sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Angstia


Albert Einstein aikanaan tokaisi:"Vain idiootti toistaa samaa odottaen eri lopputulosta". En tiedä onko kyseessä idiotismi vain puhdas suomalainen sisu kun samaa olen toistanut nyt arvioilta 2000 kertaa. Tuo luku on huikea, mutta myös arvio, sillä lopetin varsinaisen laskemisen neljän vuoden ja 500:n haetun työpaikan jälkeen. Toki olen tässä välissä piipahdellut työelämässä, mutta katson edelleen kasvattavani tuota lukemaa, sillä työttömyyteni on kestänyt merkittävästi pidempään kuin työurani.

Tämän kevään ajan olen hakenut keskimäärin 3-7 hakemuksen viikkotahtia. On jokseenkin lannistavaa huomata, miten lyhytkin työttömyyspätkä pyyhkii aikaisemman työ-ja kouluhistorian nolliin. Aivan kuin kaikki tietoni ja taitoni muuttuisi väärään muotoon tai lakkaisi olemasta.

Toki minussa muutoksia tapahtuu jatkuvasti, sitä kutsuisin kasvuprosessiksi. Aina kasvu ei tapahdu hyvään suuntaan, sillä riittävästi kun kohtaa vastoinkäymisiä niin helposti sitä muuttuu varaukselliseksi, eikä halua antaa/paljastaa sisintään raaoilla työmarkkinoilla. Tämän varauksellisuuden taas haistavat HR-hyeenat välittömästi ja toteavat sinussa olevan jotain vikaa, etkä näin kelpaa työhön X. 

Vikaa löytyy, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen, sitä toiselta nimeltään kutsutaan myös inhimillisyydeksi. Se on piirre, jota en enää ole työmaailmassa tavannut. Tärkeintä on tuottaa vuosittain 20% kovempaa tulosta kuin edellisenä vuonna, jotta kasvottomat sijoittajat pysyvät tyytyväisinä, viis siitä millä keinoin työntekijä voitaisiin pitää tyytyväisenä.

Kun ihminen oivaltaa olevansa vain helposti korvattava osa suurempaa koneistoa, joka ei palkkapussia lukuunottamatta palvele itseä millään tavalla niin voidaan sanoa työmotivaation ja tuottavuuden laskevan. Kirjoitin aiemmin merkityksen katoamisesta ja tuosta kirjoituksesta lähtien on hiljalleen hiipunut tahto palvella tätä yhteiskuntaa, koska se ei halua minua ja sen on selväsanaisesti minulle kertonut jo 2000 kertaa.

Alf Rehn kirjoitti mielestäni erittäin osuvasti siitä, miten työn merkitys osana ihmisen elämän sisältöä on alkanut murentua voimakkaasti kun olemme saapuneet jälkiteolliseen aikaan:


http://www.puhuttamo.fi/tyo/professori-suomalainen-tyoelama-taynna-bullshittia-ihme-etta-ihmisille-tulee-paha-mieli/


Joskus oli aika, jolloin ammatti oli identiteettimme tärkeimpiä rakennuspalikoita. Työ ja sen laadukas suorittaminen olivat kunniakysymyksiä.
– Mä en ehkä ole maailman kaunein tai fiksuin, mutta jumankauta mä olen hyvä timpuri, putkimies tai professori. Sitä kunniaa ei saanut kyseenalaistaa. Se on syvässä meidän sielussa. Silloin identifioiduimme työmme kautta. Meidän työmme oli tärkeää ja merkityksellistä. Ei ehkä tärkeää yhteiskunnalle, mutta tärkeää meille, Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professori Alf Rehnselvittää.
Rehn epäilee, että nyt nähtävä ja koettava erkaantuminen työstä alkoi, kun astuimme jälkiteolliseen aikaan.
– Työstä tuli vain jotain, mitä me teemme, että saamme palkkaa.
Rehn viittaa anarkistisen jenkkiantropologin David Graeberin sanoihin. Graeber on kirjoittanut täysin merkityksettömästä työllistymisestä, ”keksityistä työtehtävistä”.
– Hän sanoo, että on jännää, miten hyvin suuri osa meidän töistämme tänä päivänä on bullshittiä.
– Meillä on niin paljon key account manager of content marketing projectseja ja alivaltiosihteerin sijaisten prosessikaavioiden täyttäjiä, että ihmiset itsekin tietävät, ettei tässä ole päätä eikä häntää.
– Eihän kukaan avoimesti sano, että ”minun työni on täysin merkityksetöntä”. Hirveän moni meistä kuitenkin kokee, että työssä on paljon osasia, jotka ovat ihan pointless, ihan bullshittiä. Jos sellaista on tarpeeksi paljon, silloin me tietenkin koemme, että minun työni on ihan p:tä.
Apina toivoo banaania

Rehnin ei ole vaikeaa miettiä, mikä osa hänen työelämästään on pointless bullshittiä. Oikeaan tunnelmaan pääsee nopeasti, kun herra professori matkii itseään hyväksymässä työntekijöidensä tuntiraportteja. Klik, klik, klik. Hiiri rusentuu kädessä, samalla kun Rehn yrittää olla ajattelematta, mitä onkaan tekemässä.
– Taas kului minuutteja elämästäni siihen, että olen kuin apina, joka toivoo, että sieltä tulee banaani, Rehn huokaa.
Hallinnollinen paperinpyörittely aiheuttaa Rehnille allergisen reaktion ja pienen irvistyksen.
– Meillä on koko Suomi täynnä ihmisiä, jotka istuvat ja täyttävät lomakkeita. He tietävät, ettei niillä lomakkeilla ole mitään merkitystä mihinkään. Näitä on ministeriöissä, virastoissa ja suurissa pörssiyhtiöissä.
Rehn sanoo kerran – vuosia sitten – seuranneensa tyhjänpäiväisiltä tuntuneiden raporttien tietä ympäri yliopistoa. Rehn seurasi ja seurasi, kunnes päätyi konttoriin, jossa istui epätietoisen näköisiä toimistovirkailijoita. Siistiä mappihyllyä osoitelleet naiset eivät tienneet, mitä papereilla oli tarkoitus tehdä.
– Niitä tulee parista eri paikasta. Ei me tiedetä, miksi niitä tulee. Me mapitetaan ne, kun ajattelimme, että kai ne pitää jonnekin arkistoida, yksi virkailija vastasi Rehnille.
Professorin byrokratiatarinalla on hilpeä mutta hirveäkin loppu.
– Osoittautui, että kaikki ne raportit olivat osa prosessikaaviota, joka oli ollut voimassa pari vuotta aikaisemmin. Niitä raportteja ei olisi enää tarvittu, mutta kukaan ei ollut kertonut siitä eteenpäin, Rehn hekottelee.
”Tehtäväni on vain istua tässä ja syödä pullaa”


