torstai 7. heinäkuuta 2016

Pullopostia

Mitä kuuluu välien katkaisun vuosipäivänä? Rehellisyyden nimissä välien katkaisun vuosipäivä tapahtui jo viides päivä, mutta unohdin kyseisen merkkitapahtuman täysin. En edes muistanut, että kyseisenä päivänä äitini laskin meren synkkään syleilyyn.

On kulunut muutama kuukausi, etten ole edes poliisilta saati sairaaloista saanut soittoa isän voinnista/toilailuista. Näinollen irtipäästäminen on jatkunut ilman häiriötekijöitä. 

Huomaan silti käyväni toisinaan katsomassa, onko isän tilillä mitään tapahtumia. Aika säännönmukaista on, ettei siellä tapahdu mitään 3-4 viikkoon ja sitten on apteekkikäynti ja jokin n. 15-20€ ruokakauppaostos. Tästä yleensä menee 1-3 päivää kun siellä näkyy sitten 240€+ käteisnosto, joka tarkoittanee viinaostosta trokarilta ja siitä tietää ettei taas mitään tule tilillä tapahtumaan 3-4:ään viikkoon.

Säännöllisesti tililtä lähtee myös kaupungin maksuja lääkärikäynnin peruuttamatta jättämisestä. Isä ei noihin taida omineen kyetä menemään. Taitaa olla, että postilaatikossa ovat kyseiset kirjeet avaamattomina. Tämä veikkaukseni perustuu siihen, kun tein perinnönjaon ja lähetin kirjattuna kirjeenä kyseisen dokumentin isälle, niin se kirje oli muistaakseni kolme viikkoa postissa, kunnes se lähetettiin takaisin minulle.

Hän ei täten varmaan koskaan käy postejaan katsomassa. Taisin siitä aiemmin kirjoitella, kun hän sai päähänsä lähteä lappiin niin matkalta hän sitten soitti naapurille, josko tämä voisi katsoa postit ja jos siellä on laskuja niin lähettää minulle...Ei laisinkaan itsekästä touhua.. 

Niin se alkoholisti vaan vierittää vastuuta muille kaikista asioista, joista jokaisen aikuisen kuuluu itse pitää huoli. Tämähän ei varmaan kenellekään alkoholisteja tuntevalle tullut yllätyksenä..

Niin takaisin aiheeseen, joka niin helposti itseltäni lipeää käsistä. On toisaalta erittäin järkyttävää huomata jo vuoden päivien vierineen ohitse, vailla kontaktia omaan isään. Muistan viimeeksi pitäneeni puolen vuoden irtautumisen häitteni aikaan kun isäni päätti jättää tulematta sinne. Kylässä ollessani puolen vuoden jälkeen isä tivasi, että sano nyt jotain ja kun tokaisin:"Et sitten tullut häihin", niin tavanomaiseen tapaan syitä haettiin ulkopuolelta. 

Kuulemma häntä ei oltu kutsuttu, no näytin kutsukortin, jossa nimi luki. Seuraavaksi olikin saanut tyrmäystippoja.. Äidin mukaan oli viikon jo dokannut piharakennuksessa, joten aika epätodennäköistä, että sinne olisi joku mennyt tyrmäystippojen kanssa isää huumaamaan. 

Toisaalta, äidin kuolema käynnisti erittäin suuren ajatustyön ja vaimon kanssa ollaan pohdittu, josko äitini olisi laittanut isän juomaan tyrmäystippoja? Jotenkin voisin kuvitella hänen toimineen niin, yksinkertaisesti välttääkseen sen häpeän kun joutuu vaimoni puolen suvulle esittelemään, millaisen juopon kanssa on naimisissa.

On kumma miten asiat näkee aivan eri valossa kun välimatkaa saa kasvatettua. Äidin kuolema toi äärettömän välimatkan ja sitäkautta ehkä helpotuksen kun uskalsi kyseenalaistaa aikaisemmat käsitykset äidistä. Se onkin sitten ihan oma kirjoituksensa, joka valmistunee joskus...

Välimatkasta on ollut apua kun olen alkanut käsittelemään nykyisyyttäni. Jotenkin arvelen takaperoisen etenemisen olevan tarpeen, sillä lapsuudestani en muista juurikaan mitään. Välähdyksenomaiset, voisi jopa sanoa valokuvamaiset kuvat vain jäljellä niistä ajoista. Niistäkään en tiedä, ovatko ne aitoja muistoja vai vain oikeita valokuvia, joita olen katsonut.

Toisinaan yhä tulee tunne, että teen väärin kun en ole isän apuna vaan olen jättänyt hänet täysin yksin selviämään kaikesta. Sitten taas muistan, kuinka isä valitsi tiensä jo kaksi vuosikymmentä sitten ja katsoi parhaaksi paeta todellisuutta kuin yrittää elää sitä. Palautan mieleeni myös sen, miten edes äitini ei voinut isää auttaa, vaikka saman katon alla asui vaan isä luisui käsistä yhä vain syvemmälle alkoholismiin. 

Näitä asioita mieleen palauttamalla saan edes jonkin tapaisen rauhan sisälleni, että en ole hyljännyt toista(vaikka sen kyllä ansaitsisi) vaan teen hänelle palveluksen olematta juomisen mahdollistaja. Äiti paapoi isää ja tämä taantui yhä vain enemmän ja enemmän lapsen tasolle, jolloin äiti kirosi, mutta paapoi lisää. Tämä lopulta johti siihen, ettei äidillä jäänyt energiaa kiinnittää huomiota oman kehon varoitusmerkkeihin vaan sairaus pääsi yllättämään ja lopulta vei hautaan.

En tiedä miten asian kanssa tulen rauhan löytämään jos isä sattumalta onnistuisi kuolemaan välirikkomme aikana. Aina voin yrittää lohduttautua ajatuksella, että tuntemani isähahmo kuoli jo 20 vuotta sitten. Tosin kun vanhoja valokuvia olen katsellut niin alkoholismi on otteen saanut isästä jo kauan ennenkuin äitini tapasi.

Viimeiset sanat isälleni olivat tunnekuohun vallassa sanotut, mutten niitä kadu, sillä ne olivat täyttä asiaa hänen silloisesta olotilastaan. En kuitenkaan manannut häntä minnekään saati haukkunut, totesin vain kylmästi:"Ettet sitten edes sen vertaa voi vainajaa kunnioittaa, että olisit selvänä tänne tullut". Luonnollisesti isä sönkötti ettei ole juonut, mutta seisova, tyhjä katse ja puuroutuva puhe on nähty ja kuultu niin monet kerrat, ettei minua enää huijata.

Sitä on isä yrittänyt niin monesti, ettei tajuakaan, miten alkoholistin lapsi osaa muutaman pullon tarkkuudella kertoa, monen kaljan kumarassa alkoholisti oikein on. Hirtehisesti ajateltuna olen ollut katkera siitä, etten omaa mitään erikoiskykyjä tai lahjoja. En osaa musiikkia, taiteita, laskemista, liikuntaa tms. mitään sellaista millä yltäisin lahjakkuudeksi katsottavaan osaamistasoon, mutta ennen kyllä tiesin aika tarkkaan monta kaljaa on juonut tai milloin on kännit juotu viinillä tai rommilla, viskillä, konjakilla tai vodkalla. 

Jokainen päihdeaine toi aina erilaisen isän ja eri tavalla ennustettavan käyttäytymisen, joka tarkoitti suoraan, että oli osattava ottaa tiettyyn aineeseen sopiva rooli, ettei ärsyttänyt. Kai tuota kykyä tarkkailla ja mukautua voisi tosiaan hirtehisesti ajateltuna pitää eräänlaisena lahjana? Meille alkoholistien lapsille se ei tarkoittanut erillistä lahjakkuutta, josta sai tunnustusta. Meille se tarkoitti kykyä pysyä näkymättömänä ja sitäkautta keinona selviytyä taas yhdestä monista kännipersoonista. 

