keskiviikko 3. elokuuta 2016

Marmatusta lapsuudesta

Omilta vanhemmiltani sain mallin elämälle, jossa tulee tehdä montaa työtä. Monen työn tekemisen tarkoitus on ansaita merkittävästi rahaa, jotta saadaan itselle veneet, autot, moottoripyörät ja ties mitä materiaa. Naapureiden kateus oli tärkeä saada ansaituksi ja eräs sanonta mitä toisinaan kotona kuulin meni jotenkin näin:”Säälin saa lahjaksi, kateus pitää ansaita”. Vanhempani olivat ns. duunariluokassa ja heille oli todella tärkeätä näyttää varakkaammilta kuin naapurinsa. Naapurustossa ei ollut korkeasti koulutettuja vaan siellä kisailtiin samoista lähtökohdista olevien kesken.

Yhteistä koko naapurustolle oli, että lapset olivat näyttelyesineitä, joita kuului tehdä, saavuttaakseen yhteiskunnan luoman mallin perheidyllistä: punainen tupa ja perunamaa, 1-2 lasta ja lemmikkikoira. Vaikka asuimme seudulla, jota pidettiin kohtalaisen ei nyt varakkaana, muttei kuitenkaan ghettonakaan vaan rauhallisena perheidyllinä, niin valitettavan monia perheitä vaivasi sama tauti kuin vanhempiani. Tehdään paljon työtä näyttääkseen ulospäin varakkaammalta kuin ollaankaan ja tätä kautta yritetään saavuttaa isoimman kalan titteli omassa pienessä lammessaan. Stressinpurku tapahtui sitten yksinään ja/tai naapuruston kesken kosteina illanviettoina.

Ei siis kovin häävit ohjeet elämälle: tee töitä uupumiseen asti näyttääksesi joltain muulta kuin mitä olet ja on ihan ok dokata ja ignoorata/hakata lapsiaan, sillä teethän kaiken heidän vuokseen.

Itse lähdin kulkemaan omaa tietäni ja halusin tietää elämässä olevan enemmänkin kuin töitä, uupumus ja dokaus. Ja onhan tieni ollut erilainen. Vasta hiljattain sain selville kun äitini puhelinta tyhjensin, että hänellä oli puheluiden tallennusominaisuus puhelimessaan. Ajattelin tietysti kuunnella äidin ääntä ja erään lyhyen puhelun jälkeen hän ei katkaissutkaan puhelua vaan laski puhelimen pöydälle, jossa laite jatkoi tallennusta sen aikaa kun äitini puhui ystävänsä kanssa minusta. Hetken mietin, että onko minulla oikeus kuunnella ystävien kesken käytyä keskustelua minusta, mutta sitten uteliaisuus voitti.

Voi kunpa en olisikaan kuunnellut. Tuosta keskustelusta selvisi, kuinka äitini paasasi ystävälleen, kuinka heitän hukkaan potentiaalini. Minulla oli kuulemma niin hyvät lähtökohdat elämälle ja ne olen päättänyt heittää hukkaan asumalla Turussa, mistä en ole töitä löytänyt. Kun valmistuimme silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa ammattikorkeasta Kotkassa, ei meillä kummallakaan ollut mitään töitä tiedossa, niinpä muutimme Turkuun, koska vaimollani oli opiskelupaikka yliopistolla. Ajattelimme ettei siinä muutossa mitään häviäkään kun ei kotikaupungissa ole tiedossa töitä.

Keskustelu jatkui, jossa alettiin ruotimaan sitä, miksi minulla on pitkät hiukset, parta ja miksi tykkään pukeutua verkkareihin ja huppariin. Tämän myötä äitini toteaa minun olevan samanlainen luuhake kuin alkoholisoitunut isäni. Tämä on ehkä loukkauksista suurin, sillä äitini ei voinut sietää isääni ja hänelle tuotti mielihyvää jäädä suhteeseen saadakseen nalkuttaa isälleni tämän juomisesta.

Niin ne mielikuvat rakastavasta äidistä murtuvat, yksi toisensa sanotun totuuden jälkeen. Mietin kovasti, eikö äitini todella tiennyt millaista elämä isäni kanssa oikein oli? Kaikki kesät 12-vuotiaasta lähtien kun olin hinaajan kansimiehenä isäni toimiessa kipparina. Kaikki ne keikat olivat yhtä hengenvaaraa. Isäni oli aina niin humalassa, että ajoimme usein merimerkkien väärältä puolelta ja läheltä piti-tilanteita oli enemmän kuin sujuvia;”näin ne suunnittelin tapahtuvan”- tilanteita. Huolimatta ”lähellä sammumispistettä”-humalatilasta, isäni ei koskaan päästänyt minua ruoriin ja melkein joka kerta pelkäsin, selviänkö kotiin hengissä. Jos isäni ei ollut niin humalassa sammuakseen, oli hänen toinen mielialansa sitten yhtä huutoa ja raivoamista. Silloin isä oli nelikymppinen ja painoi 160 kiloa. Kuitenkaan hän ei ollut pelkkää läskiä, sillä hän jaksoi kantaa kaksi jerrykannullista polttoainetta per käsi veneelle, eli 40kg/käsi, yhteensä 80 kg kuin kantaisi ostoskassia marketista. Kun sellainen ihminen huutaa, raivoaa ja heittelee kaikkea minkä käsiinsä saa, on jälki erittäin tuhoisaa.

Noiden hinauskeikkojen lisäksi, isä korjaili toisten autoja ja veneitä. Aina minä olin apumiehenä. Joskus kuvittelin, että se oli yhteistä aikaa, mutta nyt nelikymppisenä kun olen aiheeseen liittyvistä tunnekuohuista päässyt yli, olen tajunnut, että kyse oli enemmänkin siitä, ettei äiti halunnut tehdä niitä asioita isäni kanssa, joten hän uhrasi minut jalkaisin tapahtuvaan miinakentän raivaukseen. Tälle päätelmälle sain vahvistuksen äidin viimeisenä jouluna kun isä jälleen soitti äidille ja pyysi tätä toimittamaan ruokaa hänelle. Isä siis asui pihasaunassa ja äiti kotitalossa. Äitini laittoi ruuan valmiiksi ja pyysi minua viemään ruokaa isälleni. Kun en suostunut, sillä tiesin, että samalla kun veisin ruokaa, joutuisin kuuntelemaan tuntikausia isän kännisiä jaarituksia. Äidin suostuttelusta huolimatta pidin pääni enkä mennyt. Näin kuinka äidin silmistä paistoi pettymys ja ehkä jopa halveksunta. Hänen hartiansa lysähtivät kasaan. Tuolloin oivalsin, että häneen viimein iski todellisuus: alkoholisti-isäni olisi täysin hänen vastuullaan, eikä hän enää pysty käyttämään minua miinanpolkijana vaan joutuisi itse kohtaamaan inhoamansa miehen, puolisonsa.

