tiistai 31. toukokuuta 2016

Elämää oravien kanssa

Pitkästä aikaa lämpötilat ovat saavuttaneet sen pisteen, että iltaisin ja aamuisin saa tehdä läpivetotuuletuksia, jotta asunnon lämpötila olisi edes siedettävissä lukemissa. Tällä on meidän talossa lieviä haittavaikutuksia, joihin palaan vielä hetken päästä. 

Aamurutiineihini kuuluu aikainen herääminen seitsemän maissa, jolloin enemmän tai vähemmin pirteänä laitan itselleni ja vaimolleni sekä aamupuuron että aamuteen hautumaan. Tämän jälkeen palaan sänkyyn pötköttelemään vaimon viereen. Useimmiten tuo aamiaisen odotus menee siihen, että yritän vakuutella vaimolle, että nyt on aamu ja on aika herätä. Välillä herättely-yritykseni johtavat sellaiseen refleksihippaan kun minä heiluttelen vaimoa hereille ja vaimo yrittää huitoa minua. Hän ei ole aamuihminen, toisin kuin minä...

Tänä aamuna tein jälleen kerran kaiken rutiininomaisesti ja kuten kesään kuuluu, avasin myös takaoven, jotta viileä aamuinen ilma raikastaisi asunnon. Sänkyyn päästyäni, kuuntelin rapinaa ja ihmettelin, että tähänkö aikaan huoltomiehet vaihtavat roskapusseja pihan roskakoreihin? Rapina tuntui kuuluvan voimakkaammin ja yhä vain lähempää.

Hetken päästä kuuluu julmetonta rapinaa ja ponkaisen sängystä ylös lähes gepardin notkeudella ja vauhdilla ja syöksyn keittiöön. Orava istuu takapihan kivipenkillä(3m:n päässä ovesta) syyllisen näköisenä. Jotenkin se onnistui olemaan kuitenkin gepardia nopeampi?? Kun kysyn siltä, että yrittikö käydä kähveltämässä pähkinöitä (pussi takaoven juurella) niin kaveri rennosti loikkii sisään jalkojeni välistä ja kiipeää puolityhjän maapähkinäpussin päälle. Taisin saada vastaukseni.

Mitenkään minua noteeraamatta se alkaa etsimään kolosta, josta pääsee käsiksi ruokaan. Sitten vaimo tulee katsomaan, mitä keittiössä oikein tapahtuu kun kuuli minun puhelevan jotain. Välittömästi vaimon saavuttua keittiöön, orava saa hepulin. Mietin hiljaa mielessäni, että kyllähän se aamuvaimo toisinaan peikkoa muistuttaa, mutta orava nyt ihan selvästi kyllä liioittelee. Ei se vaimo sille luonnonkiharalle (=luonnon pörrölle) tukalle mitään voi, joten ihan turha sen tähden on kohtausta laittaa pystyyn.

Orava pysyy kuitenkin tiukasti kannassaan ja paniikkimoodin aktivoituaan, ei helpolla rauhoitu. Tai niin luulin, mutta palaan siihen myöhemmin. Orava ensin hyppää keittiön pöydän päälle ja katsoo kotoisaa maisemaa aivan uudesta näkökulmasta ja päättää syöksyä vapautta kohti. Vähänpä pieni orava tiesi, että siinä välissä, sen ja vapauden on ihmisen pirullinen keksintö, nimeltä ikkuna. Se kuitenkin koittaa onneaan hyppää ikkunaan, laihoin tuloksin. 

Kuinka mahtaa oravaparka kuvitella, että nyt koitti loppu. Ensin ei ruokamaatilla ole pähkinöitä ja sitten kun yrittää olla omatoiminen ja olla vaivaamatta armeliasta ruuantuojaa niin silloin säikäytetään peikolla ja kun yrittää paeta niin näkymätön voima estää pääsyn kotimetsään. Käpälän ulottuville se metsä jää, nähtävästi muutaman loikan päähän, mutta julma noituus estää pakoyritykset. Tähänkö päättyy lyhyt kiito elämän, se miettii.

"Ei, en anna periksi"- se ajattelee ja keittiön pöydältä säntää kohti vaimoa. Nyt käytän vaikka viimeisen henkosen, mutta pois on päästävä- se tuumii. Lähestyessään vauhdilla vaimoani, se katsahtaa ylös ja huomaa lattian tasolta, minkälainen jätti onkaan vastassa ja siinä hetkessä menee sisu kaulaan. Niin haihtuu uhmakas juoksu kohti jättiä ja orava päättää kiitää kohti toista jättiä, lempeää pähkinäntuojaa. 

