maanantai 27. kesäkuuta 2016

Onnea etsimässä, epäonnea karttamassa

Luin mielenkiintoisen kirjoituksen epäonnen kasaantumisesta vain tietyille yksilöille ja tunsin välitöntä tarvetta pohtia asiaa itsekin.

Olen aina kokenut, etten ole syntynyt ns. onnellisten tähtien alla ja lähes sarjakuvamaisesti olen itseäni pitänyt Aku Ankan sukulaissieluna, mitä tulee onneen ja keskittymiskykyyn.

Ensin varmaan tulisi pohtia mitä on onni? Toisille se on mahdollisuus toteuttaa haaveitaan, oli se sitten urheiluauto tai jonkun idolin tapaaminen. Meillä jokaisella onnen kokeminen on hyvinkin erilaista, joten miten määrittää onni ja miten sitä voi mitata? 

Helposti ajattelisin onnen olevan kolikon toinen puoli, toisen puolen edustaessa epäonnea. Kun asiaa mietin niin onni ja epäonni kulkevat rinnakkain, kuin kaksi kuorma-autoa. Olen huomannut, ettei onnen väheneminen suoraan lisää epäonnen kokemista. Vaan toinen voi lisääntyä toisen pysyessä samana. Toki suurempi kuorma vaikuttaa toisen näkemiseen. Jos kokee paljon onnea, voi näennäisesti epäonnen kokeminen tuntua vähäisemmältä.

Koin hiljattain onnen hetken kun orava viimein suostui ottamaan maapähkinän kädestäni. Onnea lisäsi se, että orava söi kymmenisen pähkinää. Tunsin hetken hyvää oloa siitä, että vaikutin toisen elämään, yli lajien muurin. Hyvän tekemisestä ja puolivillin eläimen ihmisen sietävyydestä tuli hyvä mieli. Kuitenkaan tämä ei poistanut sitä faktaa, että minulla on työttömyysvuosia seitsemän ja että olen 2000+ työpaikkaa hakenut ja täten epäonnea kokenut.

Miten onnea mitataan? Nyt ollaan jo mahdottoman äärellä kun ajattelen onnen olevan enimmäkseen tunne ja tunteita on vaikeata mitata, tässä palaan jälleen yksilökohtaisiin näkemyksiin. Toinen voi kokea nilkan nyrjähdyksen pienenä vihlaisuna ja harmistuksena kun toinen voi invalidisoitua vuoteenomaksi.

Miksi sitä oikeastaan tarvitsisi edes mitata? Ajattelen tuon olevan binäärinen, sitä joko kokee onnea tai sitten ei. Tuossa lyhyessä kohtaamisessa oravan kanssa, koin onnea viitisen minuuttia. En tiedä mitä se on oravan vuosissa, mutta ottaen huomioon sen elämän keston luonnossa 2-5 vuotta niin tuo hetki kesti sillä paljon kauemmin ja taatusti oli kauhuissaan koko ajan huolimatta siitä, etten esiintynyt millään tavalla uhkaavasti.

Onni ja epäonnen kokeminen on kuin kilpa-ajo. Ne vuorotellen kiipeävät johtoasemaan ja näin muodostavat silmiemme eteen linssin, joka vaikuttaa havaitsemaamme maailmaan. Buddhalainen varmaan nyökyttelisi tässä asiassa hyväksyntäänsä ilmaisten. Ei ole hyviä tai huonoja asioita, on vain asioita ja onko se hyvä vai huono, riippuu havaitsijasta täysin.

Kun lintu lentää ikkunaan ja kuolee, se kenties on sille huono asia, enimmäkseen ihminen sitä suree, että toisen elämä päättyi. Tosiasiassa sille linnulle ei enää ole merkitystä kun sen sielu on poissa. Jättämällä ruumiinsa taakse, tarkoittaa se ruokaa jollekin toiselle luonnon eläimelle. Voiko täten sanoa, että linnun kuolema oli onni vai epäonni? Jälleen riippuu täysin miltä kantilta asiaa katsoo.

Työttömyys on minulle yhtä aikaa onnea ja epäonnea. Onnea se tuo siinä mielessä, että saan viettää aikaa minulle rakkaan ihmisen kanssa kaksi kertaa enemmän kuin siinä tapauksessa, että olisi töissä.

Epäonnea se taas merkitsee työelämän kannalta. En saa jatkossakaan töitä, koska minulla on niin paljon työttömyyttä. Myös kaikki käymäni opinnot ovat käytännössä hukkaan heitettyä aikaa elämästäni. Työttömyyden ansiosta tulen olemaan köyhä vanhus, eikä minulla tule olemaan varaa hoitaa itseäni kuntoon saati, että voisin valita asumismuodon minulle mieleiseksi kun pitää miettiä mihin on varaa.

Kun joskus olin isoskoulutuksessa, muistan raamatun oppeja muutaman. Korjatkaa jos muistan väärin, sillä en tuollakaan oikein osannut keskittyä kuuntelemaan... Muistan kuitenkin opetuksen, että jokainen saa kannettavakseen sellaisen taakan, jota jaksaa kantaa. Opetuksessa myös jotkut pääsivät kokeilemaan toisen taakkaa ja musertuivat tämän alle. Toisaalta hirmuisen looginen opetus, sillä omia murheita oppii kantamaan pienestä pitäen. Niiden muoto muuttuu vuosien myötä, toiset poistuu ja toisia tulee lisää. Lohdullisuuteen taipuvaisena näen että tuossa haluttiin korostaa tasapainon löytämistä, sillä voiko sitä kokea hyvää kokematta pahaa?

Jokaisella voimalla on olemassa vastavoima ja jos ne ovat yhtä suuret, vallitsee silloin tasapainotila. Toistuvasti ilmenevä epäonni voi helposti vinouttaa näkemystä omasta elämästä. Silloin lasi on aina puolityhjä, huolimatta siitä tosiasiasta, että lasi on yhtäaikaa myös puolitäynnä...

Voiko omaan onneen vaikuttaa? Tämä on hyvä kysymys. Kuinka paljon riippuu omista valinnoista, kuinka paljon vaikuttaa millaiset eväät saa lapsuuden kodista ja kuinka paljon sattuma hämmentää kyseistä soppaa? Menestyneiden vanhempien lapset monesti rakentavat kadehdittavaa uraa ja ulospäin kaikki näyttää hyvältä, mutta onko kaikki kuitenkaan sitä miltä näyttää?

Tiedän myös sellaisista kotioloista lähteneitä, joiden olisi kuvitellut päätyvän parikymppisinä hautaan jos olisivat vanhempien esimerkkiä seuranneet. Kuitenkin heistä tuli menestyneitä ja ovat päässeet kokemaan elämässä ylä-ja alamäkiä, mutta ovat kuitenkin siinä mielessä onnellisia, etteivät ole seuranneet vanhempien jalanjälkiä ja heillä on elämänsä ohjat käsissään.

Onko onni lopulta muuta kuin tunne oman elämänsä hallinnasta ja siitä, että voi halutessaan vaikuttaa elämänsä kulkuun? Itse ainakin koen sen olevan iso osa onnen kokemusta. Silloin kun vaikutusmahdollisuus viedään, jäät elämään toisten määrittämillä ehdoilla ja onko sellainen elämää, katsella vaihtopenkillä toisten pelatessa peliä, jota et välttämättä edes koe omaksesi, muttet saa vaihtopenkiltäkään poistua?

Työttömyyden johdosta, sitä istuu kotona ja odottaa, että joku vakuuttuisi hakupapereistani ja valitsisi juuri minut. Odotus murentaa itseluottamusta yksi hylätty hakemus kerrallaan. Töihin ei pääse, kouluun ei pääse, yrittämiseen ei ole liikeideaa, minne sitä enää suuntaa tämän jälkeen? Sitä vain on loputtomassa välitilassa, mikään ei ala, mikään ei lopu. Sitä hiljalleen rapistuu ja henkisesti luisuu kauemmas ja kauemmas yhteiskunnasta. 

Minua ei ole koskaan sidottu sänkyyn, mutta armeijan käyneenä tiedän miltä vapauden rajallisuus ja toisten ehtojen mukaan eläminen on. Työttömyys on kuin toooodella pitkä armeijapalvelus käsittämättömine sääntöineen. Jatkuvasti on kiirus odottamiseen, josko tämä hakemus tärppäisi? Vaan kerta toisensa jälkeen saa pettyä, joku toinen oli pätevämpi, sopivampi, kauniimpi, vahvempi, fiksumpi ja ties millä muulla tavalla parempi.

Monesti palaa mieleeni kirjoitus kuinka X-sukupolvi on ensimmäinen sukupolvi sitten 1800-luvun, joka jää köyhemmäksi kuin vanhempansa. Elämme sukupolvemme elämää, jossa olemme saaneet kilpailla aivan kaikesta. Haaveissamme ei ole satujen prinsessaa joka valitsisi juuri minut, ei kuningaskuntaa, ei mainetta, ei kunniaa. Haaveilemme, että edes yltäisimme samaan elintasoon ja elämän helppouteen kuin vanhempamme.

Palaan vielä kotioloihin. Äidin taholta olen saanut voimakasta ihmettelyä siitä, miksen menesty elämässä, sillä olenhan saanut niin hyvät lähtökohdat elämälle. Totta jossain määrin. Onhan minulla ollut aina ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä. Minua ei ole koskaan pahoinpidelty tai muuta sellaista. 

Isä ole merillä ja myöhemmin vuorotöissä. Äiti oli aina vuorotöissä, joten vietin paljon yksin, sen ansiosta opin laittamaan ruokaa jo hyvin varhain. Kai sitä voi positiivisena pitää. Kuitenkin vanhempien ollessa kotona päti eri säännöt kuin heidän poissaollessa. Kotona ollessaan isä joi, paljon. Äiti piti huolen isästä ja minä jäin tarpeineni sivuun. En saanut kyseenalaistaa isän juomista saati äidin hoivatyötä ja isän juomisen mahdollistamista. Aina oli tärkeätä, ettei alkoholisti vaan pahoita mieltään.

Miten sitten lapselle rikotut lupaukset niinkin vaativissa asioissa kuin pallon potkiminen pihalla? Toki sain tärkeän opetuksen, ettei edes läheisimpiin ihmisiin parane luottaa. Ne ihmiset, joiden varassa henkesi käytännössä on, eivät ole luotettavia vaan itse on kannettava huolta omasta selviytymisestään. 

On onni etten muista lapsuudesta kuin muutamia valokuvamaisia välähdyksiä. Ehkä ne muistot joskus palaavat ja taannuttavat minut takaisin lapseksi, juoksemassa pöydän alle turvaan pahaa maailmaa.

Epäonnea voi kokea monella tapaa, itsellä ei ole elektronisten laitteiden kanssa onnea. Muistan kun ostin itselleni ensimmäisen älypuhelimen, jouduin käyttämään sitä kolme kertaa huollossa, kunnes sain toisenlaisen puhelimen tilalle. Se toinen sitten lakkasi toimimasta kolmessa päivässä. Tilalle sain puhelimen, joka oli rikki jo laatikkoa aukaistaessa. Digiboksi on ollut neljä kertaa korjattavana ja pian vien sen viidennen kerran kunhan saan muutaman ohjelman katsottua sieltä pois. Tässä vain muutama esimerkki, mutta toisinaan kun tärkeä muistoesine rikkoontuu sitä pakostikin miettii, että kertyykö epäonni vain tietyille yksilöille? Ei enää kolmannen rikkoontuneen esineen jälkeen pysty ajattelemaan kyseessä olevan pelkkä sattuma.

Joskus miettinyt ihmiskunnan olevan vain surkea reality-show, jossa korkeammat voimat heittelevät meille vastoinkäymisiä vain itseään viihdyttääkseen.








18 kommenttia:

  1. ”Voiko omaan onneen vaikuttaa?”

    No jos nyt näin työttömyyden ja työllisyyden kannalta ajatellaan niin kaiketi voi jossakin määrin. Esimerkiksi henkilö A ja henkilö B suorittavat jonkin tutkinnon työharjoitteluineen kiitettävin arvosanoin. Henkilö A työllistyy jo opintojensa aikana työharjoittelupaikkaansa, koska siellä on sattumalta juuri silloin hyvälle tekijälle tarvetta, mutta henkilö A:n kanssa yhdenvertainen ja aivan yhtä pätevä henkilö B sen sijaan valmistuu työttömäksi, koska hänen työharjoittelupaikassaan ei ollut tarvetta uudelle työntekijälle, eikä hän vastavalmistuneena ilman oikeaa palkallista työkokemusta saa mistään alansa työtä. Vuosien vieriessä Henkilö A rakentaa elämäänsä ja työuraansa, kun taas henkilö B ajautuu pitkäaikaistyöttömäksi. Eli periaatteessa molemmilla henkilöillä oli tasavertaiset lähtökohdat, mutta henkilö A:lla sattui vain olemaan parempi tuuri.

    ”Onko onni lopulta muuta kuin tunne oman elämänsä hallinnasta ja siitä, että voi halutessaan vaikuttaa elämänsä kulkuun?”

    Mielestäni hyvinkin pitkälti näin. Loppujen lopuksi emme kuitenkaan voi hallita elämäämme kovinkaan paljoa ja elämämme ja sen tapahtumat täällä ovat monen sattumuksen seurausta. Ilman sen suurempia jaaritteluita perhosvaikutuksesta tai kaaosteoriasta monet asiat ovat kuitenkin kiinni hyvinkin pienestä. Voit muistella vaikka miten olet tavannut puolisosi? Olisitko tavannut häntä ollenkaan jos olisit epätietoisesti jättänyt jonkin hyvin merkityksettömältä tuntuvan asian tekemättä? Vaikkapa poiminut kolikon kadulta, jolloin sinun ollessa kumartuneena maahan elämäsi nainen olisi kävellyt ohitsesi sinua huomaamatta tms.

    Moni vuosikausia työelämässä ollut pitää vakituista työpaikkaansa lähes itsestäänselvyytenä ja valheellisesti juuri omalla erinomaisuudellaan ansaituksi, vaikka työn saannin perusteina olisivatkin olleet hyvät suhteet tai jopa puhdas tuuri. Asuntoani remontoidaan tällä hetkellä pienimuotoisesti ja siinä samalla on tullut sitten rupateltua remonttifirman puolitutun työntekijän kanssa. Meille tuli sitten puheeksi nykyajan työttömyys ja työn hakeminen ja kysyinkin sitten siinä häneltä, että miten hän on saanut kyseisen työnsä? Arvatenkin hän vastasi, että suhteilla, mutta myönsi tämän kuitenkin rehellisesti. Tämän remonttifirman pomo oli toiminut työntekijän urheiluvalmentajana aikaisemmin. Olenkin alkanut vahvasti uskoa, että nykyaikana työtä ei saa vain hakemuksia lähettelemällä sillä sitä tekevät myös kaikki muutkin sadattuhannet työttömät. Täytyy olla hyviä suhteita, tuuria ja mielellään jo olemassa oleva työpaikka, josta on vaihtamassa toiseen.

    Ihmiset tarvitsevat vahvaa tunnetta siitä, että ovat oman elämänsä hallitsijoita emmekä vain päämäärättömällä tuuliajolla kimpoilemassa kuin biljardipallot. Sitähän tuuliajolla olemistahan tämä työttömyys on:

    ”Töihin ei pääse, kouluun ei pääse, yrittämiseen ei ole liikeideaa, minne sitä enää suuntaa tämän jälkeen? Sitä vain on loputtomassa välitilassa, mikään ei ala, mikään ei lopu.”

    VastaaPoista
  2. Henkilöllä A on parempi tuuri tai sitten paremmat verkostot, jolloin tuuria ei edes tarvita...

    Muistan kyllä miten tapasin puolisoni. Ammattikorkeassa vasta kolmantena vuotena huomasin neljännen vuoden opiskelijan, kenestä en silmiäni saanut irti. Sinänsä jännittävä tarina oli, että olimme samassa lukiossa abivuoden. Ja mikä vielä tekee asian jännittäväksi niin vaimoni kaverin pikkusisko oli minusta kiinnostunut ja he kolmistaan "stalkkasivat"- minua. Noh abivuoden jälkeen tuli armeija ja katosin julkisuudesta ja sitten alkoivat amk-opinnot. Valitsin aikanaan linjan sillä perusteella, että siinä on vähiten laskemista. Vaimoni valitsi saman linja siitä syystä kun logistiikka vaikutti olevan lähellä logiikkaa ja vaimoni on hyvin järjestelmällinen ihminen. Monia muuttujia oli matkalla. Teoriassa olisimme jo abivuotena voineet tutustua, mutta silloin ei ollut oikea aika asioiden tapahtua.

    Olet totuuden ytimessä. Todella monet pitävät itseään jotenkin erinomaisena kun ovat työelämässä. Tosiasia kuitenkin on, että heillä on käynyt tuuri kun ovat ensimmäiseen työpaikkaansa päässeet ja ura on siitä lähtien ollut nousujohteinen. Muutama ystäväni on jopa kertonut, että työssä ei enää motivoi mikään muu kuin kuukausittain tuleva palkka. Kai se on väistämätöntä kun löytää sen lasikaton, minne asti omalla koulutuksella (ja kenties kyvyillä) pääsee. Silloin ei enää suuremmat haasteet liikuta kun koko 15 vuotisen työuran on kulkenut kohti kiristyviä haasteita ja nyt suvantovaiheessa sitten tylsistytään. Vaikken työttömyyttä mielelläni kenelläkään soisi, pysyn yhä kannassani, että työttömyys kuuluisi jokaisen käydä läpi, myös maamme johdon. Se epätoivo kun kertakaikkiaan joka suuntaan on ovet kiinni, muuttaa ihmistä ja arvomaailmaa. Aina ei välttämättä hyvään suuntaan, mutta muutos usein tapahtuu kohti inhimillisempiä arvoja. Usein työttömyys lisää ymmärrystä siitä, miten vaarallinen kumppani tuo raha oikein on. Se myös on aika kylmä rakastaja ja hylkää sinut välittömästi ensimmäisen riidan jälkeen.

    Olen miettinyt sitä, miksi työmarkkinat ovat niin suljettu tuolileikki. Olen tullut siihen johtopäätökseen, kun työttömällä ei ole varaa tehdä juuri muuta kuin käveleskellä ympäriinsä niin ei siinä hommassa verkostoidu mitenkään. Aivan kuten remppaajasi sai työn harrastuksessa syntyneen suhteiden kautta. Kaiken lisäksi työttömät usein tuntevat turhaan syyllisyyttä kohtalostaan ja liikkuvat silloin kun työssäkäyvät ovat töissä, välttyäkseen kohtaamasta näitä onnekkaampia ja heidän paheksuvia katseitaan. Eivät he oikeasti paheksu, mutta nykymedian työttömiä syyllistävä trendi alkaa pikkuhiljaa puremaan ja työttömät piakkoin pyytävät anteeksi olemassaoloaan.

    Niin, mitä sellaisia joukkuelajeja työtön sitten lähtisi harrastamaan kun kaikki maksavat jotain ja treeniajat ovat yleensä suunniteltu työssäkäyvien mukaan. Jos sellainen nolottaa hieman, että on jo tuollaisessa urheiluporukassa niin se ei kuitenkaan ole kovinkaan paha juttu, sillä kuuluthan jo porukkaan. Mitenkä uusi kaveri pääsee sisään porukkaan kun ensimmäinen kysymys uudelle kaverille kuitenkin on:"mitä teet työksesi?". Ei siihen kukaan halua vastata olevansa pitkäaikaistyötön. Huolimatta siitä, että tänä päivänä työttömyys on aivan arkista kun Juhana Vartiainenkin sen uskaltaa ääneen sanoa, että työttömyys on hiljaisesti hyväksytty ilmiö:

    http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/tyottomys_vartiainen-52180

    Tuuliajolla on aika kuvaava termi, sitä se työttömyys on kun on irrallaan kaikesta, mikä sitoo muun yhteiskunnan ihmiset yhteen. Nykyään tuntuu olevan vain kolme ryhmää: Työlliset, työttömät sosiaalipummit ja maahanmuuttajat. Opiskelijoita ei huomioida, koska he ovat tulevaisuuden mielikuvassa töissä. Eläkeläisiä ei lasketa, sillä he ovat entisiä työläisiä ja eläkkeensä ansainneet. Jäljelle jää siis alati pienenevä joukko ihmisiä, ketkä ajatuksissaan elättävät työttömät loiset ja maahanmuuttajat. Ei siis ihme, että mielipiteet kärjistyvät.

    VastaaPoista
  3. Ei nytten varsinaisesti suorasti liity onnellisuus-asiaan, mutta oli pakko päästä purkamaan jonnekkin järkevään paikkaan höyryjä.

    Tässä taas huomaa kuinka pihalla työssä olevat ovat työttömän elämästä. Tilittelin viime iltana kuulumisien vaihtamisen lomassa työttömyyttäni vanhalle kaverilleni, joka on lukion jälkeen isänsä suhteilla päässyt työelämään ja saanut vakituisen työn eikä ole päivääkään ollut työttömänä siitä lähtien. Hän sitten aivan jotenkin jopa lapsenomaisesti ehdotti, että ”Tiedätkö, on olemassa sellaisia vuokratyöfirmojakin, oletko niiden kautta yrittänyt saada työtä?”

    En tiennyt nauraakko vai tukehtua kiukusta, mutta maltoin mieleni.

    Vuokratyöhän ei varsinaisesti ole mikään mörkö ja se sopii hyvin esimerkiksi opiskelijoille, jotka tarvitsevat lisätienestejä opintojensa ohella, mutta ei niillä epävarmoilla työpätkillä elämää aleta rakentamaan. Kyllä siinä täytyisi olla ihan vakituinen kokopäivätyö ja ihan oikea perinteinen työsuhde työntekijän ja työnantajan välillä ilman mitään turhia välikäsiä. Ehkä olen liian vanhanaikainen ja minut siitä joku haukkukoot, mutta näin vain miellän asian.

    Mitä mieltä sinä olet vuokratyöstä?

    VastaaPoista
  4. Arto Tamminen - "Neljän ruuhka" https://www.youtube.com/watch?v=tiikdE-Yvek :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu biisi muutaman vuosikymmenen takaa. Ajankohtainen silloin ja ajankohtainen nykyään. Surullista vaan, ettei paljoa ole tässä välillä parempaan menty

      Poista
  5. Kyllä se mielestäni sivuaa aika hyvin aihetta ja mikä tärkeintä minun mielestäni on se, että saamme aikaan keskustelua. Tuo on erittäin valitettavaa ja olen törmännyt samaan ilmiöön työläisten kapeakatseisuudesta. Toisaalta onhan se ymmärrettävää, että hyväntahtoisina he haluavat kovasti auttaa, vaikkei heillä ole oikeasti hajuakaan mitä kaikkia keinoja se työtön on jo kokeillut työllistyäkseen. Sillä olen monesti saanut kiusallisia tilanteita aikaiseksi kun minulle on ehdotettu hyviä keinoja työllistyä:

    - Selvität kuka on pomo ja soitat sille? Tehty monta kertaa ja yllättävän monta kertaa on haistateltu ja kerrottu, että avoimet paikat ilmoitetaan netissä ja lyöty luuri korvaan.

    - Marssit työpaikalle ja tarjoat itseäsi töihin? Päätyisin putkaan kun logistiikan firmat ovat satamassa vartioitujen aitojen takana.

    - Kerrot tutuille hakevasi töitä? Esiinnyin televisiossa ja n. 2 miljoonaa suomalaista tietää minun etsivän töitä, ei ole tullut yhteyden ottoja

    - No sitten....(hiljaisuus)

    Näitä keskusteluja olen päässyt käymään ja itseäni ne eivät nolostuta ollenkaan. Neuvoja yleensä nolostuu kun tajuaa miten vakavasta asiasta onkaan kyse. Heidän maailmankatsomus järkkyy hetken kun tajuavat, miten onnekkaassa asemassa ovatkaan kun ovat suhteilla saaneet töitä. Sitten kuluu viisi minuuttia ja totuus on niin kivuliasta kantaa ja päättävät työntää päänsä takaisin pensaaseen ja hokevat itselleen median antamaa kuvaa työttömistä laiskureista ja sitten on taas tutun lämmin ja turvallinen olo...

    Aika usein itsellänikin on sellainen surkuhupaisa olo näistä "auttajista".

    Olen myös siinä suhteessa vanhanaikainen, etten oikein pidä vuokratyötä järkevänä vaihtoehtona. Olen toki Adeccon, VMP:n, Manpowern ja Staffpointin kirjoilla ja haastatteluissakin käynyt, sillä tilanteeni on sen verran vakava, etten voi itse jättää käyttämättä ensimmäistäkään oljenkortta työllistyäkseni. Muutoin ajattelen vuokratyön sopivan parhaiten juuri opiskelijoille, jotka täydentävät kassaansa voidakseen opiskella.

    Olen siinä mielessä onnekas, että opiskelin aikana jolloin vuokrat olivat edulliset ja opinto-&asumistuella pärjäsi kunhan kesän teki kovasti töitä. Harmillista vain, että tuli valittua työt, joista sai rahaa ja ne taas eivät olleet opiskelemaltani alalta, joten alakohtaisen työkokemuksen puuttuessa en enää pääse omalle alalleni töihin. Muulle alalle taas ei ole koulutusta ja sinne ei siksi palkata.

    Olen ihmetellyt kovasti sitä seikkaa, että jos firmalla on varaa maksaa vuokratyövoimasta liki kaksinkertainen määrä rahaa verrattuna vakituiseksi omaan taloon palkattuihin. Jotain on taloudessamme pahasti pielessä kun välistävetäjien määrä vain kasvaa vuosi vuodelta. Ei ollenkaan tarvitse ihmetellä, miksemme ole kilpailukykyisiä kun yrityksen hinnoittelussa täytyy ottaa huomioon moniportainen hierarkia, joille täytyy palkka löytää sen duunarin työpanoksesta.

    VastaaPoista
  6. "- Selvität kuka on pomo ja soitat sille? Tehty monta kertaa ja yllättävän monta kertaa on haistateltu ja kerrottu, että avoimet paikat ilmoitetaan netissä ja lyöty luuri korvaan."

    Ei jumalauta! Onko röyhkeydellä enää rajaa?

    Itse yrittäjänä olisin todella mairiteltu jos minulle työntekijät soittelisivat ja kyselisivät juuri minulle töihin. Tottakai sitten näin suurtyöttömyyden aikana firmat saavat näitä puheluja kystä kylliksi ja rekryvastaavat turhautuvat näihin soittoihin.

    Mitä olet muuten siitä mieltä, että kannattaako hakemuksen perään soittaa? Monestihan työhakuvinkeissä kannustetaan juurikin tätä soittamista, mutta siinäkin on sitten se vaara, että jos on satoja hakijoita ja nämä kaikki rimputtelevat sille työnantajalle...

    VastaaPoista
  7. Sain tässä keskusteluidemme inspiroimana kipinän kirjoittaa novellin tai jopa pidemmänkin tarinan työttömyydestä. Työnimenä voisi olla ”Tuolileikki” tai ”Tuuliajolla”. Maalaisitko minulle kansikuvan kyseiseen kirjaan? :) Ja jos et, niin maalaisitko lisää kuitenkin näistä nimitetyistä aiheista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin tarjota näkökulmia työttömyyteen omalta kannaltani, jos siitä on apua. Tuohan on erinomainen idea, taidan ryhtyä luonnostelemaan aihetta. Merellinen aihe on lähellä sydäntäni, sillä olenhan valtaosan elämästäni elänyt saaressa. No Kotkan kaupunki on saari...mutta kuitenkin...

      Poista
  8. Mielestäni sinulla olisi lahjoja taiteen piirissä ja noin niinkuin kirjavinkkinä suosittelisin lukemaan Stephen Kingin ”Duma Key” -kirjan. Siinä vanha rakennustyöntekijä joutuu rakennuksella onnettomuuteen menettäen toisen kätensä ja vetäytyy sitten taidemaalaamaan Floridalaiselle saarelle, jossa kummittelee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuu, kuulostaa hyvälle kirjalle. Monia Kingin teoksia olenkin lukenut, mutta tuo on livahtanut silmieni ohitse täysin.

      Kiitos kehuista! Vasta olen tarttunut pensseliin ja kynään. Syksyllä ajattelin pyrkiä kansanopiston maalaus-&piirustuskursseille oppia hakemaan.