Palkintona ei tullut pokaaleja saati kanssaikäisten ihailua tai kadehtimista. Palkintoja, jos sitä edes palkinnoksi voi nimittää, oli jonkinlainen väliaikainen rauha ettei joutunut silmätikuksi ja saanut haukkuja.

Olen miettinyt kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden kuvauksia helvetistä. Siellä minuutit ovat päivän mittaisia ja pahinta pelkoasi toistetaan minuutista toiseen. Mietin toisinaan lapsena, olenko suorittamassa rangaistusta jostain, mitä ennen kuolemaani olen tehnyt, sillä ei tämä taivaaltakaan tunnu.

Päivästä toiseen jatkuva pelko ja korkea stressitila söivät kykyäni nauttia elämästä ja kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi. Vasta neljääkymmentä ikävuotta lähestyessäni olen alkanut oivaltamaan, miten väärin lapsuuteni meni. Ei sellainen elämä ollut normaalia millään mittarilla katsottuna. Tuohon aikaan vain se oli niin yleistä, ettei kukaan ulkopuolinen taho puuttunut asiaan, jos molemmat vanhemmat kävivät töissä ja maksoivat laskut ajallaan, eikä minuun ilmestynyt mustelmia ja koulussa menestyin keskinkertaisesti niin asian annettiin olla.

Niitä mustelmia voi tulla myös henkiselle puolelle, sitä ei varmaan kukaan silloin tullut ajatelleeksi. Kun koko lapsuuden on kotona varuillaan, sitä kehittää itselleen yliaistit, koska muuta keinoa selviytyä ei ole. Viihdyin paljon ulkona ja tuskin maltoin tulla kotiin edes syömään. Äitini piti minua aktiivisena ja sosiaalisena, mutta aikuisena omaa toimintaani ja niitä hämäriä muistoja peratessani olen tullut siihen tulokseen, että joko olen ollut ADHD-lapsi aina, tai sitten henkinen kuorma on syönyt kognitiivisia kykyjäni niin valtavasti, että sen johdosta kärsin tarkkaavaisuushäiriöstä. Toisin sanoa skannaan edelleen ympäristöäni niin voimakkaasti, että uuvun ihmisvilinässä nopeasti. Siksi viihdyn yksikseni ja luonnon parissa, vältellen ihmiskontakteja.

Yksi syy aktiivisuuteeni saattaisi olla myös se, etten halunnut viettää aikaa kotona yhtään enempää kuin on pakko. Siksi pyöräilin ja juoksin kaiket illat koulun jälkeen, jotta kotiin tullessani olisin niin väsynyt, että iltapalan jälkeen saavuttaisin niin syvän unen ja tiedostamattomuuden tilan, etten kuulisi kotona örveltävää isää yksin tai kavereineen.

Ehkä siksi olen tullut ylipainoiseksi vasta nyt aikuisena kun olen tajunnut, että kotini on nyt turvallinen. Siellä on vain maailman ihanin olio, vaimoni, keneltä saan aina tukea ja turvaa tarvitsin sitä tai sitten en. Enää minun ei tarvitse juosta metsiköissä energiaani polttaen ja ruokailu ei enää ole kuin formuloiden varikkopysähdys vaan voin pysähtyä nauttimaan hetkestä.

Huolimatta siitä, että kerran kuukaudessa tai kahdessa saan yhteydenoton viranomaisilta, koskien isää, olen huomannut voivani tavallaan paremmin ja huonommin. Paremmin ehkä siksi, että viimeinkin voin alkaa keskittymään itseeni ja omaan elämääni. Huonommin siksi, että olen myös aloittanut rankan tien toipumiseen ja itseni löytämiseen. Aina kun vanhoja traumaattisia asioita alkaa pöyhimään niin pintaan nousee useita asioita, joita en edes muistanut olevan ja vanha sanonta:"lantakasaa käännellessä, taatusti alkaa sonta haisemaan", pitää tässäkin suhteessa paikkansa. 

Monet unohtamiksi luulleeni asiat palaavat korventamaan sisuksiani ja joudun vielä tekemään paljon töitä hyväksymisen eteen puhumattakaan toipumisen alkamisesta. No, kai sitä voisi ajatella toipumisen eräällä tavalla alkaneen jo siitä, kun olen uskaltanut ottaa haltuun oman tilan ympäriltäni ja kieltäytyneeni olemasta tekemisissä ihmisen kanssa, joka pahan oloni minulle aiheuttaa.

Yhteyden katkaiseminen on aina äärimmäinen keino ja siihen on hyvä turvautua vasta kun muut keinot eivät osoittaudu toimiviksi. Suosittelisinko kyseistä keinoa muille alkoholistien kanssa toimiville? Tähän on aika vaikeata vastata, etenkin kun tilanteet ovat niin erilaisia. Monesti kannustetaan keskustelemaan asioista ensin ja jos ei niistä ole hyötyä niin silloin jonkinlainen tauko voi olla paikallaan.

Isä elää niin voimakkaassa kieltämyksessä, että edelleen kuvittelee ottavansa muutaman saunakaljan. Voi olla, että hän edelleen kuvittelee olevansa nelikymppinen kun ajantaju on hyvin voimakkaasti hämärtynyt. Vielä kun olimme väleissä niin kiven kovaan selvänä ollessaan väitti ettei koskaan ole joulua ollut kännissä. Se joulu oli vain yksi päivä muiden joukossa mitä tulee kännäämiseen. Kenties se on isälleni jokin selviytymiskeino uskotella itselleen noita asioita ja suhteellisen pian ne viinan pehmentämät aivot muuttavat kuvitellut asian todeksi.

Tästä voisi löytää useitakin esimerkkejä, mutta päällimmäisenä tulee mieleen eräs joulupäivä viitisen vuotta sitten kun vaimoni leipoi taatelikakun ja vietiin se isän ja äidin kotiin jouluaattona. Joulupäiväni sitten isä hehkutti, että naapuri toi hyvän taatelikakun, että teidän täytyy maistaa, se on niin hyvää. Hieman kiusallinen olo tuli tuosta kun mainittiin sen olevan vaimon leipoma..

Toinen jälkeenpäin huvittava juttu oli kun isä kertoi lääkäridokumentista, joka tulee kolmoselta klo 21 joka keskiviikko. Se kertoo lääkäreistä, jotka lähtivät afrikkaan tekemään ilmaistyötä ja jotka sitten palasivat takaisin ja kertoo heidän elämästään ja työstä. Yritä nyt vakavalla naamalla jutella toisen kanssa Teho-osasto-nimisestä sarjasta...

Kolmas harha joka muuttui todeksi oli puutalkoot. Isä osallistui viimeisen kottikärryn täyttämiseen ja seuraavana päivänä puhui meille, kantaneensa edellisenä päivänä yksin kaikki puut liiteriin ja siinä käväisi urakkaa katsomassa naapurin lapset taivastelemassa sitä suunnatonta työn määrää, jonka hän yksin teki...

Neljäntenä mieleeni palasi kun isä kerran palasi vuosittain järjestettäviltä kalamarkkinoilta ja toi tullessaan pussillisen salmiakkia. Pussin kyljessä luki Sizzling Salmon. Kyseessähän oli siis sitruunapippurimausteseos, jolle nauroimme vedet silmissä, mutta isä kivenkovaan pysyi kannassaan, että kyseessä on salmiakkijauhetta...

Aikaisemmin ajatusmallina toimi kieltämys ja oman egon pönkitys. Hiljalleen näiden lisäksi hiipivät aivan aidot harhat. Luultavasti ensimmäinen harha tapahtui jo kymmenen vuotta sitten tai ainakin ensimmäinen, jonka äiti suostui kertomaan. Silloin isä näki minut ja vaimoni kylässä heillä, vaikka tuohon aikaan olimme todistettavasti Turussa. Isän puheiden mukaan seisoimme isän sängyn päädyssä ilmaisten huolta isän terveydestä.

