keskiviikko 24. elokuuta 2016

Sadas kirjoitus

Normaalisti sadanteen kirjoitukseen sisällytetään kertaus menneistä teksteistä. Samalla käytäisiin läpi kertauksenomaisesti koko matka lähtöpisteestä nykyiseen hetkeen. Onneksi en koskaan ole uinut virran mukana, enkä edes vastavirtaan.

Olen aina löytänyt virtauspaikkojen kivet ja uppotukit, joihin törmätä yritti sitten kulkea mihin tahansa suuntaan elämän virrassa. Siksi ajattelin vain jäpistä aivan turhanpäiväisiä asioita uudesta maalausharrastuksestani ja maalauksesta, jonka katson olevan minun paras työni tähän mennessä. Maalaus löytyy kirjoituksen lopusta, joten nyt on hyvä tilaisuus skipata turhanpäiväinen jäpinäni ja käydä vain katsomassa maalaus…

Olen tuon maalannut jo jonkin aikaa sitten, mutta olen pantannut sen liittämistä tekstiini sen erityislaatuisuuden vuoksi. Tuossa maalauksessa olen ensimmäistä kertaa kokenut reilua onnistumisen riemua.

Se ei ole täydellinen monellakaan mittarilla tarkasteltuna, mutta joka kerta kun katson sitä, se kertoo minulle tarinan. Jokaiselle katsojalle se kertoo eri tarinan, toivoisin.

Niin paljon tänä päivänä altistuu valmiille. Kaikennäköiset vastaukset eri kysymyksiin löytyvät helposti internetin syövereistä. Jos jokin hajoaa, se on helppo korvata uudella. Tämänkaltainen kertakäyttökulttuuri on kestämätöntä luonnon kannalta ja maailmamme hukkuu pian roskaan. Jos tekisimme valintoja kestävämmällä pohjalla niin kenties voisimme jättää perinnöksi tuleville sukupolville paremman ja puhtaamman maailman. Millä tavoin tämä valistava ote sitten liittyy keskeneräisyyteen, voinet kysyä? En itseasiassa ole itsekään varma, toisinaan kirjoitukseni ovat poukkoilevaa ajatusten virtaa…

Maalaus ei siis ole valmis. Jätin sen tarkoituksella kesken ja hieman tyhjäksi, jotta muistaisin ettei elämä itsessään kohtaa valmista hetkeä. Elämme keskeneräisyyden keskellä. Solutasolla kehossamme tapahtuu koko ajan kuolemaa ja uuden syntymistä. Kun se lakkaa, kuolemme ja meidän tilalle tulee uusia ihmisiä jne. Ajattelemme sitten isosti tai pienesti niin jatkuva muutos on käynnissä, halusimme sitä tahi emme.

Työskenneltyäni liukuhihnalla, eteeni tuli puolivalmis tuote. Siihen lisäsin komponentteja ja se lähti edelleen puolivalmiina eteenpäin. Jossain vaiheessa tunsin todella suurta turhautumista siitä, etten mitään pääse tekemään alusta loppuun. Se kokemus kuitenkin kasvatti ja kannusti miettimään lisää. Tunnustan miettineeni todella usein työpaikan vaihtoa, sen verran tuo turhautti... Kuitenkin joskus pääsin ajatelmissani siihen pisteeseen ja tajusin ettei mikään pysähdy. Aivan kuten kosmisella tasolla matkaamme avaruuden halki aivan käsittämätöntä nopeutta niin yhtälailla liike on jatkuvaa myös atomitasolla.

Kaiken tämän vauhdin vastapainoksi halusin luoda jotain paikallaan pysyvää, konkreettista. Tiedän sen jääneen kesken, mutta yhtäaikaa se näyttää silmissäni valmiimmalta kuin yksikään muu maalauksistani.

Kuvassa vene on karahtanut kivikkoon ja siihen on jäänyt. Jotensakin koen tuon kuvaavan elämääni. Tietyllä tavalla seesteisen staattista vailla hektistä menoa. Olen sen ikäinen, että puhutaan elämän ruuhkavuosista. Se on aika jolloin luodaan uraa, yritetään selviytyä perheen arjesta ja kasvaa sen mukana. Itselleni ruuhkavuodet ovat tuntematon käsite. En luo uraa, enkä liioin kamppaile perhearjen tiukoissa aikataulupaineissa.