Sanomattakin on selvää, että tuon jälkeen välimme viilenivät viimein ja seuraavan kerran kuulin äidistäni muutaman kuukauden päästä kun hän kertoi oksennelleensa muutaman viikon. Puhelu oli lyhyt, koska hän alkoi voimaan pahoin. Seuraavan kerran kuulin hänestä kun hän oli teho-osastolla. Sydänkohtauksen saaneena hän oli itse joutunut soittamaan ambulanssin itselleen, sillä isäni makasi sammuneena piharakennuksessa. Tuon sairaala-ajan äiti oli hyvin sekavassa tilassa ja kun häneltä löydettiin suolesta reikä ja hänet kiidätettiin hätäleikkaukseen Meilahteen hän soitti minulle ja kysyi:”onko tämä totta vai kuvittelenko vain?, en halua mennä leikkaukseen”.

Tuolloin en tunnekuohuissani sitä ajatellut, mutta näin jälkeenpäin olen miettinyt, ettei äiti mennyt lääkäriin aiemmin, koska näki tuon ainoana tilaisuutena päästä pois siitä, että joutui yksin huolehtimaan isästäni. Siinä viimeisessä puhelussa kerroin äidille rakastavani häntä ja toivoin hänen menevän leikkaukseen, sillä jos hän siitä kieltäytyy olisi se varma kuolema. Äiti puhisi hetken ja totesi:” Sitä samaa, tiedäthän siä, heipparallaa” ja ne olivat viimeiset sanat, jotka äitini minulle sanoi. En tiedä oliko sairaus pehmittänyt hänen päänsä vai odotinko turhaan jotain suurta, sillä tunsin aikamoista pettymystä kuullessani nuo sanat. Tietysti rima voi olla korkealla, sillä äitini äiti kertoi kuolinvuoteellaan, että nähtyään äitini ja minun suhteen hän katuu sitä tapaa jolla hän kasvatti äitini ja jos voisi tehdä kaiken uudestaan tekisi kuten äitini. Äitini kasvoi sellaisissa olosuhteissa, jossa vanhempansa ryyppäsivät kaikki rahat ja lapset näkivät nälkää niin, että joutuivat varastamaan ruokaa selvitäkseen. He myös toimivat vanhempiensa palvelijoina, eivätkä päässeet kokemaan lapsuutta ollenkaan.

Mummin tunnustuksen jälkeen ehkä odotukset olivat korkealla äidin suhteen. Valitettavasti nuo viimeiset sanat vain voimistavat käsitystäni siitä, ettei äitini kyennyt näyttämään tunteitaan ja jos olinkin hänelle tärkeä niin miksi kaiken materiaalin haaliminen meni yhdessä vietetyn ajan edelle? En tiedä elivätkö vanhempani sukupolvensa elämää, jossa materiaaliset arvot yksinkertaisesti vain menivät kaiken muun edelle.

Vanhempani kävivät luonani Turussa kolme kertaa niiden 12:sta vuoden aikana, jotka täällä olen asunut. Muistan, kuinka äitini kasvot suorastaan loistivat kun tehtiin täällä asioita, joita normaalisti teemme vaimon kanssa. Vaikka meillä vaimon kanssa on vaatimattomat puitteet verrattuna vanhempiini, niin meillä on senkin edestä rakkautta ja aina aikaa toisillemme.

Hetken kuvittelin äitini tajunneen tuolloin täällä käydessään, että ainoa asia mikä elämässä merkitsee jotain on se miten sen oman rajallisen aikansa käyttää ja kenen kanssa. Kävimme kylpylässä polskimassa, pelaamassa minigolffia ja Kuusiston linnanraunioilla piknikillä kaikenlaista pientä grillaten. Pieniä, edullisia aktiviteetteja, mutta niiden sisältö, tässä hetkessä oleminen ja siitä nauttiminen rakkaimpien seurassa tekevät noistakin asioista merkittävän suuria. Ei samaan tunnelmaan pääse rakentamalla taloon kuistia merinäköalalla jos et voi jakaa sitä toisen kanssa. Ei urheiluauton moottorin murina ja tajunnan räjäyttävä kiihtyvyys tunnu lopulta miltään jos sitä ei voi jakaa rakkaimpasi kanssa ja antaa hänen nähdä, miten tärkeätä se on itselle.

Mitä äitini loppuun tulee niin en usko hänen tajunneen tätä kaikkea vaan hänestä oli aivan kamalaa kun en hakenut töitä ympäri Suomea ja sitäkautta viettänyt valtaosaa ajastani erossa vaimostani. Sillä tärkeintä hänelle oli, että olisin pukeutunut pukuun, ajanut luksusautolla ja menestynyt urallani, jotta hän olisi siitä saanut yhden keinon näyttää naapureilleen, miten menestynyt hän oli kun loi minut. Menestymiseni kautta saavutettu naapureiden kadehdinta jäi häneltä kokematta ja se taisi olla yksi todella suuri pettymys hänelle.


Alkoholistien hyysäys voidaan laajentaa ylipäätään vanhempien hyysäykseksi. Kenellään ei ole oikeutta tulla kritisoimaan tapaa, jolla lapsesi kasvatat. Tätä myöten vanhemmilla on vapaus tehdä lähestulkoon mitä tahansa mieleen juolahtaa ja siitä ei seuraa mitään, koska kulttuurissamme pitää kunnioittaa vanhempiaan ja se valitettavan usein tarkoittaa sitä, ettei heidän kasvatusmetodeja saa kritisoida edes jälkikäteen, ettei vain heille tulisi siitä paha mieli. Eiväthän hekään saaneet omilta vanhemmiltaan eväiksi kovinkaan kummoisia kasvatusoppeja. 

Tämän myötä kaikkien sukupolvien vanhemmat kirjoittavat itselleen synninpäästön ja voivat vapaasti olla paskoja vanhempia ja turmella lapset sukupolvien ylitse ulottuvilla traumoilla. Kenenkään ei näin tarvitse pysähtyä miettimään kasvatuksellisia seikkoja vaan voi huoletta painella automaattiohjauksella ja siirtää omat traumaattiset kokemuksensa vanhemmistaan omiin lapsiinsa. Monien vanhempien näkemys kasvatuksesta on hyvin vajaa. Terapeutit sillä yrittävät lohduttaa, että eivät vanhemmat oikeasti pahoja ole vaan he eivät itse ole saaneet selvää kuvaa kasvatuksesta omilta vanhemmiltaan. Näin sukupolvelta toiselle vain siirtyy samat opit, hieman eri muodossa. 

Alkoholistin lapsi ei itse juo, koska ei halua antaa sitä samaa omalle lapselleen. Todennäköisemmin hän on työnarkomaani ja jättää kuitenkin oman lapsensa vaille vanhempiaan aivan kuin itse jäi alkoholismin takia. Ei vain ymmärretä, että tuossakin on kyse addiktiosta ja vain muoto vaihtuu, mutta toimintamalli pysyy samana ja siirtyy eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Todennäköisesti työnarkomaanin lapsi sortuu päihteisiin kun näki miten omat vanhemmat olivat poissa työn vuoksi. Tällä kertaa työ demonisoituu ja ketju jatkuu. 