Vasta hetki ennen kuolemaa äiti kertoi isällä pitkään olleen useita harhoja, joissa nauhat jahtaavat häntä. Tuo on tavallaan looginen harha, sillä isä oli satamassa töissä ja otti vastaan laivojen köysiä ja kiinnitti niitä laituriin.

Noiden lisääntyneiden harhojen vuoksi aloin pelkäämään, että jonain päivänä saisin lukea iltapäivälehdistä jostain kirvesmurhasta tms. Kehoitin äitiä laittamaan jotain makuuhuoneen oven eteen, tyhjiä tölkkejä tms. ettei isä pääse äänettömästi yllättämään. 

Eräs harha, jonka pääsin itse omin silmin todistamaan koski piharakennuksen remonttia. Sinne samaan huoneeseen isän kanssa oli jätetty jokin laite, jonka tarkoitus oli korjata homehaittoja. Laite puhalti myrkkyä ja sen seurauksena isän silmiä särki, kengät alkoivat sulaa lattialle, mikroaaltouuni oli puolittain sulanut ja telkkarissa näkyi vain ylen kanavat yksi ja kaksi... 

Oli aika huikaisevaa nähdä, miten puhelimessa isän selittämät asiat eivät löytyneetkään talosta ja isä oli ihan vakavana, ei mitenkään riehuvana, mutta kiihtyneenä vahingoista, joita laite on aiheuttanut. Soitin tuolloin ambulanssin ja poliisit paikalle, koska tilanne oli minulle vieras.

Tuokin harha oli aika looginen, sillä isä teki nuorempana hiekkapuhallus- ja maalaustöitä, joissa taatusti käsiteltiin kaikenlaisia liuottimia ja myrkkyjä. Tavallaan näyttäisi siltä, kuin isä palaisi pitkälle menneisyyteen, aikaan ennen päivittäistä juopottelua. Aivan kuin juopottelua ei olisi tapahtunutkaan vuosikymmeniä. Noh, joku psykologi saisi varmasti kivasti materiaalia tutkittavaksi isän toiminnasta. Itse olen vain ns. keittiöpsykologi ja yritän järkeillä asioita parhaani mukaan.

Myöhemmin olen saanut sairaaloista saanut kuulla, miten isä on kuvitellut olevansa täyshoitolassa ja on erittäin tyytyväinen palveluun ja tyytyväinen siihen, että lähti vuokralle asumaan sinne. Kerran sairaalasta myös soitettiin, että isän mukaan äitini on palannut töistä ja heillä on jutut kesken, ettei isä kerkeä kuuntelemaan hoitajan jorinoita.

Onneksi edes jollekin asialle osaa vähän hymähtää, ehkä se muuttuu nauruksi kun vuodet kuluu ja eheytyminen jatkuu. Kuitenkin välien katkaisu on omalta kohdaltani toiminut, sillä se on antanut tilaa minulle itselleni. Vaikka elämmekin voimakkaasti itsekeskeistä ja hedonistista aikaa niin tässä tapauksessa katsoisin saavuttaneeni terveen määrän itsekkyyttä, sillä tähän mennessä perheeni on aina elänyt alkoholistin tahdon mukaisesti, vailla omaa tahtoa ja persoonaa.

Jos pohdit mahdollista irtautumista alkoholistin vaikutuspiiristä niin olet hyvään suuntaan menossa. Irtautuminen tarjoaa uudenlaisen näkökulman asioihin. Itsekin meinasin monta kertaa sortua ja palata vanhaan, sillä olihan se tuttu toimintamalli ja vaikutti helpolta elää siinä pahoinvoinnissa. Tämä nykyinen ei ole ollenkaan helppoa kun joutuu tutustumaan itseensä aikuisiällä. Niinkin yksinkertainen asia tuntui vaikealta päättää kaupassa, uskaltaako kokeilla Felix:n ketsuppia Heinz:n sijaan, sillä kotona oli aina Heinz:ia kun alkoholisti-diivan mielestä se oli ainoa oikea ketsuppi. Uskalsin vaimon tukemana kokeilla Felix:iä ja hyväähän se oli ja se merkki jäi käyttöön!

Jos tunnet, ettei aika ole kypsä, niin ei hätää. Jokaisella on oma sietokykynsä asioille ja olen huomannut, että alkoholistit tuppaavat löytämään ja ylittämään nämä läheisten sietokyvyn rajat. Eriasia onkin, kannattaako päästää itsensä siihen pisteeseen?

On myös hyvä muistaa, jos välirikko tuntuu todella väärältä, niin aina sitä voi palata alkoholistin hyppyytettäväksi palvelijaksi. En tiedä ovatko alkoholistit herkkiä antamaan anteeksi, mutta heillä on hyvin voimakas tarve juoda ja ulkoistaa ongelmansa muille, joten luulisin paluun tapahtuvan aika helposti, sillä jokainen huolehtija siinä lähellä, mahdollistaa alkoholistin elämäntavan.



18 kommenttia:

  1. Sinulla on kyky havaita juotujen alkoholiannosten määrä - ja muutenkin kyky tarkkoihin havaintoihin. Olet todella hyvä kirjoittaja. Ja hyvä kirjoittaminen on itse asiassa hyvää ajattelua. Toistuvasti hämmästelen sitä, miten kehnoja kirjoittajia - ja siten sotkuisia ajattelijoita - useimmat todella hyviinkin asemiin jostain kumman syystä päässeet ovat.

    Loppu kolahti kovasti. Mahdollistanko itse eksäni alati alkoholistisemman elämäntavan huolehtimalla hänestä ja olemalla kovin kiva ystävä?

    Katriina

    VastaaPoista
  2. Kiitos Katriina kehuistasi. Minä, add:ni ja äidinkielen opettajani rohkenevat olla eri mieltä kyvyistäni kirjoittajana...

    Tuntematta taustaa sen paremmin, aika vaikeata sanoa toimitko mahdollistajana juomiselle? Useimmiten alkoholistit ovat aika salakavalan ovelia tässä asiassa ja vaikuttavat lapsenomaisen kömpelöiltä yrittäessään hoitaa asioitaan. Tämä on pelkkä savuverho, jonka tavoitteena on saada toinen tuntemaan myötätuntoa ja jeesaamaan tämän kerran. Ennenkuin sitä huomaakaan niin hoitaa kyseistä hommaa aivan täysipäiväisesti.

    Monesti törmäsin ajatukseen, jossa suositeltiin jättämään alkoholisti oman onnensa nojaan. Siis sen jälkeen kun on ensin kysynyt, että lähteekö A-klinikalle vai lähdenkö minä elämästäsi? Isällä ei omasta mielestään ole juomisen kanssa ongelmaa, joten minä lähdin ja jätin hänet selviytymään omineen. Sen sijaan, että olisi toiminut kuten aikuinen ja ottanut vastuun elämästään, hän vajosi syvemmälle juomiseen. Sen verran järjestin apua, että laitoin edunvalvonta-asian vireille, sillä isä ei laskuja maksa ja niitä onkin mennyt tililtä perinnän kautta viime kesästä lähtien.

    Niin, siihen että jättää alkoholistin selviytymään yksin. Luulisin, että pelastettavissa oleville tapauksille tuo on ainut keino herättää heidät. Jossain vaiheessa tajuavat jääneensä täysin yksin, vaille mitään turvaverkkoja. Tuolloin joko tapahtuu herääminen omien elämäntapojen suhteen tai sitten ei. Yksin jääminen voi olla niin pelottava kokemus, että se toimii motivaattorina tarkastella juomistaan ja mahdollisesti ymmärtää sen olevan ongelma. Valitettavaa vain kaikkia ei voi pelastaa ja niin todennäköisesti käy isäni kohdalla. Huolimatta yksin jäämisestään, hän kiskoo viinaa kaksin käsin ja sitten soittelee naapureita apuun kun ei omin avuin pääse lattialta ylös ja sitten soittelee poliisille tämän tästä kun delirium-tilassaan näkee uhkaavia ihmisiä pihallaan.