Joskus mietin, olenko jo siirtynyt nuoruudesta suoraan vanhuuteen, sillä aikuisuus ei ole tuonut kohdalleni ratkottavaksi ruuhkavuosien haasteita ja sen johdosta on tunne kuin kävisi eri tahdissa sen elämänrytmin kanssa, jota kuuluisi seurata. Toisaalta, sen oivaltaminen, että on vain pieni ja merkityksetön muurahainen elämän isossa kuvassa, voi vapauttaa kaikista niistä paineista oman elämän suhteen, joita on vuosien varrella itselleen onnistunut kasaamaan kuunnellessaan muita siitä, miten elämä kuuluisi elää.

Olen siis onnistunut ajautumaan kivikkoon. Useimpina aamuina kieltämättä on sellainen olo, että jos ei jotakin paikkaa kolottaisi niin en tietäisi olevani elossa... Siitä pääsenkin aasinsillan kautta pohtimaan, voiko kasvua tapahtua muutoin kuin kivun kautta?

Miksi ihminen tarvitsee kipua kehittyäkseen? Järjellä ajateltuna kipu on viesti siitä, että nyt on jotain pielessä ja pitäisi hidastaa vauhtia. Mieluusti kokisin henkistä kasvua onnistumisien kautta.

Kulttuurissamme on otettu tuo "keppi tai porkkana"- ajatus vähän turhan kirjaimellisesti. Muistan alaluokilla nähneeni julisteen jossa aasin selässä istuva henkilö piti kädessään keppiä, jonka nokassa oli porkkana. Aasiparka käveli kävelemistään kohti porkkanaa, koskaan sitä saavuttamatta.

Muistan ajatelleeni jo tuolloin, että fiksut saavat toiset tekemään asiat puolestaan. Perille päästessään aasi on näännyksissä ja selässä istunut on onnistunut välttymään rasitukselta, vaikka onkin matkannut pitkän matkan.

En tiedä oliko tuon julisteen tarkoitus kertoa meille lapsosille, että toisten rooli on toimia aaseina kun toiset istuvat selässäsi odottaen perille pääsyä, jolloin voivat syödä sinulle luvatun porkkanan?Niin se maailma vaan tuntuu toimivan.

Takaisin maalaukseen. Siihen halusin tuoda eräänlaisen päätepisteen. Vene kivikossa voisi kuvastaa sitä kun pitkä matka on kuljettu, matkan rasitukset jopa kehoni särkeneet ja perillä ei odottanutkaan mikään vaan ainoastaan tyhjyyttä.

Maalaamisen myötä olen löytänyt uuden tavan ilmaista itseäni. Aiemmin olen aina kirjoittanut ja niistä on syntynyt hyvin vaihtelevia aiheeltaan, sisällöltään ja ennenkaikkea laadultaan. Maalaamisen hyvä puoli löytyy tavallaan siitä, että jokainen tekee siitä omat tulkintansa ja kukaan ei voi olla väärässä, sillä sitä vain kertoo mitä kuvassa näkee. Omaan näkemykseen vaikuttaa sitten koko eletty elämä, joten miten kukaan voi tulla arvostelemaan niitä mietteitä, mitä kuva sinussa herättää?

Sanallinen viestintä on aina hankalaa ja epäonnistuu useammin kuin onnistuu. Tämän sain huomata tehdessäni käyttöohjeita ja korjaamokäsikirjoja. Sanallisesti on liki mahdotonta ilmaista asiaa niin yksiselitteisesti, etteikö sen tulkintaan vaikuttaisi lukijan/kuulijan omat kokemukset. Niin ne vaikuttavat kuvassakin, mutta siinä taas on sallittua tulkita juuri niinkuin jokainen haluaa ja se on oikein.

