroja koki jonkunlaisen seksuaalisen hyväksikäytön sukuisen tilanteen, jonka loppu oli kuin suoraan siitä, miten raiskattu ihminen voi käyttäytyä raiskauksen jälkeen. Mun oli lopetettava katsominen, koska musta noi jutut oli ihan vaan ahdistavia, ja jotenkin huonoa makua osoittavia, kun huumoria yritetään tehdä asioista, jotka todennäköisesti jollain tasolla tuhoaa ihmisen elämää.
    Kyllä se musta on jotenkin surullisesti nykypäivää kuvaavaa että tällaista "huumoria" tehdään. Vaikeistakin asioista voi tehdä huumoria, hyvällä maulla ja tilanteen uhreja loukkaamatta. Mutta ei sellainen ole sitten niin "rohkeaa" joten nykyään sellainen tuntuu olevan harvinainen huumorin muoto.
    -Kata

    VastaaPoista
  2. Kiitos Kata kommentistasi. Kirjoitukseni ovat pitkälti jäsentelemätöntä tajunnan virtaa, sillä olen ajatellut tämän toimivan eräänlaisena purkautumiskanavana eri aiheista, jotka minua vaivaavat.

    En ollut tietoinen koko sarjasta, saati sketsistä, ennenkuin FB:n suljettussa ryhmässä "pullopostia lapsuudesta"- joku julkaisi linkin kyseiseen videoon. Sen katsottuani totesin itsekseni, ettei kyseinen sarja ole minua varten. Ei tässä enää kovin kaukana olla tilanteesta, mikä antiikin Roomassa aikanaan vallitsi eli leipää ja sirkushuveja rappioituneella kansalle.

    Tutustumisen arvoinen kirjoitus:

    http://takkirauta.blogspot.fi/2011/10/anakykloosi.html

    Nykyhuumori on jo ylittänyt soveliaisuuden rajat. Voi kenties olla, että arkielämässä on varottava loukkaamasta ketään, kun maassamme asustaa jo niin monen kulttuurin edustajia niin ainut keino purkaa paineita on tehdä tai seurata suorastaan sairasta viihdettä. Japanin kulttuurissa ei paljoa tunteita näytetä julkisesti. Se on luonut valtavat underground-markkinat kaikenlaisille fetisseille. Meillä tämä underground-touhu tuntuu nousseen pintaan. Itse en tuota enää sulata.

    Samasta syystä en enää vuosiin ole katsonut uutisia saati lukenut iltapäivälehtiä. Jo aikoja sitten median suunta on ollut toisten epäonnella mässäilyyn. En tiedä mihin yhteiskuntamme on oikein menossa, mutta julki tulee aina vaan surkeampia uutisia, järkyttävämpiä murhia tms. aivan kuin koko kansaa yritettäisiin järjestelmällisesti ajaa pelkoon kaikkea kohtaan. Missä ovat uutiset tieteellisistä läpimurroista, vaikeiden sairauksien uusista parannuskeinoista tai palomiehistä ketkä pelastavat sorsapoikueen viemäristä? Jotenkin tuntuu, että ihmiskunta on meteoriittinsa ansainnut...

    VastaaPoista
  3. Se on marraskuu ny. Kaljakori kilisee ja masentaa.

    Kyllä se tth78 siitä. Tummat pilvet taas väistyvät helmi-maaliskuussa. Koitetaan kärvistellä ja joulunahan mieliala nousee usein edes hetkeksi.

    VastaaPoista