    VastaaPoista

  3. Olen tuon kanssa tehnyt rauhan jo aikaa sitten, ettei isääni voi pelastaa kukaan muu kuin isä itse. Hän kokee elävänsä kuten kuka tahansa eläkeläinen ja näin on kieltäytynyt kotisairaanhoidosta monta kertaa. Meillä Suomessa on yksilönvapaus niin pitkällä, ettei asiaan voi puuttua niin kauan kun toiminta ei uhkaa ulkopuolisten ihmisten terveyttä. (Heh, eipä kukaan puutu asiaan silloinkaan kun alkoholistin kanssa asuimme ja mielenterveytemme menetimme..).

    Joten on aika vaikea sanoa sitä, missä menee raja ns. normaalin auttamisen ja juomisen mahdollistamisen kanssa. Itse kai asettaisin se siihen, jos samaa apua joutuu toistuvasti tarjoamaan tehtävässä, josta selvänä suoriutuu ilman apuja.

    Jos isäni ei olisi koko ikäni ajan juonut, voisin suhtautua hänen laskujen maksamiseen toisella tavalla. Sen sijaan, että laitoin edunvalvonta-asian vireille, olisin voinut opettaa hänelle, miten pankkiasioita hoidetaan tai parhaassa tapauksessa hoitaa hänen laskut. Koska hän on alkoholisti, eikä edes halua opetella vaan haluaa heittääntyä kaksivuotiaaksi ja yrittää saada ihmiset pyyhkimään hänen takapuolensa niin silloin minulle ei jää vaihtoehtoja kuin antaa hänen käyttää loppuun kavereidensa ja naapuriensa hyväntahtoisuus ja ennenpitkää kohdata maailma sellaisena kuin me muut ihmiset sen koemme. Ei täällä kenellekään erivapauksia vastuiden ja velvoitteiden kanssa tarjota, ilman hyvää perustetta (sairaus/kehitysvamma). Johtuen kokemuksistani, en katso alkoholismia sellaiseksi sairaudeksi, joka iskee päälle kuin norovirus vaan puhtaasti itse aiheutetuksi. Olen ylipainoinen ja en katso olevani sairas vaan, että olen syönyt liikaa ja liikkunut liian vähän, sillä minulla ei ole mitään kilpirauhasen vajaatoimintaa tms. aineenvaihduntasairautta, joka lihomiseni olisi aiheuttanut. Pitäisikö minun siis heittäytyä ylipaino-nimisen sairauden kilven taakse ja taantua lapseksi ja odottaa muiden paapovan minua? Ei, se ei todellakaan olisi reilua laittaa muita maksamaan omista virheistäni. Alkoholisti vaan tuppaa toimimaan näin, aina vika löytyy jostain toisesta ja aina joku toinen pahoittaa hänen mielensä ja antaa siten oikeuden juoda. Oikeutus juomiseen löytyy vaikka kurtussa olevasta matosta tai miksei jopa kulloinkin vallitsevasta säätilasta. Noita syitä, perusteita ja oikeutuksia olen saanut kuulla koko ikäni ja mikään ei enää yllätä. Aina löytyy syy ja perusteet sille, miksei voi kantaa vastuuta ja olla aikuinen.

    Salakavalia pirulaisia ovat!

    VastaaPoista
  4. Mikä muuten on oma suhteesi alkoholiin?

    Oletko isäsi alkoholismin ja siihen liittyvien ikävien kokemusten vuoksi täysin raivoraitis absolutisti vai juotko saunaoluen, viiniä hyvän ruoan kanssa tai joskus jopa ihan rehelliset kännit?

    Tarkoitukseni ei ole yleistää, mutta ainakin perheettömänä pitkäaikaistyöttömänä on aika vaarallisen helppoa sortua lähikaupan tarjousolueen paeten näin tylsää arkea ja työttömyydestä johtuvaa ahdistusta. Aamullakaan ei tarvitse herätä töihin, joten voi nukkua rauhassa krapulaansa pois. Aikaa olisi kyllä harrastaa ja puuhastella kaikenlaista, mutta kaikki järkevä tekeminen maksaa rahaa mitä työttömällä ei juurikaan ole vaikka jättäisikin ne lähikaupan tarjousoluet hyllyyn. Joka päiväkään ei jaksaisi tehdä päämäärättömiä kävelylenkkejä tai haahuilla kirjastossa lainaamassa jo kenties kuinka monetta kirjaa yöpöydän pinoon odottamaan lukemista.

    Puhutaan myös alkoholismille altistavasta geenistä, joka voi periytyä. Tätä geeniä kantavat henkilöt saavat juodessaan nousuhumalasta tavallista suuremman mielihyvän tunteen, joka herkemmin altistaa riippuvuuden syntymiselle. Pitkälle edenneessä alkoholismissahan ei sitten niinkään enää juoda sen nousuhumalan vuoksi vaan krapulan ja vieroitusoireiden karkoittamiseksi, jotta alkoholisti tuntisi itsensä ”normaaliksi” ja toimintakykyiseksi. Kovan luokan alkoholisti voi siis puhaltaa korkeatkin promillelukemat vaikka vaikuttaisi aivan selvältä.

    VastaaPoista
  5. Erinomainen kysymys! Humalassa en ole ollut 13 vuoteen yhteen kuukauteen ja kymmeneen päivään. Tuolloin saavutin eräänlaisen pisteen iin päälle tai jonkin sellaisen merkkipaalun. Pari ensimmäistä opiskeluvuottani tekussa menivät järjestötoimintaan yhä vain syvemmälle uppoutuen. Huomasin jossakin vaiheessa opintojeni jäävän vähemmälle huomiolle ja huomasin enenevissä määrin vain odottavani keskiviikon ja perjantain bileitä, josta sitten vielä lauantaina jatkettiin. En edes ajatellut, että minulla voisi olla ongelma juomisen suhteen, sillä joka torstaiaamu olin kahdeksalta luennolla. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin toiminnallinen/toimintakykyinen juoppo. Alkoholistiksi en uskalla itseäni määrittää, sillä alkoholisti ei raittiin kauden aikana uskalla ottaa edes alkoholikonvehteja, koska saattavat syttyä niistä.

    Niin, tuolloin oivalsin, että olen kulkemassa samaa polkua kuin isäni, isän veli ja veljenpoika. En halunnut samanlaista kohtaloa, niinpä toisen opiskeluvuoden jälkeen lopetin järjestötoiminnan ja verkostoitumisen ja keskityin opiskeluun. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen minulla oli 27 ov tarvittavan 40:n sijaan ja toisen vuoden jälkeen 55 ov tarvittavan 80:n sijaan. Niinpä KELA muistutteli minua perusteista, joilla opintotukea myönnetään...Se kannusti myös keskittymään opiskeluihin. Kolmantena vuotena mittarissa sitten 109 tarvittavan 120:n sijaan ja neljäntenä sitten täydet 160 ja valmistuin neljäntenä luokaltani. Kaikki aikani meni rästien kuromiseen ja verkostoituminen jäi kokonaan unholaan. Nyt maksan laskua siitä sen muodossa, etten pääse minnekään töihin. Mutta se onkin kokonaan oma tarinansa, eikä liity alkoholiin, ainakaan suoraan...

    Itselläni on tapana ottaa poikien illassa 3-4 krt vuodessa saunaolut ja yksi paukku viskiä, jos joku on sellaisen tuonut maistettavaksi. Yhtä tiheästi saatan juoda lasin punaviiniä ruuan kanssa, joten kokonaissumma lienee yksi alkoholiannos kuukaudessa, noin suurinpiirtein. Eli voisin kai sanoa saavuttaneeni sivistyneen tason juomisessa?

    Kuvailemasi kuulostaa aivan siltä, kuin sinullakin olisi kokemusta työttömyydestä joko välittömästi tai välillisestä? Noinhan se menee. Itselläni on ollut useita kertoja mielessä, että tässä voisi aivan hyvin ryhtyä dokaamaan kun yhteiskuntakelpoinen ei ole tällaisenaan. Muistutus kotioloista ja tieto siitä, etten halua vaimolleni sitä kohtaloa, joka äidin kuolemaksikin lopulta koitui, auttaa minua pitämään itseni suitset tiukalla alkoholin suhteen.

    VastaaPoista
  6. Kävely, kirjasto, maalaamisen opettelu ja nuo pihan askarteluhommat toistaiseksi ovat tuoneet jotain sisältöä elämään. Ehken koskaan ole ollut rikas, niin en kalliita huvituksia osaa edes kaivata tai sitten olen käynyt jo läpi viisi surun vaihetta ja olen viimeisessä "hyväksynnän"- vaiheessa...

    Mitä tulee geeniin niin taatusti kannan alkoholismille tai addiktiolle altistavaa geeniä. Kun muistelen aikaa, jolloin juopottelin kuten kuka tahansa opiskelija ja vähän enemmän niin tavoitteeni ei muistaakseni ollut saada hyvää nousua ja -fiilistä. Tavoitteeni oli saada itseni tiedostamattomaan tilaan niin nopeasti kuin mahdollista. Olen tullut siihen lopputulemaan, että se johtunee viasta korvieni välissä, sekä pahasta olostani kun tuntui etten elä omaa elämääni vaan sukupolveni elämää, tavoitellen jotain mille ei minulta välttämättä ole kauheasti merkitystä. Toinen tekijä kannusti tiedostamattomuuteeni oli diagnosoimaton ADHD ja siitä tuo ADD-muoto. Toisin sanoen, pääni sisällä pauhaa tauotta viisi televisiolähetystä yhtäaikaa. Alkoholilla saavutettu tiedostamattomuus oli ainut lääke helpottamaan oloa edes hetkeksi, siksi sen käyttö lisääntyikin runsaasti, koska ennen mitään muuta, halusin löytää rauhan ja hiljaisuuden.

    Vasta viime vuonna sain diagnoosin ja kokeilin lääkitystä. Voi juku kun kyynel vierähti silmäkulmasta kun ensimmäistä kertaa elämässäni oli rauha sisälläni ja oikeasti pystyin keskittymään kulloinkin edessä olevaan tehtävään/aiheeseen. Sen myötä olen miettinyt, millainen koulumenestys minulla olisikaan mahtanut olla jos jo nuorena olisin tuollaista lääkettä saanut? No, ei se ilo pitkään kestänyt. Lääkkeestä aiheutui invalidisoivat nivelkivut, joten sen käyttö oli lopetettava eikä mikään vastaava rinnakkaisvalmiste ollut yhtään sen parempi. Joten, sisäinen rauha on mennyttä ja meteli alituista. Siksi en viihdy ihmisten keskellä, enkä kaupungilla, koska on niin voimakas hälinä ja sitäkautta liian paljon ärsykkeitä, joita seurata, sellainen uuvuuttaa hyvin voimakkaasti.

    VastaaPoista
  7. Onpa muuten ärsyttävää kun kommenttikenttään mahtuu vain 4000+jotain merkkiä, saa julkaista vastauksen aina kahdessa osassa...Typerä IT.

    VastaaPoista
  8. Postauksen kommenteissa on alkoholismin lisäksi keskusteltu työttömän ajan käytöstä, joka herätti itselläni ajatuksia työssäkäyvien kateudesta työttömiä ja heidän vapaa-aikaansa kohtaan.

    Nämä työssäkäyvät kateelliset eivät ymmärrä, ettei työttömyys ole mitään lomailua ja laatuajan viettämistä tonnit pankkitilillä. Päivät voivat olla hyvinkin tylsiä ja pitkiä, kun ei ole rahaa tehdä oikein mitään vaikka aikaa kyllä olisi yllin kyllin. Tähän väliin joku urpo voisi tietenkin töksäyttää kuluneen kliseen, että ”työn hakeminen on työttömän kokopäivätyötä”, mutta kuinka moni työtön oikeasti hakee työtä vaikkapa sen kahdeksan tuntia päivässä, kun ei niitä järkeviä kohtuullisen toimeentulon tuovia avoimia työpaikkoja ole edes niin montaa tarjolla, että niihin voisi lähes sarjatulella laukoa hakemuksia menemään.

    Työssäkäyvät ovat monesti myös täysin pihalla kädestä suuhun elävän työttömän rahatilanteesta. Itse työttömänä olin kerran jo vuosikausia vakituisessa työssä olleen kaverini mukana asioimassa ruokakaupassa, jossa sillä hetkellä sattui olemaan wc-paperi tarjouksessa. Kaverini kehotti minua ostamaan kyseistä tarjouspaperia, koska sitä kerran sattui halvalla saamaan. Rahani olivat todella vähissä tuolloin ja minulla oli kotonani vielä muutama paperirulla jäljellä. Selitin kaverilleni, ettei minulla ole nyt tarvetta kyseiseen ostokseen ja olisihan ollut muutenkin aivan hulluutta kuluttaa viimeiset rahani wc-paperiin ja olla sitten viikko nälissään seuraavaan työttömyyspäivärahan maksupäivään saakka. Tätä tämä työssäkäyvä kaverini ei ymmärtänyt ollenkaan vaan melkeinpä jopa suuttui ja meuhkasi minulle, että silloin pitäisi ostaa kun halvalla saa! Köyhä työtön vaan ei pysty tekemään hamstrausostoksia samalla tavalla kuin työssäkäyvä, jolla voi jäädä jokaisesta palkastaan jopa säästöön rahaa.

    Samainen kaveri on myös monet kerrat tilitellyt minulle työttömälle, kuinka raskasta ja stressaavaa hänellä on välillä työssään. Ok, voihan murheitaan aina välillä purkaa, mutta koen silti tämänkaltaisen valituksen todella moukkamaiseksi ajattelemattomuudeksi ja tilannetajun puutteeksi. Melkein sama tilanne olisi jos minäkin menisin pitkän juoksulenkin päätteeksi jonkun jalat amputoidun pyörätuoli-invalidin nenän eteen venyttelemään jalkojani ja siinä hengästyneenä toteasin kovaan ääneen kuinka olikaan niin mukavaa tehdä juoksulenkki näin kauniina kesäpäivänä

    Toinen käsittämätön ilmiö on, kun työssäkäyvät huutavat päät punaisina juuri heidän verorahoillaan eläviä patalaiskoja työttömiä pummeja palkattomiin töihin työttömyyskorvauksen ansaitsemiseksi. Tässä kuitenkin nämä työssäkäyvät huutelijat sahaavat omaa oksaansa eivätkä ymmärrä, että jos työttömyyskorvauksia vastaan aletaan tekemään työtä ei täällä pian juuri kukaan enää saa oikeaa työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Huutelija potkitaan kortistoon ja otetaan takaisin tekemään työtänsä työttömyyskorvaus ”palkkanaan”. Ylipäätänsä mitä nämä tällaiset työttömien palkattomat työttömyyskorvaustyöt voisivat olla ilman, että ne vaikuttaisivat jonkin tietyn ammattikunnan työllisyystilanteeseen, mutta olisivat silti yhteiskunnan kannalta hyödyllisiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ”Samainen kaveri on myös monet kerrat tilitellyt minulle työttömälle, kuinka raskasta ja stressaavaa hänellä on välillä työssään. Ok, voihan murheitaan aina välillä purkaa, mutta koen silti tämänkaltaisen valituksen todella moukkamaiseksi ajattelemattomuudeksi ja tilannetajun puutteeksi. Melkein sama tilanne olisi jos minäkin menisin pitkän juoksulenkin päätteeksi jonkun jalat amputoidun pyörätuoli-invalidin nenän eteen venyttelemään jalkojani ja siinä hengästyneenä toteasin kovaan ääneen kuinka olikaan niin mukavaa tehdä juoksulenkki näin kauniina kesäpäivänä.”