      Poista
    2. Kokeileppa sitten sellaista ”Chiaroscuro”-tekniikkaa, että ettet piirrä tai maalaakkaan perinteiseen tyyliin valkoiselle paperille tai kankaalle vaan mustalle vaikkapa kartongille valkoisella pastellikynällä ja alat niitä valokohtia ottamaan ensin esiin. Valo ja varjo on kaiken aa ja oo piirtämisessä. Ja se muodon hahmottaminen. Piirrä aluksi vaikka ihan simppeli neliö varjostuksineen sillä tavalla.

      Itse opin piirtämään aikoinani mummolassa, kun olin ala-asteelta siellä hoidossa ja söin mummon ostamaa Raider-patukkaa ja luin Batman-sarjiksia ja piirsin niistä kopioita. Sitten siirryin niistä jopa maalaamaan mummoni muotokuvaa. Isäni oli myös todella taiteellinen ja muistan lapsuudestani hetkiä, jolloin istuin isäni polvella ja isä heitti nämä perinteiset penikoiden värityskirjat mäkeen ja opetti minua piirtämään omia kuvia väritusseilla. Rippikouluiässä piirtelin muille kuulakärkikynällä ”tatuointeja” lohikäärmeistä ja olin sillä tasolla suosittu, mutta liikuntatunneilla olin aina se joka valittiin viimeiseksi joukkueeseen.

      Eli tavallaan ”tuolileikkiä” se oli jo silloin.

      Poista
    3. Tuli mieleeni, että pidin Kingin kirjasta:"Kalpea aavistus", siinä oli myös aavetarina. Täytyykin lainata se uudestaan kun muistan vain tykänneeni siitä kirjasta, mutta sisältöä en enää muista. Pidin myös uudesta 22.11.63 kirjasta, sarjasta en niinkään.

      Kuulostaa kohtuullisen vaativalta tekniikalta ja varmaan tulevaisuudessa tulen tuota kokeilemaan. Kunhan ensin haen oppia perinteisempien välineiden käyttöön. Suvussamme ei ole taiteilijoita eikä musiikillisesti lahjakkaita. Mummuni tosin oli Lapin Kansan toimittaja, joten kenties sieltä tulee jotain kirjoittamiseen liittyvää kipinää. En koskaan tuntenut häntä, sillä hän nukkui pois jo 1967. Tekussakin ryhmätöissä muut ajattelivat ääneen ja minä kirjoitin niistä sitten yhteenvedon ja saimme suhteellisen hyviä arvosanoja.

      Poista
    4. Jostain kumman syystä urheilullisuutta arvostettiin minunkin aikana, vaikka nyt kun miettii niin mitä sillä urheilullisuudella oikeastaan saavuttaa? Aikuisena saa enemmän irti taiteesta. Itsekin kuuluin niihin, ketkä valittiin viimeisten joukossa joukkueisiin. En koskaan ole ymmärtänyt kilpailua täysin eritasoisten ihmisten kesken. Enemmän järkeä on mitata oma pohjatulos ja kilpailla itseään vastaan ja parantaa tuloksiaan. Mutta yhteiskuntamme tuolileikki vaatii sen, että kilpailemme keskenämme murusista, näin meistä kukaan ei huomaa kun isommat saaliit jaetaan pienen porukan kesken, "Divide et impera"-taisivat muinaiset Roomalaiset nimittää tuota taktiikkaa.

      Poista
  9. Kyllä, näin on minulle käynyt monta kertaa, joten enää en soita ja kysy töitä, mielen saa pahoitettua muutenkin... Toisaalta en tiedä minkälainen ilmapiiri tuollaisessakin työpaikassa mahtaa olla, jos johtotasolla reagoidaan potentiaalisiin työntekijöihin noin.

    Valitettava tosiasia on, että työnhakijoita on enemmän kuin työpaikkoja, silloin tällainen ylimielisyys on mahdollista. Tulijoita riittää ja rusinat on helppo poimia pullasta. Erittäin päteviä ihmisiä on kortistossa ja heistä on helppo valita sitten omasta mielestä parhaat. Suomen ylikoulutuspolitiikka on viimein tuottanut tulosta kun tuotantoon palkataan tohtoreita...Tiedän tämän henkilökohtaisten suhteiden kautta. Niinhän se oli aikanaan Nokian matkapuhelintuotannon työpaikkailmoituksessakin mainittu edellytys kokoonpanotyölle amk-tutkinto...

    Olen kuullut korkeassa asemassa olevilta ystäviltäni juuri tämänkaltaisen ohjeistuksen tulleen monien yritysten uudeksi toimintamalliksi työnkyselijöiden perään. Niitä on tänä päivänä niin paljon, että työnteko alkaa kärsimään jos kaikkia haastattelee siinä puheluiden yhteydessä.

