perjantai 1. heinäkuuta 2016

Kilpailuhenkisyys

Joskus harvoin kun olen työhaastattelussa niin en koskaan lakkaa ihmettelemästä niitä vakiokysymyksiä, joita rekryhenkilö minulle esittää: 

-Kerro vahvuutesi?
-Kerro heikkoutesi?
-Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?
-Kuka voittaa rallin maailmanmestaruuden ensi vuonna?

Ok, viimeistä ei ole vielä kysytty, mutta yhtä hyvin voitaisiin kysyä, sillä miten ihmeessä noin kauas pystyisi ennustamaan? Maailma muuttuu alati ja ennustettavuus on hyvin hankalaa jo muutaman päivän päähän, siksi kai nollatuntisopimukset ja kutsuttaessa töihin- tyyppiset työt ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Voin vain haikeana kuunnella vanhempieni ikäpolven kokemuksia kun tehtaiden toimintaa suunniteltiin viiden vuoden aikajänteellä...

Itselläni on aina ollut kilpailuhenkisyyden puute noissa heikkouksissa. Tarkemmin ajatellen, olen kyllä kilpailuhenkinen, mutta omia suorituksiani kohtaan. Muistan lapsena, kuinka ajettiin vuorollaan korttelia ympäri ja kellotettiin jokaisen aika. Veskulla oli Casion digikello ja siinä oli ajanotto, ja vuorollamme sillä kellotimme. Meillä oli hauskaa, sillä otimme ensin oman pohja-ajan ja sitten yritimme parantaa sitä. Koskaan emme kilpailleet toisiamme vastaan, sillä olimme eri ikäisiä, meillä oli erilaiset fillarit ja olimme kavereita.

Elämäni kääntyi ympäri ja hämmästykseni oli suuri, kun sain huomata koulumaailmassa kaiken olevan toisin. Kaikessa kilpailimme toisiamme vastaan. Se olis minusta jo silloin täysin järjetöntä, sillä jokaisella on eri vahvuudet ja jokainen tulee erilaisista lähtökohdista, joten keskinäinen vertailu on aivan absurdia. Yhtä hyvin oltaisiin voitu verrata lyijykynän ja vesipullon lentokykyä.

Voi olla, että silloin diagsoimaton ADD vaikutti voimakkaasti ajatusmaailmaani, mutta kysymyksilleni usein naurettiin tuolloin ja käskettiin vaan tekemään kuten oli sanottu. Hämmentävää oli myös avoin vertailu toisiin. Topi(nimi keksitty) oli kova pitkän matkan juoksija, Lasse(nimi keksitty) oli hyvä futiksessa, minä olin kuulantyönnössä. Pääsin itseasiassa jopa koulujen välisiin kisoihin edustamaan kouluamme. Tuolla mittarilla olin jossain hyvä, muttei se riittänyt, sillä minun olisi pitänyt olla yhtä hyvä juoksemaan matkaa kuin Topi tai pelaamaan futista, kuten Lasse. Toisaalta, toisille sanottiin, että heidän pitäisi työntää kuulaa kuten minä.

Miksi, ihmettelin? Ollessani paras kuulantyönnössä, en kokenut itseäni riittävän hyväksi, sillä kaikkea muuta moitittiin ja löydettiin muita, jotka olivat muissa lajeissa minua parempia. Tuo riittämättömyyden tunteen luonti sai aikaan sen, etten kuulantyönnön aikaansaama menestys ja kehut kannustaneet minua yrittämään yhtään kovemmin juoksussa, futiksessa saati sitten kuulantyönnössä. Koin enemmänkin, että tein mitä tahansa, en tulisi opettajille riittämään. Tämän oivallettuani, löysäilin seuraavat vuodet kuulantyönnössä ja joku muu oli minua parempi.

Siitäkin seurasi haukkuja, etten yrittänyt tarpeeksi. Mikä sitten olisi ollut tarpeeksi? Vaikka olisin joka vuonna voittanut kaikki ja päässyt koulujen välisiin kilpailuihin, niin silti en olisi ollut tarpeeksi hyvä juoksussa tai futiksessa. 

Menestys, kannustus ja moitteet 80-luvun kasvatuksessa ja koulumaailmassa eivät mielestäni toimineet niin, että olisi jotain lajia tuntenut omakseen ja halunnut kehittyä siinä. Sen sijaan järjestelmällisesti vähäinenkin kiinnostus ja motivaatio tapettiin ja sinut murrettiin. Vasta sen jälkeen alkoi uudelleenrakennus yhteiskunnan luoman mallin mukaiseksi, johon en loppujen lopuksi koskaan mahtunut.

Ei minulla ongelmia ollut koulussa, jälki-istunnoissa olin muutaman kerran kun astuin koulun rajojen ulkopuolelle kun karkkia tai jäätelöä olin menossa tien toisella puolella olevasta kaupasta ostamaan. Ammattikoulustakin stipendin kera valmistuin, kaiken hoidin kiltisti, kunnolla ja ajallaan. Siitä huolimatta aina olen kokenut, ettei koulumaailma ole tarjonnut sellaista opetusta, jota olisin tarvinnut.