      Halusin lisätä tuohon kommenttini osaan vielä, etten todellakaan väheksy tai epäile sitä, etteikö työelämä varsinkin nykyisenä yt-aikana olisi todella stressaavaa. Toinen juttu vain onkin sitten se, että onko siitä työstressistä oikea osoite valittaa työttömälle kaverille? Tottakai saman kysymyksen voi kysyä toisinkin päin: onko työttömyysstressistä oikea osoite valittaa työssäkäyvälle kaverille?

      Tästä ajatukseni rönsyileekin siihen, että kuinka paljon työttömyys vaikuttaa ihmissuhteisiin jos työttömän kaikki tutut, ystävät ja läheiset ovat työelämässä?

      Rahan puutteen vuoksi työttömällä ei ole varaa osallistua työssäkäyvien kanssa mihinkään yhteiseen toimintaan, joka maksaa vähänkään enemmän, kuten vaikkapa lomamatkat tai ravintolaillalliset yms. Voi myös tulla yllä kuvatun laisia kiusallisia puheenaiheita ja vastavuoroisesti työttömän on aika vaikeaa puhua työttömyydestään työssäkäyvälle varsinkin jos tällä työssäkäyvällä ei itsellään ole mitään kokemusta työttömyydestä. Työtön voi alkaa välttelemään sukujuhlia, koska ei halua selitellä työttömyyttään työssäkäyville sukulaisilleen. Työttömänä sinkkuna on vaikeaa lähestyä vastakkaista sukupuolta ellei tämä itsekin ole työtön. Tavallaan siis eletään kahdessa aivan eri maailmassa, jonka vuoksi ihmiset alkavat pikku hiljaa erkaantumaan toisistaan, koska heillä ei ole oikein mitään yhteistä.

      Niin surullista kuin se onkin, tässä kuitenkin näkee sen kuinka paljon työ ja sitä myöten taloudellinen asema määrittävät ihmisen paikan yhteiskunnassa ja ihan jopa ihmissuhteissa asti.

      Poista
  9. Tuohon törmää valitettavan usein, miten työssäkäyvät kuvittelevat työttömän olevan vastaavalla tavalla varakas kuin hän itse, mutta käsittämättömän runsaalla vapaa-ajalla varustettuna. Monellakaan ei käy mielessä työttömyyden syvin olemus, jota olen itse monesti miettinyt. Jonkin verran olen käyttänyt esimerkkinä sitä, että istuu vaihtopenkillä odottamassa vuoroaan päästä kentälle tekemään maaleja ja sitä kautta saavuttaa kunniaa ja edetä urallaan. Toinen mitä olen ajatellut on kuin bussipysäkillä istuminen ja odottaa oman bussin saapumista, samalla kun katselee muiden ihmisten tulevan pysäkille ja hetken päästä nousevan heidän bussiinsa.

    Päivästä toiseen jatkuva odottaminen leimaa työttömän elämää. Sitä odottaa, että ilmaantuisi työpaikka, jota hakea. Odottaa, että joku niistä sadoista avoimista hakemuksista poikii yhteydenoton. Sitä odottaa, että saisi työpaikan ja sitäkautta mahdollisuuden toteuttaa niitä tasan samoja tylsän harmaita tavoitteita kuin oma koti, auto, harrasteet yms yms. Kaikki nämä ovat poissuljettuja vain sen takia, ettei ole rahaa mihinkään. Kai tuossa on se ikuinen dilemma:"töiden myötä olisi rahaa, muttei ole aikaa tai energiaa, ilman töitä olisi aikaa muttei rahaa".

    Täytyy toivoa, ettei itse kadota koskaan perspektiiviä köyhän työttömän elämään jos jostain kohtalon oikusta vielä töihin pääsen. Opiskeluaikojen köyhyys unohtuu monelta mielestä kun töihin pääsevät ja sitten ihmettelevät kun työtön ei harrastakaan mitään. Ehkä siinä on sävyero olemassa kun opiskelijana rakennat itsellesi ns. parempaa tulevaisuutta ja tietyllä tavalla olet toiveikas. Kun opiskelujen jälkeen päätyy suoraan kortistoon ja huomaa ettei kelpaa minnekään ja olisi alusta jälleen aloitettava niin ei tulevaisuus kovin toiveikkaalta enää tunnu. Sitä varmaan tippuu jonnekin koulutus>työttömyys>uudelleenkoulutus-looppiin.

    VastaaPoista
  10. On surullista huomata, miten kahtiajako onnistujien ja epäonnistujien välillä vain kasvaa. Ne harvat, ketkä enää työelämässä ovat, saavuttavat siellä alati kohoavaa uran myötä aina vain suurempia asioita. Sitten taas ne ketkä pudotetaan kelkasta, putoavat pysyvästi ilmaistyö-työttömyys-kierteeseen.

    Onhan se hurja kuunnella työssäkäyvän pistävän haisemaan dokausviikonlopussa 1500€ jossakin laskettelukeskuksessa kun itse laskee senttejä, jotta saa ruokaa. Samoin sitä tuntee olonsa aika kiusalliseksi kun toiset puhuvat lähtemisestä jonnekin lomalle, eivätkä edes tiedä mitä se maksaa kun sillä ei ole niin merkitystä, rahaahan se vain on. Eihän sillä silloin olekaan merkitystä kun sitä rahaa on...Silloin kun sitä ei ole niin sitä saa jo miettiä makrotasolla noita menoja.

    Köyhyyden on sanottu eräällä tavalla myös tyhmentävän, enkä sitä epäile hetkeäkään. Kun älyllistä kapasiteettia joutuu käyttämään niin paljon siihen, että miten selviää laskuista ja saa vielä ruokaa niin ei siinä paljoa enää jää kykyä tai voimavaroja jäljelle miettimään sitä, miten kyseisestä elämäntilanteesta pääsisi pois. Joten köyhyys monellakin tavalla tyhmentää.

    Työssäkäyvän harvemmin täytyy kaupassa katsella kilohintoja ja jonglöörata jatkuvasti sen kanssa, että saa laskut maksettua, ruokaa hankittua ja varautua yllättäviin kuluihin. Eihän sitä tarvitse kuin pesukone rikkoontua niin siinä on iso lovi selviytymisen budjettiin. Mitä elämää olen nähnyt niin yleensä tuollaiset kulut tulevat sarjassa ja pahimpaan mahdolliseen aikaan.

    Joskus synkimpinä hetkinä olenkin miettinyt elämän olevan vain sarja vastoinkäymisiä, kunnes kuolema siitä surkuhupaisesta reality:stä vapauttaa...

    Työläiselle työttömyys tuntuu olevan jotain käsittämätöntä, sillä ovathan he aina vain kävelleet töihin ja täten kuvittelevat olevansa jotenkin erityisen hyviä muihin verrattuna. Tosiasiassa, heillä on suhteita tai tuuria että juuri heidän kaltaistaan osaamista on jossakin tarvittu. Silloin voi tuntua heistä käsittämättömältä, miksi saman koulutuksen suunnilleen samoilla arvosanoilla hankkinut henkilö voi pudota kelkasta niin täysin ja omata työllistymisen todennäköisyyden vain promillena? Kyllä, olen hakenut reilua 2000 työpaikkaa ja saanut kaksi työpaikkaa. Onnistumiseni on täten 1/1000:sta.

    VastaaPoista
  11. "Viestintä epäonnistuu aina, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta"- taisi olla Wiion laki, jos en väärin muista. Työelämä muuttuu hurjaa tahtia ja mukana pysyäkseen on aika monien jo tartuttava dopinkiin. Mielialalääkkeitä käyttää jo miljoona suomalaista. Määrä on kasvanut viidessä vuodessa 200 000:lla. Joukossa on paljon työssäkäyviä, jotka hakevat itselleen adhd-diagnoosin ja sitäkautta Ritalin-lääkityksen. Kyseessä on amfetamiini-pohjainen lääke, joka rauhoittaa adhd:n (tiedän, koska olen sellainen) kun taas normaalille se tarjoaa lisää virtaa ja sitäkautta luo lisätehoa suorituskykyyn. Hmm, tästähän voisinkin kirjoittaa joku kerta blogiini...