Noin neljäsosasekunti myöhemmin orava pysähtyy lempeän jätin kohdalle. Se katsahtaa, kuinka tämä jätti raottaa ovea metsään. "Voiko tämä olla pelastukseni?"- se miettii. Se on jo ottamassa haparoivan askeleen kohti pelastusta, turvaa, kotia, kunnes se tuntee huumaavan tuoksun. Kuin seireenien laulu, tuoksu jähmettää oravan täysin.

Onko tuo metsän tuoksu?, koti? vai muistuttaako tuoksu ruokaa?, kenties helpotuksesta kurnivaan vatsaan?- se miettii hämmentyneenä. Mistä noin suloinen tuoksu voikaan leijailla sieraimiini ja miksen oikein tahdo muistaa mikä se on?-miettii orava. Se tuntee miten tuttuus, turvallisuus ja lämpö ympäröi kehon. Se liimaa jalat lattiaan ja veltostuttaa polvet. Mitä noituutta tämä oikein on?, ensin peikko säikäyttää pois ruuan luota ja yritän henkeni kaupalla palata metsään, turvaan ja nyt tämä sulotuoksu saa minut haluamaan tänne jäämistä? 

Halujen ristiriidassa orava kurkottaa kohti lempeää jättiä ja nuuhkaisee tämän varpaita. Deja vu- tämä on tapahtunut minulle ennenkin ja niin kaikki muistot palaavat mieleen yhdellä sysäyksellä. Oravaa huimaa muistojen täyttäessä sen pienen mielen. Olen ollut täällä aikaisemminkin, olen yrittänyt loikata metsään pöydän päältä aikaisemminkin ja silloinkin jokin  noituus esti minua pääsemästä sinne.

Muistojen tulviessa mieleen, orava havahtuu hetkeksi ja huomaa toisella silmällään peikon lähestyvän ja toisella silmällään edelleen raollaan olevan oven, hyvältä tuoksuva lempeä jätti pitää yhä ovea auki minulle. 

"Nyt tai ei koskaan"- ajattelee orava ja keskittää kaiken tahdonvoimansa irtautuakseen lempeän jätin varpaiden suloisesta tuoksusta ja saa kuin saakin riittävästi ammennettua voimaa sännätäkseen ulos tästä kirotusta noituuden pesästä.

Pihalle päästyään, orava tuntee olonsa yhtäaikaa voittajaksi ja yhtäaikaa hyvin tyhjäksi. "Olen turvassa, miksi oloni on kuin minusta puuttuisi pala jotain suurempaa, kuin osa sisimpääni olisi jäänyt sinne noituuden taloon?". Oravan syvällisen pohdinnan elämänsä monitahoisuudesta keskeyttää peikko, joka tulee pihalle huutelemaan jotain kummallisuuksia. Mitä tarkoittaa "pitkään nukkuminen" ja "rauhassa herääminen?". Miksi ymmärrän kieltä, jota jätit puhuvat? Ja jälleen oravan mieleen tulvahtaa Deja vu- näin on tapahtunut ennenkin. 

Olenko entisessä elämässäni ollut jätti?- se miettii. Hän päättää testata asian ja katsoa, miten jätit reagoivat. Hän päättää huutaa solvauksia:"tsäk tsäk"- kaikuu voimakkaana pihalla. Miksi kuulostan noin oudolta, se miettii. Minähän ymmärrän jättien kieltä, miksi kuulostan aivan erilaiselta kuin he? Ja niin orava keskittyy ja päästää ilmoille uuden ryöpyn voimakkaita tunnesanoja:"tsäk tsäk tsäk". 

"Ei onnistu, jätit eivät ymmärrä minua, nyt on tehtävä jotain muuta". Sitten se iskee kuin muutaman kilon moukari ja orava heilahtaa niin voimakkaasti, että meinaa tippua aidalta. Muistoista tulvahtaa mieleen yksi hävytön kuva, ja oitis orava ymmärtää, näin sen on tapahduttava.

Orava keskittyy toistamaan tarkasti sen, miltä kuva mielessä näyttää ja hän nousee takajaloileen, vetää syvään henkeä. Tassu lähtee liikkeelle, se etenee kohti haaruksia, tavoittaa haarukset, "nyt ollaan melkein maalissa"- se miettii, "tämä onnistuu"- orava riemuitsee ja siirtää tassuaan rytmikkäästi edestakaisella liikkeellä haaruksissaan. Hän katsoo kohti jättejä ja heidän pöyristynyt ilme kertoo, että olen onnistunut! Orava iloitsee ja tietää kohtalonsa täyttyneen. 

Loikkiessaan takaisin metsään, se miettii mielessään jättien sanoja:"vedä tumppuun" ja ihmettelee: mitä on vedä ja mikä on tumppu?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti