maanantai 18. tammikuuta 2016

Pullopostia: kun oli päästettävä irti

Omalla kohdalla en osaa sanoa, onko kyse onnistumisesta vaan lähinnä uudesta kivisestä polusta, jolla opetellaan itsenäisyyttä ja oman itsensä arvoa.

Puolitoista vuotta sitten ei tapahtunut mitään erityistä. Ei oivalluksen kaltaista välähdystä mielessä. Päässäni oli vain kysymys:"miksi?". Niinpä aloin säännöllisesti joka kerta kun isä soitti, tivaamaan häneltä, että miksi hän juo. Joka kerta kun isä sai omat asiat kerrottua ja esitin kysymyksen niin vastaukseksi sain vain korvaan lyödyn luurin.

Kun sitten äiti kuoli ja asiaan liittyvät paperiasiat hoidin isän keskittyessä juomiseen, aloin yhä enenevissä määrin vieraantumaan isästä. Kun viimein koitti äidin tuhkien sirotteluhetki ja isä sinne saapui jalattomana humalatilastaan johtuen ja vielä yritti diivan elkein "varastaa shown", päässäni kuului pim ja menin rikki.

En huutanut, enkä muutenkaan riehunut. Tyynesti silloin totesin, että tähänkään tilaisuuteen et sitten selvänä päässyt. Äiti oli yksin sairaalassa ja pelkäsi kun ei lääkäritkään saaneet selville mikä häntä vaivasi ja sinä vain kännäsit. Tähän isä jotain mumisi ettei äiti halunnut häntä sinne, johon totesin, ja sekö oikeuttaa jättämään toisen täysin yksin? Ja totta tosiaan äiti ei halunnut, että kukaan sairaalassa näkee millainen juoppo hänellä on miehenä.

Tuon jälkeen oli hiljaista ja seurueemme käveli parkkipaikalle ja invataksikuski työnti isää pyörätuolissa. Hyvästelin muun seurueen ja hyppäsin autoon. Olen saanut osakseni naljailua siitä, kuinka mummotkin ajavat ohitseni, mutta tuolloin läksin kaasu pohjassa pois (Nissan poloinen joutui leppoisan elämän lomassa ripeään laukkaan), koska tuntui etten pystynyt enää olemaan vanhassa kotikaupungissani.

Oli siis heinäkuun viides 2015. Kuukauden päästä isä yritti soittaa, mutten vastannut. pari kertaa sen jälkeen yritti uudestaan, mutta laitoin numeron estolistalle, joten enää en tiedä miten usein on yrittänyt soittaa ja hyvä niin. Ensimmäiset kuukaudet kieriskelin aivan hillittömissä syyllisyydentuskissa ja meinasin monta kertaa soittaa isälle ja kysyä kuulumisia. Onneksi olin ankkuroinut mieleeni tuon äidin tuhkauspäivän niin oli helpompi pysyä lujana.

Pikkuhiljaa alkoi syyllisyys helpottamaan kun tajusin, että minun on elettävä itseäni varten. Ei ole lapsen tehtävä pitää huolta vanhemmistaan, etenkään jos kykenemätön olotila on itse aiheutettu.

Toisinaan olen kokenut heikkoja hetkiä ja meinannut tarttua puhelimeen, mutta aina olen palannut tuhkauspäivään ja muistuttanut, miksi minun on tärkeätä pysyä erossa minulle haitallisesta ihmissuhteesta.

Nyt kun aikaa on kulunut reilu puolisen vuotta, olen aikalailla hämmästynyt siitä miten huojentunut oloni on. Eräänlainen huoli isän pärjäämisestä on taustalla edelleen, mutta aina vain vaimeampana. Ani Kellomäki kirjoitti yhdessä blogissaan osuvasti siitä, kuinka alkoholistien lapset eivät osaa elää ilman jatkuvaa draamaa, siihen malliin kun on kasvanut jo varhain. Alituinen taistele- tai pakene-tilan adrenaliinihuuman huuruisessa elämässä väkisinkin maailmankatsomus vinoutuu.

Nyt kuitenkin sellainen irtipäästäminen on ollut minulle pelastus. Ei elämä edelleenkään ole kukkaniityllä loikkimista seppele päässä, mutta huolet ovat omiani ja vihdoinkin minulla on voimavaroja keskittyä niiden ratkaisuun tai sopeutumiseen elämään niiden kanssa. 

Ei enää yhden ihmisen diktatuuria. Ei enää jatkuvaa tarkkailua ja ennakointia, että mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua. Hetkeen sitoutuminen ja sen kokeminen ovat tuoneet rauhaa oman elämän arkeen. Tuntuu kuin olisin enemmän läsnä omassa elämässä, sen sijaan, että seuraisin todella surkeata reality-tv sarjaa elämästäni.

Pointtina kuitenkin, että voin vihdoin alkaa elämään itseni näköistä elämää. Tai no ainakin voin alkaa tutustumaan erilaisiin asioihin ja etsimään niitä asioita, joista pidän ja jotka tekevät minut vähemmin onnettomaksi


1 kommentti:

  1. Onnittelut irtautumisesta ja isoista oivalluksista! Uskon tietäväni oikein hyvin, mitä käyt läpi. Tuo kirjoitukseesi liittämä Jaska Jokusen teksti on meille alkoholistien lapsille aika kuvaava. Harmillisesti viimeksi tällä viikolla huomasin, että pelkään edelleen lähes jatkuvasti jotain pahaa tapahtuvan. Jos asiat ovatkin nyt hyvin, jotain pahaa on pakko kohta tapahtua. Olisipa hauska elää ilman tätä jatkuvasti pään päällä killuvaa Damokleen miekkaa.

    VastaaPoista