Helposti köyhissä oloissa kasvanut lapsi pitää huolen, ettei omilta lapsilta ainakaan puutu mitään. Ikävä vain ettei se materia korvaa sitä vanhemman läsnäoloa, joka kuitenkin olisi sille lapselle se tärkein asia. Jos tätä on vaikeata hahmottaa niin mietitäänpä hetki, miksi kattilankannet ovat lapsesta mielenkiintoisempia kuin mitkään action-hahmot tai kalliit lelut? Siksi, että lapsi on nähnyt vanhemman käyttävän niitä.

Jos ei tätä kaavaa tunnista niin lapsi jää aina ilman sitä tärkeintä eli omaa vanhempaansa, riippumatta täysin siitä viekö sen työ, päihteet, arvot vai jokin muu. 





28 kommenttia:

  1. Voi ei, on tämä niin traagista luettavaa. Valoa päivääsi kuitenkin.

    Katriina

    VastaaPoista
  2. Kiitos palautteestasi. Olen ihmetellyt, kuinka vain raha ja omaisuus näyttelevät niin suurta osaa vanhempieni ikäluokassa. Sinänsä jännittävää, että ikäluokkani eli x-sukupolvi on ensimmäinen sitten 1800-luvun, joka elää köyhempänä kuin vanhempansa. Veikkaan, että isovanhempamme menettivät sodassa paljon ja vielä enemmän Suomen jälleenrakentamisen aikaan, jolloin vanhempieni ikäluokka jäi kokonaan vaille omia vanhempiaan, mutta myös jälleenrakentamisen myötä elivät köyhyydessä ja jopa nälässä. Siinä oiva kannustin toimia itsekkäästi sitten kun astuivat työelämään 60-luvun lopussa ja ratsastivat hurjan talousnousun aallonharjalla haalien itselleen kaiken sen, mitä ilman lapsuudessa jäivät.

    Ikävä kyllä, se materia ei tuonut heille jälkikäteen sitä vanhempien läsnäoloa, jota olisivat kaivanneet. Omissa vanhemmissa näin sen, kuinka jatkuvasti ajattelivat, että sitten kun saan sen seuraavan esineen niin sitten voin paremmin. Ja kun olo ei parantunutkaan niin ajateltiin, no eihän se ollutkaan tämä juttu kun tämä olikin vain näin pieni asia ja rimaa nostettiin vaan jatkuvasti.

    Siinä oman onnen tavoittelussa sitten uuvuttiin ja ei ollenkaan ymmärretty, että toistivat tismalleen saman omalle lapselleen kuin mitä heille oli tehty: eli juostiin horisonttia kiinni ja kun sitä ei saatu kiinni niin alettiin hoitamaan pettymystä päihteillä. Joko jompikumpi tai molemmat.

    Halusin tuoda myös sen näkökulman esiin, ettei alkoholisti yksinään aina myrkytä kodin ilmapiiriä, vaan puoliso voi toimia juomisen mahdollistajana ja kokea sen johdosta ylemmyydentunnetta:"ainakaan minä en ole juopporetku, kuten tuo yksi tuossa". Ja niin sitä tiedostamattaan mahdollistaa toisen juomisen, jotta pääsee tuntemaan olevansa parempi ihminen kuin puoliso ja saattaa sen myös puolison tietoon...

    Enpä tiedä miten olisi vanhempieni avioliiton käynyt jos isäni olisi jossain vaiheessa raitistunut. Todennäköisesti se olisi ollut kuolinisku heille, kun ei äidillä enää olisi ollut sitä vipuvoimaa isään, että on parempi ihminen.

    VastaaPoista
  3. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/03/dokumenttiprojekti-ylakerran-tuula

    VastaaPoista
  4. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä (toivottavasti) voi.

    Itse kukin meistä on oman aikansa lapsi. Elämän polulle sattuvat asiat muuttavat meitä, ja suurimman vaikutuksen jättävät varmaankin lapsena koetut asiat, niin hyvässä kuin pahassa. Suuret ilon ja onnistumisen hetket jäävät kirkkaina mieleen, kuten myös pettymykset ja nöyryytykset. Mitä itse kunkin elämän eväiksi lapsuudesta kertyy? Onko se Herrassa? Vai tuurissa? Vai onko se tähtiin kirjoitettuna jo ennalta? Mene ja tiedä.

    Uskoakseni harvemmin vanhemmat tietoisesti haluavat jälkikasvulleen pahaa, paskat vanhemmat ovat vain lenkki sukupolvien ketjussa, joka todellakin siirtää traumoja eteenpäin; kullekin ajalle tyypillisillä lisämausteilla höystettyinä. Järjellä ajateltuna niiden paskojen vanhemmin aiheuttamia vahinkoja ei siis pitäisi ottaa henkilökohtaisesti, life's a bitch and then you die…

    Se asioiden ja syy-yhteyksien ymmärtämisen hetki on vain niin pirullinen. Ilmeisesti se tapahtuu säännönmukaisesti lähellä neljääkympppiä (niin kävi minullekin). Sinä olet kuitenkin oivaltanut jotain olennaista; onnittelut siitä! Minä mietin vieläkin (4 tutkintoa suorittaneena, tai 5 jos yo-tutkinto lasketaan) mikä minusta tulee isona, ja miksi? Yritänkö vieläkin ”kelvata” vanhemmilleni, vai yritänkö tulla sellaiseksi, joka kelpaisi työmarkkinoille, ja olenko varsinaisesti koskaan edes uskaltanut miettiä mitä itse haluaisin?

    *****

    VastaaPoista
  5. Olet oikeassa siinä, ettei sukuaan voi valita. Altistuksen määrää voi säädellä, kuten olen isäni tapauksessa tehnyt. Ei ole mitään järkeä jättää omaa elämää elämättä ja keskittyä auttamaan jotakuta, kuka ei halua tulla pelastetuksi vaan haluaa pelkästään lypsää sinut kuiviin. Joskus on vain päästettävä irti, vaikka kuinka läheinen olisi kyseessä, sillä loppujen lopuksi tärkein ihminen sinulle, on sinä itse.

    Sitä sanotaan psykologisessa mielessä polkusi määräytyvän jo sen mukaan, miten ääntelyysi reagoidaan kun olet muutan kuukauden ikäinen. Siinä vaiheessa väsynyt vanhempi varmaan kokee huolenpidon rasitteeksi ja toimii tietämättään niin, että lapselle syntyy traumoja ja sosiaalisia ongelmia. Eivät he sitä tahallaan varmaankaan tee (poislukien päihderiippuvaiset, kuten isäni) vaan kuten mainitsit heidän vain valuttavan omia traumojaan eteenpäin kun kuvittelevat sen olleen oikea tapa toimia kun heidätkin on kasvatettu niin.

    Syy-yhteyksien oivaltaminen ja sen tajuaminen, ettei sinulla oikeastaan ole kovin paljoa vaikutusmahdollisuuksia elämääsi, auttavat jollakin tavalla päästämään irti energiaa vievästi kontrolloinnin tarpeesta ja vapauttavat sinut miettimään sitä, mitä oikeastaan elämältä haluat?

    Kiitos kehuista, en kuitenkaan koe oivaltaneeni mitään suurta. Yhä edelleen tunnen olevani vain lehti tuulessa, vailla mitään suuntaa. Itsellänikin muutama tutkinto ja pari täydennyskoulutusta ja nyt syksyllä olen suunnitellut hakevani uusiin kouluihin. En todellakaan tiedä mitä haluaisin tehdä työkseni, tiedän vain sen, että todennäköisesti opin työn kuin työn, jos siihen mahdolisuuden saan. Tiedän myös rajoitteeni ja rajani, joten siinä mielessä olen onnekkaammassa asemassa, kuin mitä olin 15 vuotta sitten.

    Itse koen, etten ole aikaisemmin oikeastaan uskaltanut miettiä, mitä oikein haluaisin. Polkuni oli ennalta määrätty äitini toimesta. Samoin energiaa vei niin paljon alkoholistin kanssa eläminen ja hänen päihderiippuvuuden salailu ja sen selittely onnistuivat kuluttamaan kaiken sen älyn, joka minun olisi pitänyt käyttää miettimiseen, kuka olen, mitä haluan ja mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Se oli pirullinen rakennelma, jonka äiti kutoi yrittäessään salata isän juomisen vakavuuden ystäviltä, naapureilta, tutuilta, työkavereilta ja hoitavan henkilökunnan kontakteilta. Vasta nyt olen käsittänyt sen, miten isoa rakennelmaa äiti pyöritti, pelkästään siitä häpeän pelosta, että ihmisille selviäisi kuinka pahasti isä joi. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että kaikki kyllä tiesivät, mutta kohteliaisuudesta näyttelivät tietämättömiä. Todennäköisesti äiti tiesi kaikkien tietävän, mutta hän eli niin vahvassa kieltämyksessä, että jatkoi näytelmän ylläpitämistä kuolemaansa saakka. Kun esirippu laskeutui, oli minun aika ottaa ohjat omassa elämässäni. Aikaisemmin kunnioituksesta äitiäni kohtaan, olin mukana näytelmässä kunnes vuotta ennen hänen kuolemaansa en enää pystynyt vaikenemaan ja hyssyttelemään vaan aloin puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Eräällä tavalla voisin syyttää itseäni äidin poismenosta, sillä jokainen kerta kun pidin pääni, näin miten äidin kieltämykseen tuli särö ja hän joutui kohtaamaan sen häpeän, minkä oli niin pitkään kieltänyt. En toki syytä, se olisi turhaa, sillä itse äiti rakennelmansa kutoi. Kiukkuinen, katkera ja vihainen olen siitä, että veti minut mukaan siihen näytelmään. Ei kenenkään lapsen kuuluisi kantaa sellaista vastuuta asiasta, johon ei millään tavalla ole syyllinen tai osallinen. Kuitenkin tuon taakan sälyttäminen lapsen harteille vei ison osan lapsuutta pois ja sitä joutui olemaan aikuinen ja pitämään huolta vanhemmasta, jonka kuului olla se aikuinen.

    VastaaPoista
  6. Aika kuumottavaa tekstiä... Varsinkin nuo kännissä seilailut ja se äitisi puhelintallenteen kuunteleminen. Melkeinpä kuin lukisi yhtään kokemuksiasi väheksymättä jonkin kotimaisen tv-draaman käsikirjoitusta. Ei tuollaista pitäisi kenellekään tapahtua.

    Taiteilehan vain lisää niitä vesiväritöitäsi. Tässäkin uusimmassa on jo aika hyvin onnistunut tuo veden aallokko ja kohdallasi toimii todella hyvin mustavalkoinen ilmaisu.

    VastaaPoista
  7. Surkealta kotimaiselta draamalta se itsestäkin on kuulostanut, kun on asiaa yrittänyt objektiivisesti tarkastella. Kaikessa hiljaisuudessa on monenlainen kasvatus sallittua maassamme. Samalla kadulla asunut kaverini ei ollut yhtä onnekas kuin minä, kaiken sen lisäksi mitä olen kokenut, joutui hän kotonaan pelkäämään myös fyysistä väkivaltaa. Asiasta tiedettiin kyllä, muttei kukaan vaivautunut ilmoittamaan lastensuojeluun, koska olivat pidetyt naapurit, "joille toisinaan viina maistui".

    Kiitos. Mukava saada palautetta. Täytyy jatkaas harjoittelua. Nyt takana pari kuukautta, joten jännityksellä odotan miltä nuo näyttävän kun olen vuosia harjoitellut. Itsekin pidän enemmän mustavalkoisista, niissä on jollakin tapaa tunnetta enemmän mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis kyllähän siinä väkisinkin kehittyy ja kannattaa pitää semmoinen rento ote siihen maalaamiseen, eikä olla heti liian vakavana tekemässä jotakin omaa ”Mona Lisaa”. Monesti näissä taidehommissa onnistuu parhaiten ihan sattuman kautta niin kuin työn hakemisessakin.

      Itse sinuna kokeilisin näitä merimaisemia lisää mustavalkoisina. Vaikkapa jokin utuinen ja pilvinen ulappa maalia kunnolla vedellä laveerattuna tms.

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Laveeraus

      Poista
    2. Joko muuten luit sen "Kylmän ihon"? Itselläni olisi tässä luvun alla perinteistä vanhaa suomalaista kauhua Boris Hurtan kirjoittamana teoksena "Lumen tuloa ei voi estää"

      http://www.risingshadow.fi/library/book/1010-lumen-tuloa-ei-voi-estaa

      Poista
    3. http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/yksikatinen/ Huilajan Jannen kyseinen kirja oli myös lukukokemukseltaan todella hyvä ja jopa Kingin "Hohtomainen".

      Poista
  8. Juu, itseäni terapioin maalaamalla. Katselen Bob Ross:n opetusohjelmia youtubesta, niistä voi jotain soveltaa, mutta useimmat tekniikat eivät oikein sovellu vesiväreillä maalaamiseen... No, samapa tuo, tärkeintä kai on, että itse nautin tuosta. Vaimokin on maalannut ja kehittynyt huimasti.

    En ole vielä lukenut, Kingin Kosketus meneillään. Tuo kylmä iho oli lainassa. Kiitos noista muista vinkeistä. Ajattelin kokeilla myös sellaista kirjasarjaa kuin "Tripodien aika". Muistan sen lapsuudestani, mutten muista siitä mitään. Siksi ajattelin palata aikaan menneeseen.

    Lempikirjani kautta aikain ovat olleet "Vanki nimeltä Papillon" ja Bram Stokerin "Dracula". Nuo kaksi kirjaa luin yhtäsoittoa, etten malttanut edes nukkua. Täytyisi varmaan lukea uudestaan, ja katsoa vaikuttaako samoin kuin 20+ vuotta sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stokerin Dracula on kyllä kovaa kamaa ja varsinkin Coppolan ohjaamana elokuvana 90-luvun alusta. Siinä on aivan uusi näkökulma tarinaan ja tavallaan se hirviö ei ole siinä se ”kamala vampyyri”, vaan syvällisemmin ajateltuna se sydäntä särkevä rakkauden menetys ja toivottomuus yksinäisyyden kera.

      https://www.youtube.com/watch?v=CfZXBN7O2sU "Annie Lennox - Love Song for a Vampire"

      Poista
    2. Niinhän se on omalla tavallaan virkistävällä tavalla erilainen. Elokuva oli ok, mutta kuten niin valitettavan usein, jotain oleellista jäi puuttumaan verrattuna kirjaan. Tästäkin tekee poikkeuksen Taru sormusten herrasta trilogia. Siinä taas on elokuvaan saatu kaikki oleellinen ja pois on jäänyt useat sivutolkulla jatkuvat kuvaukset laakson vihreydestä tms. jota ei millään jaksa lukea, edes eläytyäkseen tarinaan.

      Poista
  9. LUMENSYÖJÄ

    * * *

    Pertti Hakulinen makasi mahallaan kotitalonsa pihamaalla ja ahtoi kulahtaneella kintaallaan suuhunsa lunta pihalle istutettujen ruusupensaiden vierestä. Helmikuisen perjantai-iltapäivän aurinko lähetti viimeisiä säteitään ja paikalle osui samalla Hakulisen naapuri Seppo Kurkinen, joka oli palailemassa töistään kotiin.
    ”Mitä ihmettä sinä touhuat siinä Hakulinen?” Seppo kummasteli autonsa avonaisesta ikkunasta.
    ”Kaikki nousee! Hinnat nousee ja munakin nousee, ainakin vielä toistaiseksi...” Pertti mongersi suu täynnä lunta, josta osa valui puolisulana pitkin sänkistä leukaa.
    ”Niin... Mutta miksi ihmeessä sinä siinä sitä lunta syöt?” Seppo jatkoi kummasteluaan.
    ”Ei tule näin talvella ruokakustannuksia, kun ravinnon saa oman pihan maan antimista!” Pertti selitti pätevänä.
    ”Vai niin... Eikös se lumi kuitenkin tule taivaalta eikä maasta?” Seppo sai sanotuksi lähes sanattomana.
    ”Mitä?” Pertti kysyi.
    ”Ei mitään. Minä tästä taidankin lähteä sopan keittoon.” Seppo vastasi ja ohjasi autonsa talonsa autotalliin.

    * * *

    Yöllä satoi lunta oikein kunnolla ja jo aamuvarhaisella Seppo oli noussut kolaamaan pihaansa. Saatuaan huhkittua enimmät lumet pihasta tien pientareelle Seppo nojautui hikisenä kolaa vasten ja aukaisi yhden oluttölkeistä, joita oli jättänyt kolaamisen ajaksi kuistilleen viilentymään. Tuskin hän oli saanut ensimmäistä kulausta nielaistua, kun naapuriaidan takaa kurkisti tuttu sänkinen kasvo.
    ”Ei niitä olisi tuonne tien penkkaan asti tarvinut!” Pertti huudahti aitaan nojaten ja sylkäisi komeassa kaaressa Sepon puolelle.
    ”Niin, että mitenkä? Seppo taas ihmetteli naapurinsa aivoituksia.
    ”Niin, että seuraavalla kerralla lyki ne lumet vaan tänne minun puolelle!”
    ”Minkä helvetin takia minä niin tekisin?” Seppo kysyi hölmistyneenä ja otti toisen kulauksen oluestaan.
    ”Ilmaista ruokaa! Ei tule kustannuksia. Saa syödä suoraan omalta pihalta maan antimista!” Pertti hihkaisi taas pätevänä ja paineli matkoihinsa.
    Seppo jäi tällä kertaa sanattomaksi ja vietti pitkän aikaa hiljaa miettien oliko hänen naapurinsa seonnut lopullisesti. Ainahan Hakulinen oli vähän oudohko ollut ja sairaalloisen pihi ainakin. Viime kesänä heidän välilleen oli kehkeytynyt pienimuotoinen naapuririitakin, kun Hakulinen oli säilönyt ämpäreissä omia ulosteitaan lannoitustarpeisiin aivan Sepon pihamaan tuntumassa ja haju oli ollut mieletön pahimmilla helteillä. Kovin laihaltakin se näytti eikä tämä ollut ihme jos mies oli tähän asti talvea elellyt lumen syönnillä.
    Sisällä Seppo päätti paistaa itselleen aamiaiseksi nakkimunakkaan. Oluet hän oli jättänyt kolan kanssa autotalliin, jossa oli juonut vielä yhden oluen. Sirpa niistä aina jaksoi mäkättää. Istuessaan keittiön pöydän ääressä haarukoiden suuhunsa höyryävää munakasta hän sattui vilkaisemaan ikkunasta pihalle. Keittiöstä avautui hyvä näkymä Hakulisen puolelle. Nakin palanen oli mennä väärään kurkkuun, kun hän huomasi Pertin jälleen mahallaan lunta pursuavalla pihamaallaan ja mitäpä muutakaan tehden kuin lunta syöden. Aamiaisella sitä näköjään oli naapurikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. * * *

      Lauantai-iltaisin Sepolla ja Sirpalla oli tapana lämmittää sauna ja se oli koko viikon kohokohta heille. Löyly rentoutti mukavasti työviikon kirentämiä jäseniä. Kaisa oli muuttanut viime syksynä kotoaan pois opiskeluidensa perässä ja nyt heillä oli mielin määrin kahdenkeskeistä aikaa, joka huipentui juurikin lauantaisiin saunailtoihin.
      Sirpa nousi lauteilta ja sanoi käyvänsä vilvoittelemassa hieman Sepon jäädessä vielä löylyihin. Sirpan lähdettyä Seppo heitti reippaalla kädellä vettä kiukaalle ja nojautui taaksepäin silmänsä sulkien. Kauaa hän ei ehtinyt nauttia raukeasta olostaan, kun kuuli jonkin lasisen rikkoutuvan ja Sirpan kirkaisun jostain talon puolelta. Seppo nousi vikkelää ja kietaisi pyyhkeen lanteilleen ja säntäsi ulos saunasta. Keittiössä hän tapasi Sirpan kylpytakissaan. Lattialla naisen jaloissa lojui rikkoutunut juomalasi ja mehua lammikossa. Keittiön jakkaralla näiden vieressä istui Pertti Hakulinen.
      ”Jumalauta Hakulinen! Mitä helvettiä sinä täällä teet ja miten pääsit sisälle?” Seppo karjaisi.
      ”Niin kyllä minä oveen koputin, mutta ette tainneet vaan saunomiseltanne kuulla ja ovi sattuikin sitten olemaan auki...” Pertti selitti.
      ”Onhan meillä ovikello!” Seppo sähähti.
      ”Ei sitä kannata käyttää, kun kuluu teillä turhaan sähköä”, Pertti päti säästövinkkeineen jälleen.
      ”Minä vain olisin tullut kysymään teiltä sankoja tai ämpäreitä lainaan jos vain teiltä liikenisi?” Pertti jatkoi.
      ”Ja minkä helvetin tähden?” Seppo kysyi tulistuneena.
      ”Ajattelin kerätä ulkoa lunta niihin ja pistää pakastearkkuun kesää varten! Ei tulisi silloinkaan sitten kustan...” Pertti intoutui tuttu typerä pätevä ilme naamallaan.
      ”Nyt Hakulinen saatana ulos ja vähän äkkiä!” Seppo keskeytti ja talutti Pertin pihalle ja lukitsi talonsa ulko-oven perässään.
      Saunomisen jälkeen Seppo ja Sirpa olivat syöneet valmistamaansa lihapataa perunoiden kera ja jopa pystyneet hieman jo nauramaankin tapahtuneelle. Joskin he olivat huolissaan Hakulisen mielenterveydestä ja pohtivat tulisiko hänestä ilmoittaa jollekkin taholle. Ennen illan elokuvan alkamista Seppo oli päättänyt ruoan päälle piipahtaa kuistilla sikarilla, joita hänellä oli tapana poltella aina näin lauantaisin. Ehkäpä voisi autotallissa käydä juomassa yhden oluenkin. Ulkona oli jo pilkkopimeää, kun Seppo sytytti sikarinsa. Hakulisen pihalla kuitenki välähteli jokin. Seppo käveli sikari suussaan pihoja erottavalle aidalle ja tirkisteli sen yli nähdäkseen mitä naapurin puolella tapahtui. Pertti siellä möyri ja konttasi lumihangessa jonkinlainen otsalamppu päässään ja lappoi lunta resuisiin pahvilaatikoihin. Välillä mies pisteli lunta suuhunsa ja jatkoi taas laatikoiden täyttöä. Hamstraa siellä kesän varalle, Seppo totesi päätään puistellen. Poltettuaan sikarin loppuun hän tumppasi sen lumeen ja kauhaisi sitä käteensä maasta. Hän oli jo kokeilemaisillaan sitä kielellään, kunnes paiskasi lumet kourastaan maahan. Ei jumalauta, hän ajatteli ja suuntasi kohti autotallia.
      Illan elokuvana oli esitetty vanha klassikko Tuulen viemää, jota erityisesti Sirpa oli odottanut. Elokuvan katsottuaan he olivat vetäytyneet hampaiden harjaamisen jälkeen makuuhuoneeseen ja Sirpa oli lukenut kirjaa hetken ennen kuin he molemmat olivat nukahtaneet. Seppo kuitenki nukkui levottomasti ja näki karmivaa painajaista, jossa yön pimeydestä ilmestyi riutunut ja kalpea Hakulinen ostalamppu päässään heidän makuuhuoneen ikkunan taakse nuolemaan pitkällä käärmemäisellä kielellään lasista jäähuurretta.

      Poista
    2. * * *

      Aamu oli ollut Sepolle kankea ja pieni krapulakin tuntui vaivaavan muutaman liiallisen oluen vuoksi ja huonosti nukuttu yö ei helpottanut oloa. Yöllä oli jälleen satanut runsaasti lunta ja hän joutuisi taas kolaushommiin aamukahvien jälkeen. Astuttuaan ulko-ovesta Seppo oli vähällä kompastua oven eteen jätettyyn nuhjuiseen pahvilaatikkoon, joka oli täynnä lumipalloja. Niiden päällä lepäsi ruutupaperille kirjoitettu lappu, jonka painoksi oli asetettu yksi lumipalloista. Lapussa luki:

      Anteeksi viime iltaisesta, tässä hyvitykseksi ilmaista ruokaa oman pihan maan antimista! Terveisin: naapurinne Pertti

      Seppo ruttasi lapun nyrkkiinsä ja potkaisi laatikkoa niin lujaa kuin vain jaksoi ja se levisi palloineen pitkin pihaa, jonka kolaaminen ei huvittanut nyt ollenkaan. Sen sijaan hän meni kiroten autotalliin ja suhautti auki toisen puolen litran oluttölkeistä, jotka olivat jääneet jäljelle. Viileä olut maistui hyvältä ja helpotti krapulaista oloa. Yhtäkkiä Sepon päässä välähti kouraiseva ajatus: Hakulisen oli täytynyt liikkua pihalla viime yön aikaan! Oliko se hirveä viime öinen painajainen ollut unta laisinkaan? Seppo ryntäsi ulos tallista ja näki kuin näkikin pihallaan maassa jalan jäljet. Viime öinen lumisade ei ollut ehtinyt peittää niitä, joita hän lähti seuraamaan ja järkytyksekseen havaitsi jälkiä myös heidän makuuhuoneensa ikkunan alla.
      Illalla he päättivät Sirpan kanssa olla heti huomenna yhteyksissä Hakulisen tapauksesta paikalliseen kunnan mielenterveysyhdistykseen.

      * * *

      Mielenterveysyhdistyksestä luvattiin hoitaa asiaa eteenpäin ja viikon kuluttua Sepon palatessa töistään vapaapäiväänsä viettänyt Sirpa kertoi, että päivemmällä jotkin miehet olivat hakeneet Hakulisen, joka oli pihallaan yrittänyt juosta näitä karkuun sylissään pahvilaatikollinen lunta.
      Aikaa ehti kulua rauhallisissa merkeissä aina joulukuulle saakka, kun Seppo oli eräänä aamuna hakemassa sanomalehteä postilaatikolta. Yllätyksekseen hän löysi laatikosta myös postikortin, jossa oli hymyilevää ja värikkääseen kaulahuiviin puettua lumiukkoa esittävä kuva. Kortin takapuolella luki pelottavan tutulla käsialalla:

      Jouluisia terveisiä täältä Niuvanniemestä! Toivottavasti tulee jouluksi lunta maahan, saadaan ilmaista ruokaa oman pihan maan antimista!