Rehn on paitsi professori, myös yritysmaailman kysytty konsultti ja sparraaja. Hän tietää, millaista on suurten pörssiyhtiöiden niin kutsutun seinätapettiosaston – keskijohdon ja harmaan asiantuntijajoukon – arki. Viikkokalenteriin ladataan aluksi yli 30 tuntia toinen toistaan tärkeämpiä kokouksia.
– Koko heidän työaikansa on yhtä kokouksissa istumista. Meillä on ihmisiä, joiden työ on olla huonelihaa, Rehn sanoo.
Osuva termi esiintyy brittikomediassa The Thick of It ja sen spin-offissa In the Loop, joissa huonelihaksi osoittautuvat ihmiset toimivat pölhöjä poliitikkoja rauhoittavana kulissina palavereissa.
Se on hauskaa, koska se on totta. Rehn ei ihmettele, miksi esimerkiksi suomalaisten kokema työn mielekkyyden muutossuunta on pitkään ollut negatiivinen.
– On ihmisiä, jotka tajuavat, että jumalauta, mä olen huonelihaa. Mun tehtäväni on periaatteessa vain istua tässä ja syödä pullaa. Ei ihme, että ihmisille tulee paha mieli ja he alkavat epäillä työn merkityksellisyyttä, Rehn päivittelee.
Mielekkyys on aina kontekstissa, muistuttaa professori. Hyvinä aikoina vähän epämääräisempikin homma voi tuntua riittävän järkevältä, jos sillä edes vähän edistetään yhteistä menestystä. Vaikeina aikoina taas oman työn merkityksettömyys vain korostuu helposti.
– Nyt ollaan tilanteessa, jossa tuntuu siltä, että tekisitpä mitä tahansa, niin ei tämä silti mene eteenpäin. Tämä vain junnaa ja junnaa. On hyvin luonnollista, että työn merkitys kaikkoaa yhä enemmän.

Konkretian väheneminen työelämästä aiheuttaa ongelmia. Yhä harvemmalla työllä on konkreettinen lopputuote, eikä prosessin välivaiheissakaan näy tai kuulu oikein mitään, mihin tarttua.
– Nykyään pinotkaan eivät enää kasaannu työpöydälle. Voimme elää koko työelämämme läppärin kautta. Ainoa mitä näemme, on tietty määrä e-maileja sinne tänne. Emme saa tunnetta, että ”tämän mä tein, tässä mä olin osallisena”.
Rehn on myös tuottelias kirjailija. Hän osaa yhä nauttia hetkestä, jolloin saa kirjan painosta hyppysiinsä.
– Se tunne on aivan helvetillinen huume. Tämä ei ole mikään bestseller, mutta se on olemassa. Tämä painaa jotain, tällä voi heittää. Tämän voi antaa lahjaksi tai tätä voi käyttää lyömäaseena. Tämä on aitoa ja oikeaa, Rehn hymyilee.
Kengän valmistaminen on klassinen esimerkki konkretian katoamisesta.
Aikanaan suutari saattoi luovuttaa asiakkaalle tekemänsä kengän suurella ylpeydellä. Mihin suurtekoihin asiakas vielä päätyykään juuri minun tekemäni kengät jaloissaan.
– Teollisuus tuli, etkä enää tehnytkään kenkiä. Mahdollisesti löit tehtaassa reikiä siihen, mihin pistettiin kengännauhat. Nyt jälkeenpäin ajatellen voi sanoa, että teit silti edes niitä reikiä.
– Nyt joku tekee raportteja, miten paljon hävikkiä syntyy siitä, ettei pystytä käyttämään uudelleen niitä pikkunäppyjä, joita syntyy, kun tehdään reikiä kengännauhoja varten. Miten helkkarin ankeaa! Rehn puuskahtaa.
Rehn sanoo tuntevansa muutaman bussikuskin, jotka kaikki ovat suhteellisen tyytyväisiä työhönsä. Tanskassa hän haastatteli maineikkaan ja palkitun Geranium-ravintolan työntekijöitä, jotka paiskivat hommia suomalaisittain täysin pöyristyttävillä työtunneilla ja -ehdoilla – erittäin tyytyväisinä!
– He sanovat, että tämä on ruokaa, josta kirjoitetaan runoja ja lauletaan lauluja. He voivat sanoa, että ”mä tein tuon”.
Rehnin lista tyytyväisistä konkretian kanssa työskentelevistä jatkuu.
– Ne harvat suutarit, joita meillä vielä on, vaikuttavat ihan tyytyväisiltä työhönsä. Sairaanhoitajilla on epäreilun huonot työetuudet, mutta kun juttelee heidän kanssaan, he kaikki vastaavat tykkäävänsä työstään. He eivät välttämättä tykkää työolosuhteistaan, mutta se on eri asia.
Rehn huomauttaa, että merkityksettömyyden tunne on iskenyt juuri valkokaulusväkeen.
– Sitten kun menet kysymään key account managerilta tai corporate social responsibility secretarylta, että tykkäätkö työstäsi, ne yrittävät helvetinmoisella vimmalla löytää sen esimerkin, että kolme kuukautta sitten mulla oli kivaa!

Kun itsekunnioitus on viety ja oman työn tulos jää tekijälleen yhdentekeväksi niin miten persoonallisuutta voidaan kutsua ehyeksi? Monellakin tasolla ihminen kaipaa tulla hyväksytyksi ja pystyä olemaan ylpeä itsestään ja tekemisistään. En tällä toki tarkoita, että työn pitäisi täyttää koko elämä ja olla sen sisältö, monessakin mielessä on tervettä löytää sisältöä elämään muualtakin. Puhtaasti siksikin, että nykyinen työelämä on niin pirstaleista, ettei sen varaan pysty omaa ammatti-identiteettiään rakentamaan.

Kuten Rehn kirjoitti, entisaikoina näki helpommin oman työn tuloksen konkreettisina ja niitä pystyi halutessaan esittelemään muille. Oman kädenjäljen näkemisen konkretiana auttoi ihmistä rakentamaan terveen itsetunnon, vaikkei se täysin määrittänytkään sinua ihmisenä. Ihmiselle on tunnusomaista halu jättää jokin perintö. Toisille se on merkinnyt jälkikasvua, geneettistä perintöä. Toisille se on ollut nimen jääminen historiaan urotekojen, rakennuksien tai jonkin muun sellaisen teon kautta ja sitäkautta on saavuttanut rauhan sisimmässään kun on kokenut elämäntehtävänsä täyttyneen.

Toiset ovat ajelehtineet, mutta saaneet survottua itsensä yhteiskunnan luomaan muottiin: omakotitalo, kesämökki, kaksi lasta, farmariauto, kultainen noutaja...jne. ja tätä kautta kokeneet täyttäneensä yhteiskunnan määritelmän onnistuneelle elämälle.

Nykyisin tietotyön merkittävä lisääntyminen on syrjäyttänyt meidät käsin kosketeltavista tavoitteista ja ammatti-identiteettiämme tukevista teoista. Itse kirjoitin osia ties kuinka moneen käyttö-, huolto- ja korjaamokäsikirjaan, mutten yhtään kirjaa kirjoittanut alusta loppuun eikä sellaista löydy kirjahyllystäni, jotta voisin kyläilijöille esitellä kätteni ja aivojeni sulassa sovussa rakentamaa tuotosta.

Miten pystyn tarttumaan ylpeyteen jonkin tekemisestä, johon ei käytännössä pysty tarttumaan mitenkään? Yhtä hyvin kyseiset kirjat voisivat olla mielikuvitukseni tuotetta. Yhtä lailla joudun ulkomuistista kuvailemaan työni tuloksia kuin vastaanottaja joutuu mielessään kuvittelemaan selostukseni perusteella sen mitä yritän kertoa. Jokainen meistä muistaa lapsuuden leikin"huhupuhe, tai juorukello tai rikkinäinne puhelin", jonka idea oli kuiskata juoru vieressä istuvalle ja sitten lopuksi ensimmäinen ja viimeinen kertovat tarinan, jonka jälkeen nauretaan sille, miten kovasti viesti on muuttunut/vääristynyt matkalla.

Miten siis pystyy tarjoamaan itselle ja toisille kattavan kuvan siitä mihin pystyt jos koko ammatillinen puolesi (joka voi hyvin olla intohimosi) on vain oman ja vastaanottajan mielikuvituksen varassa? 

Olen tullut siihen tulokseen, että konkretian katoaminen ihmisen elämästä vaikuttaa merkittävästi irrallisuuden tunteeseen. Itse olen irrallinen siinä mielessä, että olen asunut aikuisiällä kolmessa eri kaupungissa, en omista mitään, mikä sitoisi minut minnekään, en ole töissä joten sekään ei sido minua minnekään. Näinollen minulla ei ole juuria minnekään, ei mitään minne säännöllisesti, paitsi ruokakauppaan ja veskiin, muttei niitä voine tässä yhteydessä hyväksyä sidoksiksi yhteisöön.

Kun juurettomana liitää kuin tomuhiukkanen tuulessa, on jokseenkin haastavaa luoda itselleen ammatillinen identiteetti. Luoda jotain, josta olla ylpeä, edes itsekseen. Elämäntilanne on hyvin lapsenomainen, on kuin vanhempasi sanoisivat sinulle:"ole kiltisti" tai "odota hetki". Miten sitä tyhjästä voi tietää, miten olla kiltisti tai kauanko on hetki? 

Jonkinlainen välitila;"limbo"- taitaa olla työttömän ihmisen asema tänä päivänä, sillä erotuksella tosin ainakin viime aikoina, että tunnumme olevan kaikkien hampaissa syntipukkeina. Jotenkin työssäkäyviltä tuntuu unohtuvan sellainen asia, että yhtälailla me joudumme maksamaan vuokran, sähkön, veden, ruuan ja kaikenlaiset yllättävät kulut ja terveydenhoidon siinä missä työssäkäyvätkin. Ei meille tule sitä huimaa 500€/kk ilmaista rahaa kaiken muuan päälle. Tuon lisäksi meillä on velvoite ottaa vastaa työtä ja palkatonta työtä jos TE-toimisto niin meille määrää. Meille ei kerry lomia eikä eläkettä. Emme pysty suunnittelemaan oman kodin ostamista tai laskemaan miten paljon ylitöitä tarvitaan, jotta voi maksaa jonkun harrastuksen tai turhan lelun hankkimisen. Kaikki tuo on meiltä olosuhteiden pakosta kielletty. 

Ja silti olemme näkyvillä ja syypäitä nykyiseen talouden tilaan; "kun emme vain halua mennä töihin", sillä kyllähän tekevälle töitä löytyy. Haluaisin kovasti tietää, missä ne työpaikat on, jonne vain mennään? Olen työmaailmaan pyrkinyt jo viisitoistavuotiaasta lähtien ja työnsaanti vaikeutui merkittävästi vasta insinööriyden myötä. Työhaluja löytyy ja jos ei sanaani usko niin aina voi kysyä entiseltä esimieheltäni, joka liikuttui kyyneliin asti kun ei saanut rahoitusta ylemmiltä tahoilta palkatakseen minut.

Minulle on kerrottu, että olen liian vainoharhainen, olen sen ottanut positiivisella mielellä, sillä jos totta puhutaan niin mikä idea on kouluttaa vuodesta toiseen nuoria kortistoon? Itse olen miettinyt sen palvelevan yritysmaailmaa. Se on oiva keino pitää palkat alhaisina, työehdot heikkoina ja kansa nöyränä. Miksi muutoin kaupan kassalle odotettaisiin tradenomin koulutusta tai varastomiehelle insinöörin koulutusta? Nuo kaksi aiempaa toimea on pystytty ansiokkaasti hoitamaan muutama vuosikymmen sitten ihmisten toimesta, jotka ovat käyneet parivuotisen ammattikoulun. Miksi noihin tänä päivänä tarvitaan kolmevuotinen ammattikoulu/lukio, jonka jälkeen täytyy vielä suorittaa nelivuotinen ammattikorkea?

Koulutuksen inflaatio on tätä päivää ja se on yksi monista keinoista pitää kansa nöyränä. Niin kauan kun keskenään kinastelemme lähetin työpaikoista (vsshp, 127 hakijaa, en päässyt haastatteluun), emme huomaa mitä kulissien takana tapahtuu ja kysy sitä tärkeätä kysymystä; kuka hyötyy siitä, että ihmiset istuvat koko parhaan nuoruutensa koulun penkillä vain päästäkseen rakentamaan uraa vaihtopenkillä, katsellen apeina kun vain tiettyjen piirien edustajat pelaavat pelistä toiseen?



22 kommenttia:

  1. Tämä oli pitkästä aikaa varmaankin paras bloggauksesi ja vaikutat todella älykkäältä ja fiksulta tyypiltä. Äänestäisin sinua välittömästi jos sattuisit olemaan kansanedustajaehdokkaana paikkakunnallani. Blogisi on myös todella hyvä ja seuraankin sitä päivittäin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Itsekin pidän tästä tekstistä. Piti lukea se uudestaan, sillä huolimatta siitä, että sen olen kirjoittanut, en muista sisältöä.. Voi tietysti olla sekin syynä kun työstän useampia kirjoituksia yhtäaikaa niin en aina ole itsekään perillä mitä kirjoitan.

    Heh, en usko minusta olevan hyötyä kansanedustajana. Siellä taitaa vallita sellaiset kuviot, joihin en sopeutuisi kovinkaan helposti.

    Kiitos kehuistasi. Yritän pitää tason ylhäällä ja olla toistelematta itseäni, kovin paljoa..

    VastaaPoista
  3. Kannattaisi kuitenkin isäsi kanssa yrittää vielä asiat sopia ennen ku on liian myöhäistä. Voi olla toki aivan helvetin vaikeaa se toteuttaa. Itselläni oli isoisä, joka oli kokenut sodat ja hän kuoli kunnioitettavassa iässä 89-vuotiaana kaupunkimme sairaalassa keukokuumeeseen, kun vanha elimistö ei enää ottanut vastaan sairautta. En silti kadu ikinä niitä saunailtoja, kun otettiin yhdessä löylyjä ja pappa kertoi sotajuttujaan. Hän sanoi aina, että työttömyys ei ole mitään verrattuna siihen, kun on ollut jatkuvasti konekivääritulen ja kranaattien ja pommien suhteen kuoleman vaarassa ja pelännyt oman henkensä vuoksi. Pappani sai kuitenkin valtiolta sotasankarina lopun elämäkseen vakituisen työpaikan ja sitä kautta hommasi myös isälleni työpaikan, josta hän on nytten piakkoin jäämässä eläkkeelle 40 vuoden työuransa jälkeen.

    VastaaPoista
  4. Kunnioitettava saavutus vaariltasi ja isältäsi. Pahoin vain pelkään, että omalla kohdallani on liian myöhäistä yrittää sopia enää mitään isän kanssa. Kolmisen kuukautta sitten kun päihdeklinikan lääkäri soitti ja kertoi haastatelleensa isäni edunvalvonta-asiaa varten, kertoi hän, että isä on edelleen siinä uskossa, että ottaa vain muutaman saunakaljan..

    Niin kauan kun hän ei suostu edes itselleen myöntämään juomisen olevan ongelma, on aivan turha yrittää hieroa sopua. On kuitenkin kulunut 37 vuotta ryypäten, joten aikaa on ollut tajuta juomisen olevan ongelma.

    Äidin jouduttua sairaalaan niin muutaman päivän päästä isän kaveri soitti minulle ja kysyi:"enkö voisi jättää vaimoani Turkuun ja palata Kotkaan isän luokse hoitamaan häntä kun äitisikin on sairaalassa? Isällasi on huonot jalat ja tarvitsee apua kotona." Isä oli laittanut kaverinsa soittamaan puolestaan, että tulisin kotiin mahdollistamaan hänen juomisensa. Selvänä isän jalat toimivat aivan normaalisti, kuten muukin kroppa ja järki. Niitä selviä päiviä vain ei ole kuin 3-5 kuukaudessa, joten tottakai hän tarvitsee kotiapulaisen kantamaan hänet vessaan ja laittamaan ruokaa, siivoamaan, hakemaan viinaa...

    Kun äiti oli sairaalassa ja tieto siitä saavutti meidät, ettei mitään ole tehtävissä ja isä sitten kavereilleen alkoi soittelemaan, että äiti on kuollut niin yksi kaveri soitti minulle ja kysyi miten asianlaita todellisuudessa on kun isä puhuu äidin olevan kuollut ja heti perään äidin selviävän. Kun kerroin kaverille äidin tulevan kuolemaan viikon sisällä, että nyt vain odotetaan kuolemaa. Kaveri oli pultannut ja potkinut äidin auton kyljet ruttuun ja rikkonut peilit. Kun seuraavaksi olin puheissa isän kanssa niin ensimmäiset sanat olivat:"Tiedätkö, mitä olet saanut aikaan?". Isän mielestä oli minun syy, että juoppokaverinsa suuttui ja rikkoi äidin auton. Järjestäen useammat isän kaverit ja muutamat sukulaiset soittivat minulle kun eivät saaneet tolkkua isän sepustuksista.

    Minun tuntema isä on kuollut jo 20 vuotta sitten. Keväällä 1996 juominen saavutti nykyisen tahdin, jossa on vajaan viikon kuukaudesta selvä ja lopun aikaa kännissä. Blogiani lukeneena varmaan tiedät milloin kärsivällisyyteni kamelin selkä katkesi. Ennenkuin myöntää juomisen olevan ongelma ja hakeutuu hoitoon, ei ole mitään toivoa yrittää paikata välejä. Koko elämäni olen joutunut olemaan hiljaa ja sulautumaan seinään, ettei vaan alkoholisti pahoita mieltään. Entäs minun mieli? Miksen ollut tasa-arvoinen perheenjäsen vaan aina minun on pitänyt joustaa?

    Sanotaan, että vanhempiaan pitää kunnioittaa, minusta se kunnioitus pitää myös ansaita, eikä elää kuin edesvastuuton teini ja lykätä vastuuta omista tekemisistään toisten harteille.

    VastaaPoista
  5. Mitä tahansa ei kenenkään tarvitse sietää ja pelkästään se, että jostain sattuman oikusta (päissään ei muista käyttää ehkäisyä) sattuu lapsen saamaan, ei mielestäni velvoita lasta millään tavalla olemaan vanhempiensa ovimatto, johon kurat voi pyyhkiä ja aina se vain siinä kynnyksellä nököttää valmiina palvelemaan.

    http://www.aamulehti.fi/kotimaa/vanhemmat-voivat-olla-aikuisille-lapsilleen-pahimmillaan-varsinaisia-piruja-asia-on-yha-tabu/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan järkyttävän kamalaa! Ja ei tuollaisia kokemuksia pitäisi kenenkään kokea. Mutta niinhän sitä sanotaan, että kenellekkään ei anneta kantamistaan enemmän. Elämä on kuitenkin antanut sinulle rakkaan vaimosi ja pidä siitä ihmisestä kiinni!Itse olen vanhan tyttöystäväni kanssa riidellyt ja tämä tyttö sitten kuoli auto-onnettomuudessa ja en ikinä ehtinyt hänen kanssaan puhua asioita selviksi. Jouluaikoina olen kynttilötä käynyt sytyttelemässä hänen haudalleen ja kyllähän siinä on aina isot itkut tullut tirautettua. Hän kuoli hirvikolarissa ja eläin kippasi tuulilasin lävitse ja tuli täysiä päälle ja katkaisi niskat. Onneksi varmaan kuolema tuli heti, mutta silti on ahdistavaa ajatella sitä kolaria ja varsinkin kun jäi ne riidat päälle.