    Olen mietiskellyt, että miten näiden doupattujen suorittajien mahtaa käydä kun kynttilä on poltettu molemmista päistä? Kaikenlaisten piristeiden käyttö kertoo enemminkin työelämän ongelmista, sillä motivoitunut työntekijä saavuttaa flow-olotilan vaivattomasti ilman mitään piristeita ja on työskentelyotteeltaan tehokas ja saa tuloksia aikaiseksi.

    On jotenkin käsittämätöntä, miten kortistoon on syrjäytetty paljon työhaluisia ja -kykyisiä ihmisiä kun samaan aikaan työelämässä jaksaakseen on popsittava pillereitä...Suunta vielä on siihen, että aina vain pienemmällä porukalla on tultava toimeen. Näemmekö kohta tilanteen, jossa työssäkäyvien elinajanodote on 40:n ikävuoden tienoille kun joutuvat laittamaan kroppansa niin kovaan rääkkiin kun loppukansa on työttömänä ja elää 80 vuotiaiksi?

    VastaaPoista
  12. ”Kun opiskelujen jälkeen päätyy suoraan kortistoon ja huomaa ettei kelpaa minnekään ja olisi alusta jälleen aloitettava niin ei tulevaisuus kovin toiveikkaalta enää tunnu. Sitä varmaan tippuu jonnekin koulutus>työttömyys>uudelleenkoulutus-looppiin.”

    ”Ne harvat, ketkä enää työelämässä ovat, saavuttavat siellä alati kohoavaa uran myötä aina vain suurempia asioita. Sitten taas ne ketkä pudotetaan kelkasta, putoavat pysyvästi ilmaistyö-työttömyys-kierteeseen.”

    Laskeskelin tässä, että olen nyt periaatteessa kahdeksatta vuotta työttömänä viimeisimmistä opinnoistani valmistumisen jälkeen. Minulla on kolme ammattia. Toki olen tuona valmistumisen jälkeisenä aikana ollut palkkatuetussa työssä, työvoimapoliittisessa aikuiskoulutuksessa, josta sain kolmannen ammattini ja tehnyt lisäksi lyhyen työpätkän, mutta muuten on ollut hiljaista työrintamalla. Nuorempana olen ollut hanttihommissa koulutustani vastaamattomilla eri aloilla pätkittäin eli ansioluetteloni on aikamoinen sillisalaatti.

    Hakemuksia olen tietenkin lähettänyt aina, kun on ollut vähääkään omaa kokemustani ja koulutustani vastaavaa työtä tarjolla ja muutamiin haastatteluihinkin olen jopa päässyt. Kuitenkin nämä haut ovat melkein aina tyssänneet työkokemuksen puutteeseeni eli uusiin ammatteihinkaan kouluttautumisesta ei ole ollut mitään hyötyä, kun ei vastavalmistuneena ole omannut yhtään alan työkokemusta. Myöskään opintojen aikaisista palkattomista työharjoitteluista ei ole ollut työllistymisen kannalta etua, kun ei niitä työnantajat tosissaan ota.

    Olenkin alkanut miettimään, että kuinka kauan tätä työnhakurumbaa jaksaa ja kuinka pitkälle se on enää edes järkevää? Joka vuosi kuitenkin tulee ikää ja työttömyyttä lisää ja mahdollisuudet työllistyä heikkenevät sitä mukaa. Milloin olisi viisasta nostaa kädet pystyyn todellisuus kohdaten ja myöntää itselleen se tosiasia, ettei ikinä enää tule työllistymään oikeille työmarkkinoille? Olen jo aika lailla hyväksynyt sen, että ainoa realistinen mahdollisuus minulla työllistyä palkalliseen työhön on palkkatuettu työ, jota varmaan tulen tekemään lyhyinä pätkinä eläkeikään asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistipä silmääni tämmöinen uutinen:

      http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/tutkijan-visio-tulevaisuudesta-ammatit-vaihtuvat-tiuhaan-yksinaiset-puurtajat-eivat-menesty/5985714

      ”Tutkija Ilkka Halava arvioi, että työn sisältö ja ammattien vaihdokset tulevat yleistymään lähivuosikymmenten aikana.
      – Tällä hetkellä käymme työurallamme läpi 3-5 eri ammattia ja määrä kasvaa. Tämän päivän 9. luokkalaiset tulevat kokemaan keskimäärin 6-10 ammattia. Ei kannata sitoa identiteettiään työhön, joka on valtavassa muutoksessa ja on epävarma. Asia pitää ajatella uudella tavalla, Halava sanoo.”

      ”Viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner puolestaan uskoo, että tulevaisuudessa työttömyyttä ei enää ole.
      – Maailma on tekemistä pullollaan. On vain totuttu ajattelemaan, että pitää olla paikka, johon mennä töihin, ja siten vasta pääsee tekemään.
      Varsinaista työpaikkaa ei kuitenkaan Jungnerin mukaan tarvita, vaan yrittäjyys olisi hänestä ratkaisu työllisyysongelmaan.
      – On osaajia, tekemisiä, ei sinne väliin tarvita mitään. Siinä vaiheessa, kun ihmiset tämän hiffaavat, työttömyys loppuu.”

      Just joo... Taas tätä samaa jankuttamista työttömän yrittäjäksi alkamisesta. Ei kaikista ole yrittäjiksi. Lisäksi pitäisi olla aivan älyttömän erinomainen liikeidea ja RAHAA perustaa se yritys.

      Uutisen lopussa oli myös hyvä lukijan kommentti:

      ”Tämän Mikael Jungnerin mukaan työttömyys ratkaistaan hiffaamalla. Länsinaapurin aviisista luin taas tästä Uberin maailmanvalloituksesta, joka lopulta johtaa myös näiden Uber-kuskien työttömyyteen eli seuraava vaihe on itsestään ajavat autot. Valitettavasti se ihmisen identiteetti ja ennen kaikkea toimeentulo on riippuvainen työstä, eikä voida olettaa, että ihminen käy reilut puolet elämästään oppimassa uutta ammattia entisten ammattien päälle. Olisiko Jungnerilla parempia ehdotuksia ratkaista tätä nyky-Suomen suurta ongelmaa työttömyyttä, kun tulevaisuuskuvat eivät varrmasti lohduta niitä lähes puolta miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsisivat sitä työtä, josta maksetaan myös palkkaa, jolla ihminen tulee toimeen. Yhteiskunnassa tapahtuu jyrkkää kahtiajakautumista ja nämä herrat fiilistelevät tulevaisuudella, joka loppujen lopuksi on aika epävarmaa, kun katsoo näitä maailman ja Suomenkin tapahtumia.
      Tämä soopa, mitä Jungnerin suusta tulee, voisi kuvitella tulevan ala-asteikäisen suusta, miten maailma pelastuu.”

      Poista
    2. "Tulevaisuustutkijan mielestä suomalaisten tulisi rakentaa identiteettiään jatkossa jonkun muun kuin työn varaan."

      Ja se identiteettihän tuo sitten leivän pöytään...Jotenkin hurjalta tuntuu yhteiskunnan muutosvauhti jo nyt, enkä usko meidän tarvitsevan odottaa 15:sta vuotta päästäksemme tilanteeseen, jossa enemmän aikaa elämästä vie uudelleenkoulutus kuin työnteko. Pikkuhiljaa olemme ajautumassa yhteiskuntaan, jossa koneet tekevät työt ja ihmisillä on aikaa harrastuksille, kulttuurille ja filosofialle. Toistaiseksi emme ihan vielä ole tuolla, sillä kestää tovi, ennenkuin päästään irti kulisseissa määräävistä rahamiehistä.

