sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Toisen viikon blues

On vasta toinen viikko työttömyyttä käynnissä ja huomaan vaipuvani yhä vain syvemmälle synkkyyteen. 

Ajoitan ruokakaupassa käynnit sellaiseen vuorokauden aikaan, jolloin törmään kenties kaltaisiini, yhteiskunnan rajoilla tai "ei kenenkään maalla"-pyöriviin ihmisiin. En edes alitajuisesti halua nähdä niitä kiireisiä työssäkäyviä, jotka väsyneenä rankasta työpäivästä (rallitermistö varoitus) ajavat ostoskärryillään sokeri&-jauhohyllyjen välistä erikoiskoetta tietäen, että pian täytyy muksu hakea tarhasta, tehdä ruokaa, käydä harrastuksissa tms. mitä nyt normaalit ikäiseni ns. ruuhkavuosia elävät ihmiset nyt tekevätkään töiden jälkeen. Tämä siis puhdas arvaus, itse kun en tuollaista ole kokenut niin tietoni perustuvat puhtaasti median antamaan kuvaan normaalista.

Toki kohtaan eläkeläisiltä paheksuvia katseita, että miksi aamulla näin aikaisin joku vetelehtii kaupassa, eikö sen kuuluisi olla töissä? Voi tietysti olla tuokin puhtaasti mielikuvitukseni tuotetta. Mistäpä minä tietäisin vaikka paheksuvat ilme kasvoillaan seniori mietti, kuinka nykykaupoista ei löydä mitään ja kaikki on niin kallista...

Joskus aiemmin kirjoittelin häpeästä ja eräänä unettomana yönä aihe palasi mieleeni. On aivan käsittämättömän taloudellinen tapa pitää ihmistä suitsissa kun hän tuntee häpeää. Omat mielikuvat oikeasta ja väärästä ohjaavat häntä haluttuun suuntaan, pelkästään sen vuoksi, että kuvittelee yleisen mielipiteen olevan häntä vastaan. Itsekin tähän usein sorrun ja joskus toisinaan(nykyään enää harvemmin) havahdun miettimään itseäni yleiseksi mielipiteeksi ja paheksunko jotain ihmistä jos näen hänet tiettyyn kellonaikaan kaupassa? En paheksu, sillä mistä minä voisin tietää onko henkilö töissä, eläkkeellä, opiskelija, lomalla, varusmies, pappa betalar tms. määrittelemättömän laajaan ihmisjoukkoon kuuluva. 

Miksi siis niin helposti tulee itselleni mielikuva muiden paheksuvan minua työttömyyteni johdosta? Se on hyvä kysymys ja vastauksen kun keksin niin kerron sen oitis, viipymättä. Voitte myös kommentteihin laittaa omia näkemyksiänne aiheesta. Lähimmäksi syyllisen etsintää olen päässyt nimeämällä median oivaksi työkaluksi tämän häpeän levittämisessä. Kausittain tulee uutisia tukien väärinkäytöksistä ja siitä, kuinka työttömälle ei kelpaa työt. Helpostihan siitä tulee mielikuva, että työttömät ovat laiskureita ja elävät yhteiskunnan taakkana.

Samoin on ollut puhetta vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, kuinka työttömyyskorvausta (kyllä, käytän vanhaa termiä, sillä uusi termi:"työttömyysetuus"- jo itsessään luo mielikuvan siitä, että työttömät ovat etuoikeutettuja saadessaan rahaa lusmuiluaan vastaan. Ei, kyseisen rahallisen suoritteen alkuperäinen tarkoitus oli olla korvaus siitä, ettei ollut löytynyt muuta työtä siksi ajaksi kun oman alan työtä ei ollut sesongin ulkopuolella; peltotyöntekijät, rengit tms.) vastaan tulisi antaa työsuorite. Kun media asian oikein muotoilee niin helpostihan siihen mukaan lähtee. Työssäkäyvällekin kelpaisi ilmainen raha. He vain eivät tajua, että jos tuolle linjalle lähdetään niin miksi työssäkäyvät kuvittelevat etteivät myös heidän työpanos olisi korvattavissa näillä työttömyyskorvausta saavilla tekijöillä? Pahimmassa tapauksessa käy niin, että työsopimuksessa palkanmaksajaksi muuttuu KELA.

Mitä jos asia käännettäisiin päälaelleen? Voisi kysäistä palkattomia harjoittelijoita haalivalta yrittäjältä, että mitenkäs hän suhtautuisi asiaan jos polariteetti käännettäisiin vastakkaiseksi. Yrittäjä maksaa minulle palkan ja en tee työtä? Se on aivan sama jos minä teen työn ja yrittäjä tienaa sillä. Toinen tapa saada viesti perille on laittaa yrittäjä tekemään kolmesta kahdeksaan kuukautta laskutettavaa työtä, mutta ilman että laskuttaa lainkaan. Ainut palkkio, mitä hän työstään saa on kokemusta, mainetta ja kilpailuetua muihin nähden...
Luonnollisesti aina sovitun jälkeen vaihdetaan aina toinen yrittäjä edellisen tilalle ja edellinen yrittäjä pääsee kartuttamaan kokemustaan joillakin toisilla asiakkailla. Löytyisiköhän innokkaita?

Nyt kun nuo päivän polttavat aiheet olen ilmoille puskenut niin palaan takaisin omaan vointiini, jota vertaisin tennispalloon. Jokainen vastoinkäyminen tuntuu pudottavan minut maan tasalle, josta kuitenkin aina ponnahdan takaisin kimmoisuuteni ansiosta. En kuitenkaan koskaan yllä entiselle korkeudelle, johtuen fysiikan rajoitteista (tai siis tennispallon liikkeitä ohjaavat fysiikan lait, mutta itseäni henkisen puolen rajoitteet). 

Jokainen uusi ponnistus tuntuu vaativan enemmän energiaa ja alkuperäinen lähtötasoni jää aina vain kauemmas ulottuviltani. Usein mietin, onko mahdollista enää saavuttaa sitä tasoa, jossa joskus olin? Voiko työttömyyden halvaannuttava vaikutus jättää minut pysyvästi suoriutumaan asioista huonommin kuin aikaisemmin? Noita kysymyksiä miettiessäni mieleen tulee ensimmäiseksi, että olenko ruikuttava teini, joka ei nyt saa juuri tiettyjä farkkuja, joita tarvitsee ollakseen suosittu? 

Kuka vietävä sen määrää mitä farkkuja minun on käytettävä ollakseni suosittu? Minua ei kiinnosta pätkääkään kuljenko farkuissa vai verkkareissa. Noiden pohtimisen sijaan yritän keskittyä miettimään, miten voisin muuttaa niitä asioita, jotka ovat muutettavissani, jotta tulevaisuus ei jatku nykytilanteen kaltaisena.

Vetäydyn mietiskelemään!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti