tiistai 3. toukokuuta 2016

Pullopostia

Hiljattain kirjoitin irtipäästämisestä ja sen kirvoittamana olen miettinyt, olenko todella onnistunut päästämään irti? Monilta osin ainakin jatkan vakuuttelua itselleni, että olen viimein päästänyt irti. Siitä huolimatta löydän itseni toistuvasti miettimässä, että mitenhän isä oikein pärjää.

Tilannetta ei helpota huoli siitä, että perin äidin puolikkaan kotitalostani ja nyt omistamme talon isän kanssa puoliksi. Sen talon kohtalo mietityttää, kun isä ei tee mitään huoltotöitä talon kunnon säilyttämiseksi, edes siivoa tai tiskaa. Hän vain juo ja jatkaa itsekästä elämäntyyliään ostelemalla kaikennäköisiä leluja ja jättää huomiotta kotiin tulevat laskut, jotka sitten lopulta menevät perintään.

Kerta toisensa jälkeen minut yllättää se itsekkyyden määrä, joka vallitsee alkoholistilla. Olen tässä irtautumisen kymmenen kuukauden aikana saanut huomata, miten kovasti alkoholisti juonii omia asioitaan muiden hoidettavaksi, jotta saa itse vapaasti elää taiteilijan elämää.

Tapaus 1: Äiti joutui sairaalaan teho-osastolle, eikä ollut mitään tietoa milloin sieltä kotiutuu. Muutaman päivän päästä isä laittaa ystävänsä soittamaan minulle, että jättäisin vaimoni Turkuun ja muuttaisin isän luokse pitämään hänestä huolta kun kukaan ei laita ruokaa ja isän jalat on huonot ettei hän pääse liikkumaan. 

Noh, selvinpäin pääsee kyllä kauppaan hakemaan lantrinkia ja nostamaan käteistä automaatilta, jotta voi maksaa trokarille viinasta, joten aika ontuvat olivat nuo perustelut. Ja jos ei aikuinen osaa itselleen ruokaa laittaa niin silloin voi puolestani nääntyä nälkään. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään muistisairaus vaan puhdas itseaiheutettu kyvyttömyyden tila.

Tapaus 2: Isän hiljattain hankkima auto varastettiin ja poliisi soittaa minulle kysyäkseen auton merkkiä, mallia ja rekisteritunnusta, koska isä ei tiedä/muista mitään niistä, eikä hän tiedä missä on auton paperit.

Meillä oli jo välit poikki, enkä edes tiennyt isän vaihtaneen autoa. Jotenkin uskomatonta, miten hän kuvittelee minun pysyvän kartalla asioissa jos emme ole edes puheväleissä. Myöhemmin olen saanut kuulla isän itse ajaneen auton jonnekin lepikkoon ja hylänneen auton sinne. Todennäköisesti hän oli kännissä, sillä häneltä löytyy ratti-ja ruorijuopumuksesta tuomiot. Itse kuitenkin yhä väittää silmät kirkkaina, että auto varastettiin. Kuitenkin on silminnäkijähavaintoja siitä, että isä on itse ollut tuona päivänä ratissa.

Tapaus 3: Isän naapuri soittaa minulle ja kysyy kaikennäköisistä laskuista, joista minulla ei ole hajuakaan. Isä päätti lähteä lappiin kotiseudulleen dokaamaan ja matkalta soitti naapurilleen, josko tämä voisi tyhjentää postilaatikon. Isä ei itse ole kuukausiin käynyt postilaatikolla ja siellä on paljon karhukirjeitä. Vakuutan naapurille, ettei asialle ole tehtävissä mitään, sillä olen kuukausi äidin kuoleman jälkeen palauttanut kaikki pankkitunnukset yms. joilla maksoin laskuja sen aikaa kun äiti oli sairaalassa ja tuolloin kerroin isälleni laittavani edunvalvonta-asian vireille ja mitä se käytännössä tarkoittaa hänen kohdallaan.

Tämä on suorastaan jo hävyttömän itsekästä käytöstä. Lähteä nyt reissuun ja matkalla pyytää naapuria setvimään postinsa, vaikka itsellä olisi ollut kuukausia aikaa tehdä se vaikka päivittäin. Tästä näkee kuikna ei vaan haluta ottaa sitä vastuuta omasta elämästä vaan kaadetaan se sitten vaikka naapurin niskaan.