      Kaikenlainen tehostaminen on jo johtanut siihen, ettei kaikille riitä töitä. On vielä lapsenkengissä ajatus siitä, miten tuotantokoneiden työpanos saadaan verotettua ja sitäkautta hankittua kansalaispalkka kaikille. Saatan elinikäni aikana nähdä utopian, jossa kaikilla on aikaa ja varaa käydä teatterissa tai luoda taidetta kun työvelvoitetta ei välttämättä ole lainkaan. Toinen skenaario on yhä kasvava kuilu rikkaiden ja köyhien välillä, jossa eletään ns. maailmanlopun tunnelmissa, jossa rikkailla on kaikkea ja köyhät sitten parhaansa mukaan sinnittelevät tai ryöstelevät rikkailta.

      Ihmisluontoa jotenkin tuntien veikkaan jälkimmäisen olevan todennäköisempi skenaario. On hirvittävän vaikeata uskoa ihmisen luonteelle ominaisen ahneuden helpottavan ja varakkaimman prosentin maailmassa oivaltavan, että muut voisivat hyötyä hänen ansaitsemistaan rahoista enemmän ja laittaa käytännössä kaiken ilmaiseksi saadun rahan kiertoon, jolloin talous nousisi raketin lailla. Ei, ennemmin nämä "Roope Ankat" istuvat rahavuorensa päällä ja yrittävät haalia lisää...

      On jotenkin pöyristyttävää huomata, miten naiivi ajatus tuossakin artikkelissa oli esillä, että helposti voi kymmenenkin ammattia joutua opiskelemaan elämänsä aikana. Jos puhutaan puhtaasti toisen asteen ammateista niin se tarkoittaisi 30 vuotta koulun penkillä niistä 45:stä tehokkaasta työvuodesta. Mahtaakohan asuntojen hinnat tulla alas niin paljoa, että 15:sta vuoden työllä voit sellaisen itsellesi ostaa?

      Poista
  13. Itsekin laskeskelin tehneeni 13 erilaista työtä elämäni aikana. Työttömyysvuosia minulla on takana yhdeksän. Toki olen ollut erilaisissa työvoimakoulutuksissa ja niihin liittyvissä työharjoitteluissa, mutten niitä laske mukaan, koska jos olisin töissä niin noitakaan temppukoulutuksia en olisi käynyt. Muutaman koulun ja täydennyskoulutuksen olen itsekin ehtinyt käymään ja mitään vaikutusta työllistymiseeni en noista löydä.

    Jotenkin tuli kommentistasi tunne, kuin olisi omaa tekstiä lukenut... Noita palkattomia, koulutukseen kuuluvia harjoitteluja ei ole yksikään työhönottaja noteerannut. Harjoittelu on eriasia työmaailmassa kuin työkokemus. Ymmärrän sen toisaalta hyvin, mutta omalla kohdalla kismittää kun töihin ei pääse ilman kokemusta ja kokemusta et saa ellet ole töissä. Sitten media täyttyy työnantajista, jotka kilvan ulvoo, ettei työmarkkinoilla ole osaajia saatavilla... Jos nuorisoa haukutaan velliperseiksi ja "kaikkimullehetinyt"-sukupolveksi niin kyllä noita loogiseen ajatteluun kykenemättömiä tuntuu vanhemmastakin polvesta löytyvän. Miten ihmeessä voi näkemys olla niin naiivi, että kuvitellaan karikatyyrisesti työmarkkinoilta löytyvän pelkästään 25v tohtoreita 15v työkokemuksella ja tulevan töihin harjoittelijan palkalla...

    Tiedätkö, olen muutaman vuoden miettinyt ihan samaa. Einstein totesi aikanaan vain idiootin toistavan samaa odottaen eri lopputulosta. Itse en vielä täysin ole töiden hakemista lopettanut, vaikka lähestulkoon viikottain v...tus on niin suurta, että uhkaan niin tehdä. Sitten useimmiten sisuunnun ja ihan vain ollakseni piikki työmarkkinoiden lihassa, lähetän hakemukseni ja CV:ni kaikkiin sellaisiin töihin, joihin katson kykeneväni. Antaa rekryihmisten tehdä päätös sovinko tehtävään vai en. Minun tehtävä on hakea töitä ja totta vie niin aion tehdä. Minulta on aivan turha kysyä:"miksi olisin sopiva juuri tähän tehtävään?"-tyyppisiä kysymyksiä kun en todellakaan tiedä ja jos oikein ylimieliseksi heittäytyisi niin voisin joku kerta vastata:"eikö se oli sinun työsi ottaa siitä selvän?" ja sitten lentää ulos haastattelusta.... :D

    Itse olen vienyt hakemisen niin pitkälle automatisoiduksi kuin mahdollista. Minulla on hakemus, joka on kuuden työnhakukonsultin avulla hierottu sellaiseksi avoimeksi hakemukseksi, että sen voi laittaa joko avoimena tai kohdennettuna hakemuksena. En enää laita hakemukseen edes tehtävää, firmaa, tai kohdehenkilöä. Aivan hukkaan heitettyä aikaa sellainen. Valtaosaan töistä on tekijä jo valittuna, mutta EU-säädökset vaativat ilmoittamaan avoimen paikan (ja herättämään turhia toiveita meissä työttömissä), joten se on aika turhaa touhua tuo personointi. Kuten itsekin sen olet todennut, jos ei ole alan työkokemusta niin ei siinä oikeastaan ole mitään realistisia toiveita saada työpaikkaa.

    Tähän loppuun voisin heittää diagnoosiksi sellaisen tieteellisen terminologian kukkasen kuin: "Kävi paska mäihä!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollainen yleishakemushan olisikin kätevä!

      Pystytkö näissä kommenttiteksteissä mitenkään näyttämään jonkinlaista valmispohjaa tai edes pientä esimerkkiä kyseisestä hakemuksesta?

      On tosiaan todella turhauttavaa väsäillä kohdennettuja hakemuksia ansioluetteloineen ja fiilailla niitä tuntikausia, ettei varmasti ole kirjoitusvirheitä ja rivivälit ja fontit ovat oikein jne. Sitten hakemuksen lähettämisen jälkeen odotat toiveikkaana hakuajan umpeutumista ja mahdollista työnantajan yhteydenottoa, jota ei koskaan tule.

      Poista
  14. Pystyn parempaan, laitan koko hakemuksen pdf-muodossa jakoon. Muistan tekussa aikanaan jotkut olivat todella omistuksenhaluisia töistään, minä en käsitä miten se olisi tässä tapauksessa minulta pois antaa malli, josta hienosäätää itselleen sopiva yleisluontoinen hakemus. Tuo malli on työstetty kolmen rekrykonsultin kanssa ja olen sen luettanut parilla korkeassa asemassa olevalla ystävälläni ja heidän mielestään tuo on hyvä. Myös muutamassa haastattelussa olen saanut palautetta, että paperit ovat kunnossa, mutta se sisältö taas...

    Niin ja miksi piilottelisin tuota hakemusta, enhän ole sen avulla töitä saanut :D

    https://1drv.ms/b/s!AvCgh487V2wVgZos9R6E7bYGRZksjA

    Itse tosiaan lopetin hienosäätämisen ja tuo hakemus saa luvan toimia ja kertoa kaiken olennaisen minusta. Tyhjän saa pyytämättäkin. Enää laitan sähköpostin otsikkoon haetun tehtävän nimen. Olen sähköpostiohjelmaan kirjoittanut valmiin saatetekstin:

    Hei!

    Ohessa liitteenä hakemukseni ja CV:ni

    Ystävällisin terveisin,

    Teemu Huhta


    Tuotakaan ei jaksa enää kirjoitella kun olen nyt tämän vuoden lähetellyt hakemuksia 3-7 kpl viikkotahtia.

    VastaaPoista