Varmasti keskittymishäiriöni vaikutti asiaan, mutta oli silloinen ilmapiiri kouluissa aika jäykkä, eikä voi sanoa, että kannustusta kovin paljoa olisi irronnut. Jottei mene ihan vollottamiseksi menneistä niin palaan siihen, että mielestäni on järjetöntä laittaa eri valmiuksilla olevat ihmiset kilpailemaan keskenään. Ajan hengen mukaisesti näin tehtiin myös muissa oppiaineissa, ei pelkästään liikunnassa. Minulla oli englannin kieli aina kymppiä tai ysiä, enkä oikeastaan sitäkään koskaan opiskellut vaan se tuli luonnostaan. Minkähänlaiset kyvyt minulla mahtaisi ollakaan jos olisin malttanut löytää intoa pänttäämiseen?

Minulle vain on sopinut aina saada oppia tekemällä. Teoriapainotteiset kurssit yleensä nukun tai suunnittelen koulupäivän jälkeisiä tekemisiäni.. Ehkä voisin seuraavassa haastattelussa (heh heh, ihan kuin joskus vielä sellaiseen pääsisin...) mainita yhdeksi luonteeni monista vajavaisuuksista tuon keskittymiskyvyn puutteen, se ainakin tuntuu jossain määrin rajoittavan kykyä omaksua uutta.

Toisaalta, muistan kun tein päättötyötäni niin en työpaikallani kovinkaan montaa kertaa kuullut puhelimen soivan, siis sellaisen vanhanaikaisen, jossa on luuri on vieterijohdolla kiinni itse puhelimessa. Kun kirjoittaessani saavutin usein Flow-olotilan, muu maailma katosi. Mieleni vaimenti kaiken ulkoisen ärsykkeen ja salli käyttöön koko aivojeni kapasiteetin (kolme aivosolua) ja näin tekstiä syntyy kuin olisin riivattu. 

Juuri mielenkiinto aiheeseen saa aikaan flow-olotilan jossa on yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Muuta maailmaa ei ole olemassa ja ainoastaan omasta tekemisestä löytyvä merkitys ruokkii poltetta sisällä, halua tehdä enemmän, tutkia tarkemmin. Tuo polte sammutetaan usein monen pettymyksen kautta. Kun saat palautetta, ettet ole tarpeeksi hyvä kuin joku toinen, niin usko omaan itseensä alkaa murentumaan. Tätä käytöstä vahvistetaan usein ja pian sitä huomaa, ettei enää saavuta Flow-olotilaa enää mistään.

Vielä kun kilpailutilanne on toistuvasti lajista toiseen sama, ettei edes yhden tai kahden lajin suvereeni hallinta riitä niin mistä sitä kasvava ihmistaimi saa enää niitä onnistumisen kokemuksia? Kukaan ei jaksa yrittää loputtomiin asioita joissa epäonnistuu jatkuvasti. 

Jätän siis suosiolla kilpailemiset toisille ja keskityn kehittämään itseäni. Palaan aikaan lapsuuden, jossa kilpailen vain ja ainoastaan itseäni vastaan. Joskus voitan, joskus häviän, mutta ainakin tiedän kilpailun olevan reilu osapuolia kohtaan ja sääntöjen olevan selvät. Sillä tavalla nurinkurista, että myös epäonnistuminen pitää sisällään onnistumisen, sillä silloin löytää itsestään rajat, joita voi sitten yrittää venyttää.

p.s. Niinno, en taidakaan voida jättää kilpailua aivan täysin, sillä työnhakua vielä jaksan jatkaa. En sinnikkyyttäni tai suomalaista sisua tunnistaen vaan ihan V..tuillakseni. Jos en kelpaa yhteiskunnan osaseksi niin sitten aion olla kivenä kengässä.




6 kommenttia:

  1. Olin viime kesänä työhaastattelussa 3 viikkoa kestävään työpätkään, jossa oli tehtävänä mm. parin koulun huoltomaalauksia ja seinien kolojen paklaamista ym. yksinkertaista perusremonttihommaa. Tämän pätkän työhaastattelussa firman pomo kysyi minulta aivan pokkana, että ”Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?” Olin tosi huvittuneena, mutta samalla ärtyneenä ja mieleni teki murjauttaa takaisin, että ”Sinun esimiehenäsi!” tai jotakin yhtä nasevaa kuittia. Sönköttelin siinä sitten joitakin perinteisiä kliseitä, mitä nyt siis työntekijän odotetaan puhuvan työnantajalle haastattelutilanteessa ja sain kuin sainkin kyseisen pätkän. Välillä todellakin työnantajien kysymykset haastatteluissa voivat olla todella ylimielisiä ja suorastaan jopa idioottimaisia.

    VastaaPoista
  2. Kyllä noita typeriä kysymyksiä suoltavat aika monet. En ymmärrä miksi työnhakijat ovat siinä mielessä eriarvoisessa asemassa, että heidän pitäisi personoida hakemus jokaiseen työpaikkaan sopivaksi kun haastattelijat kuitenkin suoltavat samat standardikysymykset haastateltavalla. Tavallaan toki ymmärrettävää, jotta hakijoita pystytään edes jollain tavalla vertailemaan samoilla mittareilla. Ajan henki vain on sellainen, että täytyy olla tehokas ja tehokkuus vaatii mittareiden käytön, sen sijaan, että luotettaisiin omaan ihmistuntemukseen.

    Tuo kysymys:"Missä näet itsesi viiden vuoden päästä"? lähentelee jo naurettavuutta kun ei pystytä enää ennustamaan edes kvartaalin päähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkan vielä tästä 3 viikon pätkätyöstä, joka oli myös päin helvettiä organisoitu. Töitä johtivat parikymppiset märkäkorvaiset ”kesämestarit”, jotka olivat vielä ammattikorkeakoulussa opiskelemassa rakennustekniikkaa. Töiden organisointi oli hoidettu täysin päin honkia ja kamalassa kiireessä jotakin yhtä käytävän seinän pätkää saattoi käydä työstämässä monta eri tekijää ja senhän sitten tietää, kun soppaa on monta eri kokkia hämmentämässä... Eli periaatteessa firman taso ilmeni jo siellä haastattelussa idioottimaisilla kysymyksillä.

      Poista
    2. Muistan myös ala-asteelta kammotavia luterialaisia asenteita opettajilta ruokailun suhteen.

      Opettajat pakottivat jopa väkisin syömään jo laskiämpäriin laitettua ruokaa polvelta syöttämällä ja jotkut oppilaat vääntivät itkua ja söivät väkisin ja oksentivat lauteselle mistä opettajat pakottivat uudestaan syömään.

      Muistan eräänkin kerran, kun olisin aamulla tahtonut vessaan paskahädässäni, mutta tämä natsiopettaja ei sitä minulle suonut, kun oli raamatun virsien laulu kesken aamuhartaudessa ja sitten paskansin housuihini ja koko luokka nauroi minulle siitä.

      Voit vain kuvitella sitä luokkakavereiden kiusaamista ja omaa vihaani tätä opettajaa kohtaan.

      Poista
    3. Tuohan se on melkein karmein tapa astua työelämään. Suhteilla töihin päässeet nulikat pomoina ja ylin johto on välinpitämätön niin kauan kunhan ei härskejä ylilyöntejä tule.

      Melläkin uskonnon opettaja oli aika erikoinen tapaus, mitä enemmän olit piirrellyt värikynillä vihkoon niin sitä paremman arvosanan sai. 80- ja 90-luvulla vielä tuli viivottimella näpeille jos häiriköi tunneilla. Se oli kova maailma silloin ja ankaruudella sai kasvaa.

      Liikuntatunnit olivat yhtä painajaista. Opettaja oli yleensä itsekin liikunnallinen ja otti itselleen aina pari suosikkia, jotka koulun ulkopuolella harrastivat joukkuetasolla jotain ja liikuntatuntien tahti ja vaativuus asetettiin sitten näiden mukaan...Ei tarvitse ihmetellä jos liikunnasta tulee pakkopullaa, eikä sitä enää aikuisena tahdo harrastaa.

      Itsekin muistan kun pesäpallossa pallo osui käsiosaan räpylässä, eikä mennyt sille kuuluvaan pussiin. Käsi oli turta kivusta ja opettaja huutaa minulle naama punaisena ettei kesken pelin minnekään lähdetä. Iltapäivällä sitten alkoi käsi mustumaan ja seuraavana päivänä ihan mustelmainen.

      Elettiin hulluja aikoja.

      Poista
  3. Näistä aikaisemmista kommentoinneista liikuntatunneista tuli itselleni mieleen tosi paha muisto, kun olimme yläasteella pelaamassa pesäpalloa ja olimme luokkakaverini kanssa pyytäneet saada enemmän opetusta kuvaamataitoon ja vaihtamaan nämä liikuntatunnit juurikin kuvaamataitoon missä olimme parempia.

    No, tämähän ei tietenkään sopinut vanhempien soitteluista huolimatta koulun johdolle. Kaikkien kuulemma piti saada opetusta tasapuolisesti jokaisessa aineessa. Sattuipa sitte kerran niin, että pesäpalloa liikuntatunnilla pelatessamme tämä kyseinen luokkakaverini syötti palloa lyöjälle eikä ehtinyt vetää käsiään tarpeeksi nopeasti pois ja ilmassa kuului kova pamahdus, kun pesäpallomaila osui tämän kaverini käsiin rikkoen jänteet hänen kädestään.

    Ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tämänkaltaisia onnettomuuksia sattui liikuntatunneilla pesäpallon merkeissä. Kerran takakentän koppari ei ollut tarpeeksi nopea ja sai pallon naamaansa ja sitä myötä lohjenneen etuhampaan ja murtuneen, verta vuotavan nenän.

    Itse olin myös niitä viimeisiä, jotka valittiin joukkueseen ja jopa ihan suoraan sanottuna pelkäsin niitä liikuntatunteja.

    VastaaPoista