Tapaus 4: Tämä sivuaa jo hieman edellistä tapausta. Isä on ollut lapissa liki kolme viikkoa ja soittaa naapurilleen, että tämä lähettäisi laskut ja kaikki postinsa minulle, koska minä olen hoitanut hommat tähänkin asti. 

Vahvistan naapurin epäilyt, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia hoitaa isän asioita kun minulla ei ole mitään pankkitunnuksia yms. joilla pystyisi laskuja maksamaan. Joudun toteamaan naapurille, ettei tee mitään vaan antaa laskujen mennä perintään. Niinhän se isä muutkin laskut on hoitanut. 

Aikanaan laitoin edunvalvonta-asian vireille ja asian selitin isälle, etten voi hoitaa hänen laskuja ja talousasioita, koska se edellyttäisi kaiken postin kääntämistä luokseni. Kerroin hänelle edunvalvonnasta ja silloin oli myöntyväinen siihen, että olisi virallinen taho, joka hänen talousasiat hoitaisi. Kuitenkaan yhteenkään lääkärin tapaamiseen hän ei mennyt, jossa lääkäri olisi edunvalvojan tarpeellisuuden todennut.

Kun isä joutui deliriumin vuoksi taas kerran katkaisuun niin siitä tiedon saatuani soitin välittömästi maistraattiin ja laitoin edunvalvonnan uudestaan vireille ja lääkäri sai isän haastateltua. Tuolla isä oli väittänyt minun maksavan laskut ja hoitavan hänen talousasiat. Onneksi lääkärille toimitettiin minun puoleni tarinasta. Asian etenemistä en tällä hetkellä tiedä. Olen yrittänyt pitää itseni irti asiasta, sillä enempää vaikutusmahdollisuuksia asian suhteen minulla ei ole.

Minun on hirvittävän vaikeata mieltää alkoholismia sairaudeksi, mitä se nykyään ihan virallisestikin on. Taudin puhkeaminen kun ei tapahdu yllättäen kuten flunssalla tai noroviruksella. Tauti etenee salakavalan hitaasti ja alkaa usein saunakaljoittelusta. Pian alkkis tarvitsee yhdestä kolmeen olutta joka työpäivän jälkeen rentoutuakseen ja pikkuhiljaa määrät vain kasvavat.

Näin tehden, sietokyky kasvaa hiljalleen ja itse myrkyttää itsensä niin pitkälle, että voidaan puhua alkoholismi nimisen sairauden puhkeamisesta. Toisilla toki vaaditaan geenialtistus, jolloin juomiseen syntyy himo, itselläni sellaisen olemassaolon tunnistan. Toisilla taas riittävät epäsuotuisat olosuhteet elämässä, jotka sitten ajavat juomaan itsensä unohduksen tilaan.

Oli taustat mitkä tahansa, minun on hyvin vaikeata hyväksyä tuota sairautena siksi, että nähdäkseni se on hyvin pitkälti itseaiheutettu. Olen itse ylipainoinen ja pidän sitäkin itseaiheutettuna, enkä puolustaudu verhoutumalla jonkin sairauden taakse. 

Eräällä tavalla on hyvin mustavalkoista ja jäykkää tuo ajatteluni aiheesta. Tunteina viha, kiukku ja katkeruus vaan pomppaavat ensimmäisenä pintaan kun tulee puhetta alkoholista. En muista olleeni mitenkään erityisen kyyninen nuorempana, sekin on kehittynyt vuosien vastoinkäymisten seurauksena kun on elänyt lasisen lapsuuden. 

Monien lapsuus varmasti on tuntunut siltä, ettei ole ollut paljoakaan vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä. Tämä tunne korostuu alkoholistin perheessä kasvaessa. Kaiken tekemisen määrää diiva, nimeltä alkoholisti. Kaiken on miellytettävä häntä ja silloin kun alkoholisti on tyytyväinen niin silloin muukin perhe voi hengähtää. Se hengähdyshetki vain ei koskaan ole täydellinen hetki rentoutua, sillä he tietävät, että alkoholistin mieliala voi vaihtua silmänräpäyksessä. Siksi alituinen varuillaan olo on normaali olotila tuollaisessa perheessä.

Itse olen onnekas siinä mielessä, ettei isäni koskaan fyysisesti kajonnut minuun. Mutta jättää se henkinen väkivalta arvet siinä missä fyysinenkin. 