    Olen todistanut työllistymisen niin, että henkilö on laittanut avoimen hakemuksen firmaan ja tovin kuluttua soittanut perään. Sitten jälleen tovin kuluttua soitti uudestaan ja pääsi haastatteluun ja on nyt useita vuosia ollut töissä siellä ja ylennettykin kerran. Työ vaan on muuttunut niin stressaavaksi, että hän on puhunut downshiftaavansa heti kun pystyy. Tuolla firmalla oli toimintamalli, jossa vasta toisen soittokerran jälkeen hakija huomioidaan kun kaikkialla neuvotaan soittamaan hakemuksen perään ja niin monet tekevätkin. Ilmeisesti heidän mielestään vasta toinen soitto kertoo aidosta kiinnostuksesta...

    VastaaPoista
  10. Itseäni puistattaa tällainen "erotu joukosta", "osoita olevasi kiinnostunut"-tyyppinen bs. Eikö sen pitäisi kertoa jonkin sortin kiinnostuksesta, että vaivautuu edes sen avoimen hakemuksen laittamaan?

    Olenkin joskus kiukustuneena miettinyt, että etsisin rekrystä päättävän henkilön nimen ja selvittäisin missä tämä asuu. Sitten muutaman päivän stalkkaisin häntä ja hänen perhettään ja joku päivä laittaisin hakemuksen liitteeksi hänen perheensä viikon aikataulun, milloin tekevät mitäkin... Osoittaisiko tuolla olevansa riittävän kiinnostunut, perusteellinen ja valmis keinoja kaihtamatta työllistymään?

    Mutta itse vastaus kysymykseesi on kohdaltani se, etten itse ole koskaan hyötynyt siitä, että olen soittanut hakemukseni perään. Luulisin enemmän kyseessä olevan sattuma, joka määrää että juuri sinä olet se mitä he ovat etsineet. Jos papereistasi käy ilmi osaamista tai persoona, jota he etsivät, he kyllä ottavat sinuun yhteyden. Soittelulla olen saanut vain ympäripyöreätä kiitosjargonia aktiivisuudestani ja siitä ettei heillä ole juuri nyt töitä minunlaiselleni osaajalle. En edusta työttömiä, vaan tämä on omiin kokemuksiin pohjautuva mielipiteeni.

    Muutoinkin olen ihmetellyt miksi asiat täytyy tehdä niin monimutkaisiksi. Sellutehtaaseen kun hain automaatioasentajaksi niin automaatiomestari ei halunnut nähdä papereitani vaan me juteltiin tunnin verran niitä näitä ja sitten hän lähetti minut verstaan puolelle puoleksi tunniksi, jolloin sitten juttelin asentajien kanssa. Sitten minut lähetettiin pihalle kun mestari kysyi asentajilta mielikuviaan minusta, että pystyisikö kanssani työskentelemään? Hetken perästä minut kutsuttiin sisään ja työsopimus allekirjoitettiin.

    Vanhan kansan mestari luotti ihmistuntemukseensa ja näki minussa potentiaalia ja kiitettävin arvosteluin sitten kesän jälkeen palasin opiskelemaan. Ei tarvittu kahta psykologia arvioimaan ryhmän dynamiikkaa ja sitä asemaa jonka otan ryhmässä, ei psykologisia testejä, ei psykologin haastatteluja eikä niiden päälle esimiehen haastattelua. Tuo edellä mainitun rumban kävin läpi Nokialle hakeutuessani koulutustani vastaaviin tehtäviin. Haastattelupäivä testeineen kesti 10h. Voin kertoa olon olleen aika tyhjä tuon jälkeen, etenkin kun menin tuonne haastatteluun suoraan kolmannen yövuoron jälkeen... Tuolla ei luotettu ihmistuntemukseen vaan testeihin ja standardoituihin mittareihin. Inhimillisyys loisti poissaolollaan.

    Tuollaisten ihmiskokeiden jälkeen tulee jokseenkin epäonnistunut olo, sillä ihmisenä sitä harvoin on juuri tietynmallinen palikka joka sopii vain tietynmalliseen koloseen. Valitettavasti vaan yhteiskunta luo yhtäaikaa ulkonäkö-& ominaisuuspaineita, joita monien on mahdotonta täyttää. Kertooko tuo vain yhteiskuntamme jäsenien moninaisuudesta? Ei, yhteiskunta haluaa kertoa sinulle, ettet ole sopiva ja riittävän hyvä, joten tarvitseeko enää ihmetellä, miksi miljoona suomalaista syö mielialalääkkeitä?

    VastaaPoista
  11. https://www.youtube.com/watch?v=onGj5mF4uQE no ei nyt taas liity aiheeseen mitenkään, mutta pakko oli huumorilla laittaa. :) tosi hyvä indie-pätkä ja toivoisin sinultakin leffavinkkejä

    VastaaPoista
  12. Tässä viitteitä siitä, miten toimitaan jos on todellista työvoimapulaa:

    http://www.savonsanomat.fi/talous/Koodareista-tapellaan-työmarkkinoilla-Rahalla-ei-voi-motivoida-loputtomiin/801898?pwbi=7b3a222a588b6791674a3147377b2c5f

    VastaaPoista