      Poista
    2. Niinhän sitä sanotaan, sanotaan myös vastoinkäymisten vahvistavan. Toisinaan kyllä tuntuu vastoinkäymisten painavan enemmän kumaraan kuin vahvistavan... Noita minun pullopostia kirjoituksia jos lukee niin saa paremman käsityksen siitä, millaista se on elää alkoholistin kanssa.

      Tuo kuulostaa aika karmealta tapahtumalta ja varmasti on painava taakka, jota kannat. Itse en usko jääväni samalla tavalla tyhjän päälle, sillä tilanteeni on eri. Isä on valinnut alkoholismin perheensä sijaan. Vaikka monesti puhutaan, että kyseessä on sairaus niin itse olen sen verran katkera, että katson sen itse aiheutetuksi. Narkkarikin on sairas ja kuitenkin hän tekee valinnan altistaessaan kehonsa myrkylle. Itse olen ylipainoinen ja joka kerta valitsen sen kun liian suuria määriä ruokaa suuhuni työnnän. Joten minulta ei heru tippaakaan sympatiaa alkoholismille, oli se kliinisesti määritelty sairaus tai ei. Jokainen ymmärtää siinä vaiheessa kun tarvitsee päivittäin pullon kaljaa rentoutuakseen, että jotain on vialla. Samoin ymmärtää sen, jos ystävät kaikkoavat ympäriltä, että jotain on nyt vialla.

      Ei välttämättä aivan samaan kategoriaan mene, mutta jokunen vuosi sitten join pari pulloa pepsimaxia päivittäin. Aina kun oli jano, niin mieleni teki vain pepsimaxia, vesi ei tyydyttänyt janoa. Pian join sitä vain, koska sitä oli jääkaapissa. Siinä vaiheessa havahduin, ettei se ole normaalia, etten pysty olemaan edes päivää juomatta pepsimaxia. Siitä alkoi vuoden vieroitus ja nyt kun olen silloin tällöin maistanut kyseistä juomaa niin sehän on maistunut aivan karmean keinotekoiselle.

      Pointtini ylipitkäksi venyneessä vastauksessa lienee se, että varmasti jokainen meistä tunnistaa hetken, jolloin kokee ettei toimintansa enää mene ns normaalin rajojen sisäpuolelle. Tuo on se hetki, joka usein määrittää loppuelämän suunnan. Jos päätät kuunnella hentoa ääntä sisälläsi ja uskaltaa toimia toisin niin voi vielä pelastua. Isäni ajatteli tuolloin, kuten ajattelee nyt, ettei hänellä ole juomisen kanssa ongelmia. Huolimatta siitä, että on yksinäinen kun kukaan ei enää käy kylässä ja kun hän on aina kännissä niin ei omineen pääse kenenkään luokse kylään. Ruokaa hän on syönyt tuskin lasillista kiisseliä tai paria haukkua leivästä päivässä viimeisen viiden vuoden ajan kun kaikki ravinto, mitä hän tarvitsee, tulee viinasta. Ei omaa mieltä heilauta edes ne lukemattomat kaatumiset ja luiden katkeamiset kun kännissä on kaatuillut, mitä ennen juomista ei tapahtunut juuri koskaan.

      Tuo on taakka jonka kannan ja irtautumalla alkoholistin vaikutuspiiristä vuosi sitten, olen kokenut saaneeni oman elämäni takaisin. Täyttä tuskaahan se on opetella tuntemaan itsensä vasta aikuisiällä, mutta se kannattaa.

      Toivotan sinulle jaksamista oman kuormasi kanssa. Se ei taatusti ole kevyt taakka kantaa. Sitä sanotaan ajan parantavan haavat. Itse ajattelen sitä enemmänkin kuin kompostina. Ajan myötä niiden traumojen päälle kasautuu jatkuvasti uusia traumoja, joten sitä alimmaista ei enää muista/huomaa kun päällä on niin paljon kaikkea muuta. Pikkuhiljaa kipu laimenee, mutta tiedät sen olevan siellä, osana sinua.

      Poista
    3. Heh, ei nyt saisi nauraa, mutta väkisinkin nousee mieleen huvittavia mielikuvia tästä Pepsi-jutustasi, kun mies siellä on pulputellut limpparia alkoholistin ottein. Mutta vakavissaan puhuttaessa niin Pepsikinhän on cola-juoma, jonka kofeiini aiheuttaa riippuvuutta.

      Joskus ruokaostoksilla kaupoissa on ollut tuskastuttavaa seurata, kun nämä vaahtosammuttimen kokoiset Suomen toivot ostelevat energiajuomia ja aikuiset myyjät myyvät mielestäni aika vastuuttomasti niitä heille. Toki joissakin kaupoissahan on onneksi asetettu ikärajat näille juomille. Itse en ole niinkään mikään kahvin ystävä ja viimeisen työrupeamani aikana touhu lähti aika pahasti lapasesta minulla näiden energiajuomien kanssa ja aamu ei oikeastaan käynnistynyt mitenkään ennen kuin sain kiskottua kitusiini vähintään puolen litran tölkillisen jotakin energiajuomaa. Sama homma sitten toistui iltapäivästä. Nyt työttömänä olen kuitenkin päässyt eroon näistä energiajuomista kun pystyn nukkumaan luonnollisen unirytmini mukaan eikä ole näitä väkisin kukon laulun aikaan heräämisiä. Eli on tästä työttömyydestä edes jotakin hyötyä.

      Tästäkin pitkään valvomisesta ja nukkumisesta saa työssä olevilta monesti pahaakin syyllistämistä, joka varmasti on jonkinlaista kateutta. Mutta jos ajatellaan, että kuinka moni työläinen vaikkapa näin nyt kesälomillaan heräilee samaan aikaan kuin työaikoinaankin? Veikkaan, että kyllä todella moni valvoo puuhastellen itselleen mielekkäitä tekemisiä ja nukkuu sitten ihan pokkana puolillekkin päivin, kun siihen kerrankin on mahdollisuus.

      Poista
    4. Nyt, kun ollaan aikaisemmin myös Bondeista poristu, niin laitanpa tässä huumorimielessä kirjoittamani Suomessa tapahtuvan Bond-tarinan alun ja tuohon saa kirjoitella kaikki muutkin lukijasi sinun lisäksesi jatkoa jos siltä tuntuu...

      Poista
    5. Kyllä se kieltämättä aika koomista se elämä pepsimax-koukussa oli. Aina sai miettiä, että riittääkö vajaa pullo seuraavalle päivälle... Muistan lukeneeni artikkelin, jossa tiedetoimittaja kokeili kokaiinia/heroiinia. Vastoin kaikkia oletuksia, hänen olo paheni. Hän ei saavuttanut minkään sortin euforiaa tms. Tämä johtui pitkälti siitä, että toimittaja koki elämänsä olevan raiteillaan, eikä kaivannut minnekään unohdukseen. Tästä voisi päätellä kaikennäköisten "nautintoaineiden" koukuttavan vain sellaisia ihmisiä, joilla elämän perustaa ei ole kunnolla rakennettu ja on tarvetta päästä irrottautumaan nykyisestä.

      Minunkin ex-kollega joi kahvia liki pari litraa päivässä ja kolmesta neljään energiajuomaa. Mahtaa hänellä hampaat ja sisuskalut olla kunnossa...

      Itse tykkään mennä ajoissa nukkumaan ja herätä auringon kanssa yhtäaikaa. Olen siis aamuvirkku. Ymmärrän kyllä sellaisia, joilla rytmi olisi myöhäisempi, kuten rakas vaimoni...Me ollaan oikein päivänsäde ja menninkäinen välillä... Joillakin voi vuorokausirytmi olla ylipäätään pidempi ja näin luonnostaan nukkuisivat aina pidempään ja valvoisivat myöhempään. En tiedä miten kävisi, jos jokainen voisi antaa rytmin mennä ihan luonnolliseen tahtiin, että asettuisiko se tiettyyn aikaan, vai jatkaisiko se ainaista kiertoa?

      Poista
  6. 007 - ONNEN SIRPALEET


    001.

    Tumma taksi saapui Oulun lentoasemalta pysähtyen Radisson SAS -hotellin sisäänkäynnin eteen. Autosta nousi tammikuisen aamupäivän kireään pakkasilmaan laivastonsiniseen villakangastakkiin ja kaulahuiviin sonnustautunut mustahiuksinen mies, jolle taksikuski ojensi auton tavaratilasta matkasalkun.
    Hotellin sisällä vastaanotossa Heidi Joensuu oli ehtinyt jo hieman tylsistyä pari tuntia sitten alkaneeseen hiljaiseen aamuvuoroonsa, kunnes tiskille ilmestyi pitkä ja komea, mutta jollakin tavalla myös vaarallisen näköinen mies salkkuineen. Mustat ja hiukan sivuilta harmaantuneet hiukset olivat kammattuina siistille sivujakaukselle yhden kurittoman hiuskiehkuran laskeutuessa otsalle, jonka alla tummien kulmakarvojen kera Heidiä katsoivat siniset pistävät silmät. Miehellä oli myös vaalea arpi poskessaan.
    ”Kuinka voin auttaa, herra?” kysyi Heidi kohteliaasti.
    ”Bond, James Bond. Universal Exports. Minulla on huonevaraus yrityksemme nimissä.” Vastasi mies suomeksi hieman englantilaisittain murtaen matalla ja itsevarmalla äänellään.
    Heidi näpytteli vastaanoton koneelta hetken tietoja.
    ”Aivan herra Bond. Teille on myös jätetty viesti.” Heidi sanoi ja ojensi Bondille pienen taitetun lapun.
    Bond aukaisi lapun, jossa luki sirolla naisen käsialalla:


    ”James, tavataan hotellin aulabaarissa tänään illalla klo 21.00!

    - Jalena.”

    VastaaPoista
  7. 002.

    Avattuaan huoneensa oven korttiavaimella, Bond vetäisi tottuneesti kainalokotelostaan esiin erikoisvalmisteisen keraamisen Walther PPK -pistoolinsa, jota ei voitu havaita lentokenttien tarkastuksissa. Käytyään huoneen läpi mahdollisilta salamurhaajilta ja salakuuntelulaitteilta, Bond heitti aseensa ja salkkunsa sängylle ja riisuuntui ulkovaatteistaan ja höllensi kaulassaan roikkuvaa silkistä tehtyä viininpunaista italialaista solmiotaan. Huoneen varusteluun kuului iso poreamme, jonne Bond sääti valumaan höyryävän kuumaa vettä. Kuuma kylpy tekisi nyt terää pitkän yölennon jälkeen. Ammeen täyttymistä odotellessaan Bond avasi huoneen minibaarin ja kaatoi itselleen viskipaukun. Ei hänen lempimerkkiään, mutta tämä saisi nyt kelvata.
    Kuuman veden loristessa ammeeseen, kylpyhuoneesta puski muuhun huoneistoon vesihöyryä. Bond siemaisi lopun viskistään ja alkoi napittaa vaaleansinistä kauluspaitaansa yltään eteisen huurtuvan peilikaapiston edessä. Samassa hänen aistinsa terävöityivät! Vastapäisen kaapiston veto-oven huurteisella peilipinnalla näkyi selvät sormenjäljet! Bond kirosi aloittelijamaista huolimattomuuttaan, mutta liian myöhään. Silmän räpäyksessä ovesta kimppuun syöksyi kommandopipoon naamioitunut mies kuristaen Bondia eteisen käytävän seinää vasten. Bond survaisi polvellaan naamiomiestä nivusiin ja onnistui kietaisemaan vielä kädessään olleen solmionsa miehen niskan ja kurkun ylitse. Seurasi muutaman sekunnin kestävä kahden miehen raaka kuristusmittelö, joka päättyi Bondin voitoksi tämän saadessa heitettyä miehen niskalenkillä huoneen lasisen pöytätason päälle. Taso levisi äänekkäästi räsähtäen tuhansiksi sirpaleiksi. Molemmat kakoivat ilmaa keuhkoihinsa pienen hetken, kunnes mies nousi maasta ja kaivoi taskustaan esiin stiletin, jonka terän napsautti esiin.
    ”Aika kuolla Bond!” mies karjaisi vahvalla venäläisellä korostuksella ja rynni kohti Bondia stiletti ojossa.
    Bond heilautti vasenta rannettaan, jossa oli Q-osastolta saatu upouusi rannekello, jonka erikoismagneetti aktivoitui Bondin ranneliikkeestä imaisten sängyllä lepäävän Walther PPK:n hänen käteensä. Kuului pieni tuhahtava ääni, kun pistooli laukesi sisäänrakennetun äänenvaimentimen kera ja samassa stilettimies makasi jälleen pöytätason lasinsirpaleiden keskellä reikä otsassaan.
    ”Sirpaleet eivät tuottaneet tällä kertaa onnea.” Bond tokaisi kylmästi kaataen itselleen uuden viskipaukun ja mennen kylpyynsä.

    003.

    Jalena Petrova istui tyrmäävän paljastava punainen iltapuku päällään aulabaarin peräloosissa, joka oli hämärä, mutta silti tunnelmallisesti valaistu. Hän heilautti hermostuneesti vaaleita hiuksiaan ja kaivoi käsilaukustaan älypuhelimensa, josta tarkasti kellon ajan. Se näytti tasan 21.00. Samassa hän säpsähti, kun kuuli tutun matalan äänen.
    ”Iltaa Jalena.” James Bond toivotti sonnustautuneena tummaan smokkiin ja istuutuen vastapäätä Jalenaa.
    Ennen kuin Jalena ehti vastata mitään, nuori tarjoilijapoika keskeytti heidät ja kysyi juomatoivomuksia.
    ”Minulle vodka, raakana ilman jäitä ja herralle Vodka Martini, ravistettuna ei sekoitettuna.” Jalena tiesi tilata.
    ”Mitä tiedät operaatio Onnen Sirpaleista?” Bond meni suoraan asiaan.
    ”No, mutta James! Miksi noin hoppu? Jalena kysyi hymyillen takaisin.
    ”Minut yritettiin tänään jo yhden kerran tappaa!” Bond murahti vakavana saaden Jalenan hymyn hyytymään ja naisen nauttimaan tilaamansa vodkan yhdellä kulauksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta sinun pitäisi kirjoittaa novelli! Kirjoitusasu ja tarinankerronta jaksaa pitää otteessaan. Upeata tekstiä!

      Poista
  8. Kävinpä tuossa sitten lähikaupassani ostamassa kurkkusalaattia ja maitoa ja kassajonossa oli äidinsä sylissä varmaankin jokin 2-vuotias tyttö, joka osoitteli sormellaan kikatellen ja huuteli, että "Miä tykkään sinusta ja sinusta ja tahon pussatakki sinua ja sinua!" Sitä aivan jotenkin siinä sitten herkistyi ja alkoi miettimään, että mitenhän tollakin "prinsessalla" tulee elämä soljumaan? Pienen lapsen viaton hymy on kyllä jotain aivan parasta maailmassa ja sai välillä tämänkin katkeran työttömän ihmisen päivän ilon löytymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerroin tästä tyttöystäväni kuolemasta ja olen sen jälkeen harrastanut Rocky-tyyliin nyrkkeilyä ja olen melkein itsekkin meinannut kuolla sen takia. Kehähommien jälkeen on tullut 9 murtunutta kylkiluuta, lukemattomia kasvohaavoja tikkeineen ja hampaat ovat lohjenneet varmaan sata kertaa ja pahin oli ikinä, kun sain iskun kylkeeni ja murtunut kylkiluuni puhkaisi toisen keuhkoni ja jouduin olemaan letkuissa sairaalassa 3 päivää.

      Hullun hommaahan se on tuolla tavalla tapella, mutta siinä on kans helvetin ison voittajan mieli, kun lyö turpaan toista ja voittaa sen matsin. ”Tiikerin silmä!” :)

      Poista
    2. Rocky-leffathan on vaan elokuvia ja oikiasti, ku se nyrkki lasahtaa ohimoon ja tipahdat nii siinä näkee kolmena sen vastustajan ja monesti tosiaan murtuu hampaat kylkiluiden kans ja nenä menee kans ihan sökösksi. Veri maistuu suussa ja lohjenneiden hampaiden palaset rahisee suussa. Ja se veri valuu hien kanssa avonneista kulmista silmille. Sillon vaan ei pidä pelätä sitä vastustajaa ku antaa sille samalla tavalla takasin!

      Poista
    3. Pienistä asioista se onni löytyy. Siksi olen alkanut ruokkimaan oravia. Niiden kommelluksia ikkunan läpi ja välillä ihan lähes käsinkosketeltavan läheltä kun saa seurata niin aina unohtuu omat murheet. Olen monasti miettinyt, kuinka helppoa ihmisten hallinta on, tavallaan. Potkaistaan ihminen työttömäksi-mediassa haukutaan työttömiä- työtön alkaa ajan kanssa uskomaan median valheita siitä, että työttömyys on työttömän oma vika- työtön lannistuu ja yrittääkseen osoittaa olevansa kunnollinen ihminen, tekee vaikka ilmaistyötä... Kun saadaan istutettua epäilyksen siemen työttömään, niin siitä kasvaa voimakas itsesyytöksien puu. Pian ei tarvitse mielipiteitä ohjailla kun työtön tekee sen jo itse.

      Poista
  9. En nyrkkeilystä tiedä, mutta full-contact karatessa olin 2000-luvun taitteessa, kunnes ei fysiikka tai korvienväli kestänyt sitä, että aina on joku paikka rikki. Olen ajatellut, että vihan ja kiukun tunnetta pelätään käyttää voimavarana. Monet ajattelevat sen tunteen aina kohdistuvan johonkin ja vihaisia ihmisiä ajatellaan ns. "mummonpotkijoina". Kontaktilajeissa viha toimii voimavarana, muttei sille voi vapaasti antautua, sillä kuumapäisenä tekee virheitä ja antaa vastustajalle tilaisuuden käyttää voimaa itseäsi vastaan. Viha on kuten tuli, hyvä renki mutta huono isäntä. Kontaktilajeja harrastaneet tietävät tämän ja kuumakallet eivät yleensä pitkään viihdy kyseisen harrastuksen parissa.

    Itse puskin kiukun voimin amk:n läpi. Opiskelu ei keskittymishäiriöiselle ole helppoa, itse opin parhaiten tekemällä. Luennoilla istumiseen kyllästyn jo alle vartissa ja jos aihe ei ole mielenkiintoinen, alan torkkua. Muistan erään äidinkielen tunnin amk:ssa. Pulpettini oli kiinni opettajan pöydässä ja nukuin koko tunnin. Opettaja oli herttainen, eläkeikää lähestyvä rouva. Hän sanoi minulle tunnin jälkeen miettineensä hetken herättämistäni, mutta tuli toisiin ajatuksiin kun tajusi, että kaverin täytyy olla väsynyt jos nukahtaa reilun metrin päässä opettajasta. Hän sanoi yrittäneensä sen päätelmän jälkeen puhua mahdollisimman tasaisella äänellä, etten heräisi...Kunnioitin entistä enemmän opettajaani, vaikken usein siellä hereillä pysynytkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei helvetissä mitään tuollaisia full-contact karateja! Niissä voi oikeasti päästä hengestään, kun kovat potkutkin ovat sallittuja.

      Heh, hauska tarina tästä koulussa nukkumisestasi. Veikkaan kuitenkin, ettei sinulla oikeasti edes ole sitä "aadee hoodeetä", olet vain todella älykäs ja sitä kautta tylsistyt jos mielesi ei saa vastaavaa haastetta käsitelläkseen. Ja niinkuin aikaisemmin kirjoitit, ettet saanut lääkärin diagnoosista ja lääkityksestä apua.