      naapurinne Pertti

      Poista
    3. * * *

      Elettiin helteistä heinäkuun puoliväliä. Kaisa oli miehensä Rantalan Vesan ja heidän poikansa Rasmuksen kanssa tulleet kaupungista kesälomallaan vierailemaan viikonlopuksi mummolassa Sepon ja Sirpan luona. Päivemmällä he kaikki yhdessä olivat käyneet läheisen järven uimarannalla ja etenkin viisivuotias Rasmus oli nauttinut kirmatessaan lämpimässä rantavedessä puhallettavan krokotiilinsa kanssa aikuisten seuratessa pikkumiehen vesileikkejä rantahietikolta.
      Kotimatkan päätteeksi Seppoa oli vielä näin vuosienkin jälkeen puistattanut, kun he olivat kääntyneet pihatielle ja ajaneet tyhjilleen jääneen ja ränsistymisen partaalla roikkuvan Hakulisen talon ohitse. Jotakin liikettä noin kerran kuukaudessa talolla tuntui silti olevan. Ilmeisesti joku sukulainen tai tuttava kävi välillä katsomassa taloa sillä aikaa kun Hakulinen oli hoidossa.
      Päivälliseksi oli valmistettu Rasmuksen toiveesta hänen lempiruokaansa makaronilaatikkoa ja jälkiruoaksi Kaisa paistoi lettuja, joita syötiin kermavaahdon ja mansikkahillon kera. Syönnin jälkeen Kaisa ja Vesa olivat päättäneet lähteä pienelle huviajelulle Kaisan vanhoihin lapsuusmaisemiin. Sirpa oli vetäytynyt hiekkarannalla kesken jääneen kirjansa kanssa olohuoneen lukutuoliinsa ja Seppo ja Rasmus olivat menneet pihanurmelle potkimaan palloa. Päästettyään tahallaan noin kymmenkunta kertaa Rasmuksen potkaiseman pallon nurmelle pystytettyyn pieneen maaliin Seppo muisti jättäneensä eilen kylältä ostamansa lottokupongin autotallissa auringolta suojassa olevan autonsa hansikaslokeroon.
      ”Odotteleppas Rasmus tässä, kun ukki käy vähän tuolla tallissa. Ei saa lähteä mihinkään!”
      ”Joo...” Rasmus vastasi hieman pettyneenä.
      Aikansa pengottuaan kuponkia ei kuitenkaan millään tuntunut löytyvän ja Seppo mietti olisivatko nämä ensimerkkejä alkavasta vanhuuden höperyydestä?
      ”Kato! Mulla on uus pallo!” Rasmuksen hihkaisu kuului yllättäen autotallin avoimelta nosto-ovelta ja sai ajatuksissaan olleen Sepon kolauttamaan päänsä autonsa sisäkattoon.
      ”Ai saata... Mikä pallo se ukin pikkumiehellä siellä on?” Seppo nousi autostaan katsomaan ja oli saada sydänkohtauksen näkemästään.
      Rasmus seisoi leveä virnistys huulillaan ja piteli käsissään isoa lumipalloa, joka oli alkanut helteen vuoksi jo hieman sulaa valuttaen vettä autotallin lattialle. Seppo rynni pojan ohi pihalle ja tähyili sydän jyskyttäen raja-aidalle, joka erotti heidän ja Hakulisen tontit, mutta ei huomannut ketään.
      ”Kuka sinulle Rasmus tuon lumipallon antoi?” Seppo kysyi tiukkana.
      ”Lumiukko”, vastasi Rasmus ja nuolaisi pallosta sulavaa lunta.
      ”Nyt heti sisälle!” Seppo komensi tyttären poikaansa ja nappasi lumipallon tämän käsistä.
      ”Eiiikää!” Rasmus kapinoi vastaan.
      ”Ei kun nyt menet!” Seppo komensi tiukasti ja talutti pojan kädestä talon sisään.
      Jo lähes puoleksi sulaneen lumipallon hän viskaisi pihapensaikkoon. Ketään kolmatta henkilöä ei edelleenkään näkynyt lähettyvillä. Tässä ei nyt kannattaisi turhia alkaa

      Poista
    4. hermoilemaan, Seppo yritti tyynnytellä itseään. Mutta mistä ihmeestä Rasmus olisi voinut saada käsiinsä ihka oikean lumipallon keskellä heinäkuun helteitä?

      * * *

      Hakulisen pihalla auringon paahtama heinä rehotti ylipitkänä ja koko tontti oli täynnä mitä erinäisempää romua ja rojua. Talon seinissä maali hilseili ja kattokin olisi pitänyt kunnostaa jo vuosia sitten. Seppo asteli halkeilleella pihakivetyksellä, jota heinikko ja rikkaruohot olivat alkaneet vähitellen nielemään. Inhon puuska levisi miehen ytimiin, kun suuri rotta vipelsi heinikosta esiin ja livahti kivetyksen ylitse suuren autonrengasläjän uumeniin pitkä ja suomuinen häntä perässään. Kuistin puolilahot portaat narisivat ikävästi, kun Seppo kapusi ne talon ovelle, jonka yksi ikkunaruuduista oli rikkoutunut ja paikattu pahvin palasella ja ilmastointiteipillä. Ovikelloa ei näkynyt missään, joten Seppo koputti oveen reippaasti kolme kertaa. Hetken odotettuaan hän vaistomaisesti kokeili oven kahvaa ja yllätyksekseen huomasi oven olevan lukitsematta.
      Sisällä homeisen tunkkainen ilma pisti nenään ja puoli raollaan olevista likaisista sälekaihtimista iltapäivän hämyinen valo siivilöityi sisään paljastaen ilmassa leijailevat pölyhiukkaset. Joka paikka lattiiaa myöten pursusi vanhoja jo kellastuneita sanomalehtiä ja muuta sekalaista vanhaa tavaraa.
      ”Onko täällä ketään?” Seppo huhuili jännittyneenä.
      Eteisen vieressä hän havaitsi kellariin laskeutuvat portaat, joidenka päädyssä raollaan olevan oven välistä kajasti himmeää valoa. Seppo laskeutui portaat alas sydän pamppaillen ja tönäisi ovea, joka avautui hitaasti naristen. Eteen aukeni pieni varastotila, jonka katossa roikkui suttuinen hehkulamppu ilman varjostinta ja pieni naru, josta valon pystyi kytkemään päälle ja sammuksiin. Tilan seinustat olivat täynnä likaisia ja vanhoja pakastearkkuja, jotka hurisivat epärytmissä keskenään. Yhdessä hämäristä arkkujen väliköistä seinälle näytti olevan ripustettuna iso uroshirven kallo komeine sarvineen. Seppo käveli yhdelle arkuista ja raotti sen kantta. Kylmää huurua puski hänen kasvoilleen, joille levisi kauhu, kun arkku paljastui olevan täpötäynnä täydellisen pyöreiksi pyöriteltyjä lumipalloja. Seppo tempoi vimmatun lailla myös muutkin arkut auki ja jokainen oli täynnä näitä lumipalloja, joista yksi oli omituisten punaisten tahrojen tuhrima. Hän kauhoi palloja edestään ja karjaisi pelon sekaisin tuntein, kun kylmä ja sinertävä irtonainen ihmiskäsi kosketti hänen omaansa. Samassa yksi arkkujen kylmämoottoreista sammui ja Seppo ehti havahtua korvia huumaavasta arkkujen hurinasta sen verran, että pystyi käännähtymään takanaan kuuluvaan rasahdukseen. Seinällä oleva hirven kallo heräsi henkiin ja työntyi mustan hahmon kera häntä kohti veret seisauttavan huudon säestämänä. Viimeinen asia, jonka hän ehti nähdä oli valossa kiiltävä kirveen terä, joka heilahti rikkoen samalla kellarin lampun hukuttaen hänet täydelliseen pimeyteen.

      Poista
    5. * * *

      Ronja maukui illalla Kurkisten oven edessä, kun Kaisa ja Vesa palasivat hyvin onnistuneelta huviajelultaan. Ronja oli jo lähemmäs viisitoistavuotias narttukissa, jonka Seppo ja Sirpa olivat aikoinaan hankkineet eläinten pelastuskodista Kaisalle tämän kinuttua nuorempana lemmikkiä itselleen. Kaisa poimi kissavanhuksen syliinsä paijaten sitä ja lässyttäen tälle.
      ”Täällä taas ollaan! Joko sauna on lämmin?” Kaisa huudahti iloisesti Ronjan kipittäessä tottuneesti ruokakupilleen.
      Sirpa teki keittiössä iltapalaa juusto-meetwurstivoileivistä Rasmuksen keskittyessä värityskirjaansa.
      ”Ei vielä, mutta tallissa on puita jos tahdotte saunoa.”
      ”Missäs isä oikein on?” Kaisa kysyi.
      ”En minä tiedä. Tallissa varmaan taas kaljojaan lipittelemässä”, Sirpa vastasi hieman äkäisenä.
      ”Jospa minä käyn hakemassa niitä puita”, Vesa tokaisi väliin.
      Autotallin nosto-ovi oli auki ja Sepon auto oli parkkeerattuna sisälle apukuljettajan puoleinen ovi puoleksi avoinna. Vesaa hymyilytti appiukkonsa, joka kuorsasi raskaasti penkillä edessään aukinainen hansikaslokero ja kädessään lottokuponki.
      ”Öäää! Öööö!” Seppo huudahteli unissaan.
      ”Hyvää huomenta!” Vesa toivotti äänekkäästi Sepon säpsähtäessä hikisenä hereille.
      ”Mitäh? Häh?” Seppo sai ähistyä.
      ”Saunapuita tulin hakemaan”, Vesa sanoi.
      ”Jaa, sekö on kello jo sen verran? Taisin tässä vähän torkahtaa...” Seppo haukotteli ja nousi autostaan.

      * * *

      Saunan ja iltapalan jälkeen Seppo ja Vesa olivat istuneet kuistilla Sepon sikareita tuprutellen. Seppo oli Vesan mentyä jäänyt vielä ulos istuskelemaan mietteliäänä tummuvaan iltaan. Juuri, kun Seppokin oli lähtemäisillään, hän näki piha-aidan alta Hakulisen puolelta kierähtävän lumipallon, jonka perässä aikaisemmin ulos päästetty Ronja säntäili kynnet ojossa...

      Poista
  10. Kyllä tuossa ainesta novelliksi on! Luovassa tilassa olet tuottanut hämmästyttävän helppolukuista ja viihdyttävää tarinaa. Jatka ihmeessä kirjoittamista ja laita koko tarina kansiin. Ties vaikka siitä leivän onnistuisit saamaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olen tosi ujo, herkkä ja arka ja nyttenkin viinan voimin sain tuon aikaiseksi ja edes sinulle lähetetyksi. Humalassa vain tulee ihan ihme tarinoita mieleen, jotka sitten kirjoittelen koneelleni ja "pöytälaatikkoon".

      Poista
  11. En tiedä onko H-D miehen seikkailut tuttu sinulle? Riku Immonen ensin kirjoitti lyhyitä pätkiä moottoripyörä-foorumille ja se kirjoitus poiki niin suuren suosion, että häntä pyydettiin kirjoittamaan blogimuodossa tarina. Blogista sitten kustantaja löysi kyseisen tarinan ja sitten koko kertomus nidottiin kansiin.

    http://rikuimmonen.blogspot.fi/2012/09/hd-miehen-seikkailut-sellaisena-kuin-se.html

    Oletko ajatellut, jos kirjoittaisit tarinan vaikka blogimuodossa, anonyymisti. Mikään pakko tähän blogiin ei ole nimeään tai naamakuvaa laittaa, joten voisit anonyymisti sen kirjoittaa ja jos tarinasi saavuttaa paljon lukijoita niin se kyllä kiinnostaa kustantajiakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis kyllähän tässä läheiset jatkuvasti painostavat lisää kirjoittamaan ja lähettelemään kustantamoille juttujani. Ongelmanani vain on se, että pidän itsekritiikissäni itseäni tosi paskana juoppona ja tavallaan inhoan itseäni koko tavalla tässä "taidegenressä" ja tahtoisin vain olla "normaali", niin kuin kaikki muutkin. "Punainen talo, perunamaa ja se kultainen noutaja" olisi se juttu minulle rakastavan kumppanin kanssa. Se vain nykyisin on tosi paljoa vaadittu. Olin muuten sama tyyppi, joka kirjoitti senkin Bondi-jutun sinulle ja sekin hävettelee. Siihenkin tarinaan kyllä silti olen kirjoitellut jatkoa.

      Poista
    2. Niin arvelinkin, vaikket mitään nimimerkkiä loppuun ole laittanut tyyliin

      -T-

      Blogi voisi olla hyvä keino saada purettua se paine tuottaa tekstiä ulos ja ajan kanssa kun tulee paljon keskustelua kommentoijien kanssa niin kenties voi itsevarmuuskin kasvaa ja ehkä sitten saada aikaiseksi yhteydenoton kustantajalle?

      En halua painostaa, mutta minusta kykysi tuottaa kirjallista tarinaa on verraton ja siksi toivoisin muidenkin saavan lukea tarinoitasi, vaikka blogin muodossa.

      Poista
  12. Itsekin kirjoitan blogejani kuin riivattu ja mutisen itsekseni. En varmaan huomaisi vaikka talo syttyisi tuleen. Kirjoittamisen jälkeen on aina todella tyhjä olo. Koskaan en tosin ole humalassa kirjoittanut kun juomisella tavoittelin ennen aina hiljaisuutta pääni sisällä ts. mahdollisimman nopean tajuttomuuden...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilen omalla kohdallani sitä AD-HD -sairautta myöskin. Jotenkin tosi tuttua, kun porisit aikoinaan, että niin kuin olisi päässä "sata televisiota" täysillä jatkuvasti.

      Poista
    2. Jos sellainen tuntuu tutulta niin kehoittaisin juttelemaan lääkärin kanssa asiasta. Itselleni lääkitys toi "normaalin" olon ja hiljaisuuden. Pystyin lääkityksen avulla toimimaan normaalisti, ilman että joutui alituisesti pinnistelemään vain selviytyäkseni arjesta. Kuten kaikilla lääkkeillä, noillakin oli haittavaikutukset ja omalla kohdallani niin pahat, että jouduin lääkityksen lopettamaan ja palaamaan päänsisäiseen meteliin.

      Poista