Lapselle&nuorelle on erityisen tärkeätä saada tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Vanhempien hyväksyntä on se, mikä kertoo, etteivät he hylkää sinua aavikolle korppikotkien syötäväksi ja tunnet kuuluvasi osaksi pientä yhteisöä nimeltä perhe.

Alkoholistin diktatuurissa asiat menevät hieman toisin. Alkoholistien mielenliikkeitä on suorastaan mahdotonta ennakoida, sillä samaan asiaan alkkis voi reagoida tusinalla eri tavalla. Tästä johtuen alkoholistin lapselle kasvaa todella tarkka intuitiivinen kyky vaistota ympäröivien ihmisten tunnetiloja ja vastata niihin. Sehän on ollut elinehto lapsuudesta asti ja ainoa keino pysyä diivan suosiossa, siis toisin sanoen, hengissä pysymisen edellytys.

Muistan kysyneeni äidiltäni joskus, että minkälainen olin lapsena. Muistan äidin kertoneen minun olleen todella helppo kun en ole saanut kiukkukohtauksia tai muuten ollut vaativa. Vasta näin aikuisena olen tajunnut, etten ole ollut tuota tarkoituksella vaan pikemminkin olen käyttäytynyt niin, ettei minua hyljättäisi. 

Koko lapsuuden ajan olen elänyt pelossa, että vanhempani hylkäävät minut jos olen asioista eri mieltä kuin he tai jos en yllä heidän luomaansa mielikuvaan siitä, millainen heidän lapsen kuuluu olla. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut minulle yhtä elämänmittaista näytelmää ja sen kuluttavuuden olen vasta aikuisena saanut huomata, sillä minulla ei ole teatterikoulutusta, jonka avulla osaisin päästää roolihahmosta irti.

Kotona vaimon kanssa uskallan olla oma itseni, vaikka toisinaan minusta on tuntunut, että peilaan vaimoani todella paljon kun en oikeasti tiedä kuka olen ja mitä haluan. 

Nuoruuden kriittiset kehitysvaiheet ovat jääneet väliin siinä missä vanhempien kärsivällisyyden rajojen etsimiset ja kotiintuloajoista luisumiset, sillä henkinen ilmapiiri kotona on ollut sellainen, jos sääntöjä ei noudattanut niin sitten lensi pihalle. Taisin muistaakseni olla kymmenen tai yksitoistavuotias varhaisteini kun isä minulle jälleen kerran jostain suuttui ja uhkasi heittää minut pois kotoa. Toki isä oli päissään, mutta noita uhkailuja jatkui läpi teini-iän ja niitä ilmeni myös selvinpäin, joten pidin kodista poistamisen uhkaa enemmän todennäköisenä kuin pelkkänä uhitteluna.

Henkisen turvattomuuden toimiessa kasvattajana, en voi sanoa minusta tulleen kovin tasapainoista yksilöä. Olen aikuisiällä noudattanut samaa toimintamallia kuin lapsena, eli töissä olen yrittänyt miellyttää pomoa ottamalla vastaan enemmän töitä kuin mihin voimavarani ovat riittäneet ja sen johdosta olen saanut burnout-tyyppisen masennus-diagnoosin. 

Olen myös saanut mielialan aaltoiluhäiriö- ja ADHD-diagnoosin. Olen miettinyt kun suvussani ei tiettävästi ole vastaavia mielensairauksia niin ovatko nuo minulla neurologisia vai traumaperäisiä sairauksia. Toki monessakaan suvussa ei puhuta ääneen jos jollakulla jotain mieleen liittyviä sairauksia on vaan asioista vaietaan.

Palaan kuitenkin usein miettimään, miten minulta noita löytyy ja tiettävästi muilla suvussa ei. Tilastollisessa mielessä voin olla poikkeus mitä tulee neurologiseen puoleen, mutta mitä enemmän olen keskustellut toisten alkoholismin parissa kasvaneiden kanssa, tulen yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kyseessä on traumaperäinen sairaus. Todella monen oirekirjo on hyvin lähellä omaani, ja yhteinen nimittäjä ei aina ole alkoholismi vaan epävakaat ja ennakoimattomat vanhemmat. 

Toisin sanoen lapselle ei koskaan ole kasvanut tunnetta, jossa olisi kokenut kotinsa ja lapsuutensa elämän ennakoitavaksi ja turvalliseksi. Pikemminkin päinvastoin. Aina on joutunut olemaan valppaana ja elämään yrittäen ennakoida vanhempien mielenliikkeitä, jottei ärsyttäisi heitä. Kun on joutunut elämään ennakoiden toisten liikkeitä, on siinä samassa unohtunut oma kehitys ja rajojen löytäminen ja sitämyöten oman identiteetin luominen. Samoiten useimmat luonnolliset kehitysvaiheet ovat jääneet kokematta tai jääneet puolitiehen, sillä niihin ei ole yksinkertaisesti riittänyt energiaa.

Sen syvemmin menemättä omiin sairauksiini, onkin oiva palata takaisin alkuun ja alkoholistin itsekkyyteen. Kuinka monisyisesti se voikaan vaikuttaa lähellään oleviin ihmisiin, enkä puhu pelkästään läheisistä vaan fyysisesti lähellä olevista ihmisistä. Olenkin joskus verranut alkoholistia mustaan aukkoon. Samalla tavalla alkoholisti imee kaiken elämänhalun läheisistä ihmisistä itseensä ja kun ihminen on saatu nielaistua kokonaan tapahtumahorisonttiin niin se kulutetaan loppuun ja kun siitä ei enää pysty hyötymään niin se syljetään pois ja siirrytään jonossa seuraavaan uhriin.

Omin silmin olen nähnyt, kuinka isäni uuvutti äitini ja pala kerrallaan murenti hänen itseluottamuksensa, kunnes hän oli niin väsynyt ja hauras ettei enää jaksanut taistella vastaan ja lähteä pois. Äidin voimat ehtyivät ja hän päätti jäädä kotiin kärsimään vaikka tiesi vakavan sairauden jäytävän häntä. Itse hoitajana tiesi varmasti, ettei ole normaalia oksentaa kuukauden verran vaan siitä huolimatta hän ei mennyt lääkäriin, sillä oli niin väsynyt, että näki kuolemassa keinon päästä viimein pois alkoholistin tyranniasta.

Äidin kuoleman jälkeen isä esitti surevaa leskeä kerätäkseen sympatiaa ja samalla punoen verkkoa, johon pyydystää ihmisiä tekemään asioita puolestaan. Kuten nyt on saanut naapuri huomata. Onneksi naapuri on äidin lapsuudenystävä ja tietää kuvion niin isä ei pääse häntä kuluttamaan loppuun, vaikka kovasti tuntuu yrittävän.

Tuo käsittämätön itsekkyys, joka alkoholistia vaivaa, menee yli ymmärrykseni. Ensin tietoisesti sairastutetaan itsensä, muttei se riitä vaan pitää vetää siihen samaan lokaan lähellä olevat ihmiset ja yrittää tuhota heidän terveys siinä samalla mitä ovelimmilla keinoilla empatiaan vedoten.

Suomalaisessa kulttuurissa kun ei apua juurikaan pyydellä niin kukaan ei siitä osaa kieltäytyä kun joku sitä oikeasti kehtaa pyytää. Alkoholisti on oppinut hyödyntämään tätä ominaispiirrettä meissä. Helposti ajattelemme, että toinen oikeasti tarvitsee apua kun kerran sitä kehtaa pyytää. 

Empatiakykymme luo vankan perustan alkoholistin elämäntyylille ja hyväntahtoisuuttamme ja kansalaisvelvollisuutta täyttäen itse asiassa vain pahennamme alkoholistin tilannetta (ja omaamme), sillä auttamalla alkoholistia arjen eri askareissa, me itseasiassa mahdollistamme tämän juomisen. Niin kauan kun joku aina vuorollaan auttaa niin alkoholisti voi vierittää vastuun omasta elämästä toisen harteille ja liitää vapaana humalan aallonharjalla.

Suomen kansallissairaus lienee alkoholistin hyysäys. Aiemmin ajattelin, että alkoholismi olisi se sairaus, mutta tarkemmin ajateltuna meidät kaikki kasvatetaan siihen, että on ihan ok, että toinen päästelee höyryjä juomalla ja aiheuttaa siinä sivussa kaikenmoista. Missään nimessä siihen ei saa sivulliset puuttua; sillä aina kun henkilöllä X on ollut huono/hyvä päivä, lätkäjoukkue voitti/hävisi, sataa/paistaa aurinko, pomo nalkutti töissä, vaimo nalkutti kotona, muksut on kurittomia tai vaatii huomiota kesken kaljoittelun, lokki paskanti juuri vuosi sitten pestyn auton päälle..jne. 

Näiden moninaisten perusteiden vuoksi on ok välillä tuulettaa mieltään ja juoda. Ja niin meidät muut opetetaan vaikenemaan asiasta ja sietämään moista, ettei vaan pahoiteta alkoholistin mieltä. Entäs sitten me, ketkä haluaisimme normaalin, ennakoitavan ja turvallisen lapsuuden&-kodin? Miksi meidän mielen saa pahoittaa vain yksi diiva? Miksei meillä ole väliä? Miksi puolison tehtävä on rakastaa Dr. Jekyll & Mr. Hydeä kunnes kuolema hänet velvoitteestaan vapauttaa?

Olen tullut siihen lopputulemaan, ettei onnellisia loppuja ole olemassa. Rehellisyydellä ei peri maata. Ahkeruudella ei voita kovintakaan onnea. Kaikki nämä korulauseet on lausuttu vain, jotta pieni ryhmä saa viettää huolista vapaata taiteilijan elämää toisten kantaessa vastuun arjesta heidän edestä! Siksi meidän elämä on vain sarja vastoinkäymisiä, jotta se toinen ryhmä ei vain pahoittaisi mieltänsä!





4 kommenttia:

  1. Kirjoitin pitkän kommentin, mutta se katosi bittiavaruuteen. Niin, tunnistan itsestäni tuon miellyttämisenhalun ja tavan kulkea antennit ulkona. Huomaan ottavani nyt työssä ollessani liikaa töitä koska on uutena vaan niin vaikea kieltäytyä lisätöistä. Uskon kaiken edellä mainitun johtuvan omasta lapsuudestani alkoholistiperheen esikoisena. Olisinpa saanut paremmat eväät aikuisuuteen.

    -Yksinkertainen elämä

    VastaaPoista
  2. Tuon takia useimmiten kirjoitan pidemmät pätkät libreofficeen ja sieltä kopsaan kommenttiruutuun. Itseltänikin on pitkät kommentit kadonneet muutaman kerran.

    Tuo toimintamalli yhdistää lasisen lapsuuden eläneitä. Itsekin toivon, että toisenlaiset eväät olisin elämääni saanut. Hiljattain minulle selvisi äitini todelliset ajatukset minusta... Ei niistä enempää tässä, oma kirjoitus siitä aiheesta työstettävänä parhaillaan...

    VastaaPoista
  3. Kommentoin vielä perintätoimistoja. Isälläni aikoinaan kaikki laskut olivat menneet perintään ja minä, kuolinpesän selvittäjänä ja hautajaisten järjestäjänä jouduin tietysti sumplimaan asiat. Aivan hemmetin iso homma! Samat laskut pyörivät perinnässä kuukaudesta toiseen ja jokaisesta laskusta sinun on oman oikeusturvasi vuoksi soitettava ja kerrottava uudelleen ja uudelleen, että laskun saaja, asianosainen on kuollut...edelleen. Isäni asioiden setvimiseen minulta meni vuosi, ylikin. Välillä ajattelin, että menetän hermoni totaalisesti. Vastuuttoman isän viimeinen keskisormi haudan takaa tyttärelleen. Jos voit välttää asian esim. edunvalvonnalla ym. kehoitan lämpimästi siihen.

    Ikävää, että olet saanut tietää (ilmeisesti) jotakin ikävää äitisi ajatuksista. Näin ainakin sen tekstistäsi ymmärrän. Olen huomannut merkitseväni useimmille ihmisille (lapsuudenperheestäni lähtien) pelkkää hyödynnettävää välinettä tai resurssia. Uskon, että ainoat minua aidosti rakastavat ihmiset ovat mieheni ja poikani. Todellisuuden tajuaminen on joskus raastavaa. Voimia.

    - Yksinkertainen elämä

    VastaaPoista
  4. Äidin todellinen ajatusmaailma on tosiaan selvinnyt, eikä se ole ollenkaan mairitteleva. Juuri tuo hyödynnettävä resurssi tuntuu olevan ainakin X-sukupolven edustajille aikalailla yhteinen nimittäjä. Itsekin olen miettinyt, että ainoa kuka minua aidosti rakastaa, on vaimoni.

    Elämä on sarja vastoinkäymisiä ja kuoleman saapuessa ennemmin tai myöhemmin, minut vapauttaa lepoon.

    VastaaPoista