      Ei sitä mikä tahansa urpo pääse tuosta vain ammattikorkeaan opiskelemaan saati sitten edes lukioon ja lääketeollisuus on täynnä tätä diagnoosien kirjoa ja mielellään annellaan tautien kuvia ihmisille, että lääkärit saavat lisää palkkaa ja bonuksia lääkefirmoilta.

      Poista
    2. Novellitouhuja olen taas aloitellut ja saanut jopa kustantamoilta hyvää palautetta niistä. Kirjoitin tähän taas huumorilla parit alut, joihin saa kirjoitella jälleen jatkoa jos kirjoituskipinä iskee sinulle tai lukijoillesi.

      RISTIJÄISET

      Ristiäisvieraita varten oli huonon sään varalta vuokrattu iso teltta, joka oli pystytetty talon takapihan nurmelle. Kupit, lautaset ja lusikat kilisivät hermostuttavasti ja varsinkin sukulaistätien puheentulva tuntui olevan katkeamaton, Janne Koivisto tuumaili höllentäen kaulaansa kiristävää solmiotaan.
      ”Niin tulisiko tänne vielä kahvia vaiko teetä?” Kysyi nuori pitopalvelun tyttö herättäen Jannen ajatuksistaan.
      ”Minä taidan ottaa molempia!” Janne tokaisi ja ojensi tyhjää kuppiaan tuijottaen samalla tytön vaalean paidan antavaa kaula-aukkoa.
      Hiukan hämillään tyttö kuitenkin kaatoi kupin puolilleen teetä ja sen jälkeen päälle kahvia.
      ”Ole hyvä!” Tyttö toivotti hymyillen.
      ”Ole itse!” Janne vastasi ja pudotti neljä palaa sokeria kuppiinsa.
      Juotuaan kupillisensa puoleen väliin, Janne tähyili ympärilleen. Kaikki sukulaiset tuntuivat pälisevän keskenään niitä samoja tyhjänpäiväisyyksiään mitä aina tämänkaltaisissa sukujuhlissa oli tapana.
      ”Niin se vain aika vierii! Meidänkin Pauliina on jo kohta sentään ylioppilas!” Kerskui yksi tädeistä, josta Janne ei ollut varma kumman puolelta sukua tämä oli.
      ”Kyllä oli ihanaa! Me olimme viime kesänä Roomassa kaksi viikkoa Pertin kanssa!” jatkoi joku pöytäseurueen vanhemmista naisista.
      Nopealla liikkeellä Janne kaivoi pukunsa povitaskusta taskumatin ja kaatoi siitä pöytäliinan suojissa tuiman tujauksen kuppiinsa.

      REMONTTIMIES J. KUMPULAISEN TAPAUS

      1.

      Postiluukut kolahtelivat rappukäytävässä Jalmarin pudotellessa niistä sisään kopiokoneella monistettuja mainoslappusia, joissa luki:

      Harkitsetko asuntoosi
      uutta ilmettä?

      "Kotisi maalaustyöt tekee
      nyt edullisesti ja ammattitaidolla
      Maalaus ja Remontointi J. Kumpulainen!"

      Alalaitaan oli merkattu vielä Jalmarin sähköpostiosoite ja kännykkänumero. Kolmannen kerroksen kulmahuoneiston ovi aukeni yllättäen hänen pudotettua lappusensa sen luukusta. Oven raosta kurkisti pieni mummo mainos kädessään.
      ”Tekö tämän pudotitte?”
      ”Minäpä hyvinkin. Jalmari Kumpulainen hyvää päivää. Kiinnostaisiko teitä uudet maalipinnat asuntoonne?”
      ”Hulda Lahtinen päivää. No kyllä kieltämättä tuolta olohuoneesta voisi vanhat tapetit poistaa ja ehkä vähän seiniä maalatakkin.”
      ”Jahas, jospa sitten käytäisiin hieman peremmälle katsomaan.”
      Heti eteisessä nenään pisti väkevä kissan pissa. Asunto oli tilava kaksio, jonka olohuoneen seiniä peitti saman eläimen raapima tummanvihreä kuviotapetti.
      ”Kyllä kyllä, että vanhat tapetit pois ja uutta maalia pintaan?” Jalmari kysyi arvioiden silmämääräisesti seinien pinta-alaa.
      ”Niin, jotain tummanpunaista tai muuta lämmintä väriä olen ajatellut.”
      ”Minä melkein ehdottaisin teille, että nämä isot seinät maalattaisiin maalarinvalkoisella ja tämä päätyseinä tulisi sillä tummanpunaisella tehosteseinäksi.”
      ”Mikä tehoste?”
      ”Tehosteseinä. Se on sisustuksessa nyt muotia.”
      ”Ahaa... No te kai paremmin tiedätte.”
      ”Sopiiko teille jos tulen huomenaamulla rautakaupan kautta ja aloittelen tapetin poistamisen?”
      ”Tottahan toki. Mitähän tämä kaikki maksaa?”
      ”Sovitaan siitä sitten myöhemmin”, Jalmari sanoi tehden lähtöä.
      ”Eikö herra maalari jäisi vielä kuitenkin kahville?”
      ”No jos pullaakin löytyy?”
      ”Löytyy!” Hulda vastasi tohkeissaan kipittäen keittiöön.

      Poista
    3. Juu, se oli aika kovaa touhua, tosin olin silloin aika paljon kovemmassa kunnossakin. Nyt on kroppa, arvot ja pää pehmenneet sen verran, etten tuollaiseen enää lähtisi...

      Jos olenkin älykäs, niin en ole vielä löytänyt sitä tieteenalaa, jossa loistaisin... Kiitos kehuista. Voihan se olla, että minussa on jotain piilevää älykkyyttä ja se antaa vain odottaa itseään. Puhkean kukkaan sitten eläkeikäisenä ;)

      Itseasiassa tuohon on tullut muutos. ADHD-täsmälääkkeet, jotka ovat amfetamiinipohjaisia (Concerta, Ritalin, Medikinet) auttoivat merkittävästi. Niissä kaikissa vain tuli mukana niin ikäviä sivuoireita, ettei niiden käyttö ollut enää mahdollista.

      Nykyajan medikalisoituminen kyllä tukee käsitystäsi lääkäreiden ja lääketehtaiden yhteistyöstä. Joskus miettinyt, että lääkäreiden takit voisivat olla samanlaisia kuin formula-&rallikuskien takit, joissa näkyy sponsoreitten nimet...

      Poista
    4. En yhtään ihmettele, jos olet kustantajalta vihreätä valoa saanut kirjoituksillesi. Tuli ihan fiilis kuin olisi kaivannut tietää lisää, vaikkakin suosin enemmän scifiä. Se on sen verran irrallaan kaikesta, ettei muistuta arkielämää ja täten tarjoaa oivan pakopaikan todellisuudelta joka ei niin ruusuiseksi ole osoittautunut...

      Poista