Epäonnistumisen pelko ja häpeä estää meitä tarttumasta uusiin asioihin. Kuvittelemme, että vain valmiina ammattilaisena voimme kokeilla jotain uutta ja sitten sataa ylistystä kun osasimme luonnostaan. Valitettavasti työelämässä on samansuuntaista ajatusta käynnissä. Aina odotetaan valmista ammattilaista, joka tuo jotain uutta tullessaan. En tiedä onko varmuusmarginaalit ja henkilöstö vedetty niin tiukille, ettei enää ole varaa perehdyttää vai onko digitalisoituminen ja tämän myötä nopeasti tapahtuvat asiat vieneet meiltä kyvyn ymmärtää inhimillisyyttä? Ei ihminen toimi tai opi yhtään sen nopeammin kuin sata vuotta sitten. Informaatio kulkee ja tietokoneen napin painalluksella tapahtuu ihmeellisiä asioita valtavalla nopeudella. Ihminen joutuu kuitenkin opettelemaan puhumaan ja kävelemään, kuten aina ennenkin. Ei osaamista saa valmiina, se täytyy ensin opetella. Siihen ei enää tunnu riittävän aika ja mediassa työnantajat kuorossa ulisevat osaajapulalla kun kukaan ei halua perehdyttää..

Itse aloitin vesiväreillä maalaamisen muutama kuukausi sitten ja kehitys on ollut niin nopeaa, että jopa itse huomaan maalausteni laadun parantuneen. Tästä tietysti väistämättä seuraa hetki, jolloin tuntuu ettei edistystä tapahdu. Sitä toki tapahtuu, mutta kuten aina tiedon lisääntymisen kanssa, itsekriittisyys ja vaatimukset kasvavat samassa suhteessa. Lisääntyneen tiedon myötä sitä oivaltaa, miten vähän sitä loppujen lopuksi tietääkään. Miksi sitä oikeastaan pitäisikään tietää kaikkea? En ole tehnyt mitään mm. sillä tiedolla, että euroopassa oli ns. hullu vuosi 1848 ja tapahtui vallankaappaus ja paljon kapinoita. Edes tuoreemmat tapahtumat, kuten vaikkapa lentokoneen törmäys kaksoistorneihin 2001 ei ole muuttanut elämääni mitenkään. Miksi tuollaisia asioita sitten pitää tietää pelkästään viitaten yleissivistykseen?

Maailma menee koko ajan eteenpäin ja paljon asioita tapahtuu. Miksi vuodesta toiseen pitäisi täyttää rajallinen muisti, jollain tyhjänpäiväisellä tiedolla, josta ei ole mitään hyötyä? Sen sijaan, että kulttuurissamme tankattaisiin vanhoja tuttuja asioita, voitaisiin ennemmin keskittyä herättelemään nuorten ihmisalkujen halua ajatella omilla aivoillaan ja muodostamaan omat mielipiteensä, sen sijaan että opetellaan vanhoja asioita vain sen takia, että jotkut ovat vuonna kivi&käpy päättäneet näiden tietojen kuuluvan yleissivistykseen?.

Itsekin sorrun valitettavan usein yleistyksiin ja siitä syytän koulujärjestelmäämme. Lukio tappoi minulta omintakeisen ajattelun, sillä siellä piti sopia tietynlaiseen muottiin tai ei päässyt kursseista läpi. Kun joutuu alistumaan tietylle tyylille ajatella, sitä helposti luopuu liian isosta osasta itseään, pelkästään sen vuoksi, että voi olla kuten muutkin ja annetussa elämän rytmissä tehdä samoja asioita kuin kaikki muutkin. Miksi jokaisen pitäisi täyttää se yleinen ja valmiiksi annettu mielikuva siitä, miten elämä kuuluu elää?

Onko ylipäätään yhtä oikeaa tapaa elää? Niin monet valitsevat niin erilaisia asioita, joten eri malleja tuntuu olevan ääretön määrä. Ajattelin mainita muutaman esimerkkinä, mutta sitten tajusin sen olevan turhaa. Jokainen meistä voi miettiä tuntemiaan ihmisiä ja heidän valintojaan. Siinä se kirjo tulee esille hyvin, vaikka onkin kyse todella pienestä otannasta.

Miksi muuten ylipäätään meidän pitäisi miettiä, elämmekö oikein tai niinkuin meidän kuuluisi? Entä jos vain päästäisimme luterilaisesta suorittamisesta ja itsehäpeästä irti ja uskaltaisimme ryhtyä tekemään asioita, joista nautimme välittämättä ollenkaan ulkoisista ja sisäisistä kriitikoista?

Paljon on kysymyksiä ja kuten niin valitettavan usein elämässä, todella monet jäävät vaille vastausta. Ne taitavat olla juuri sitä jatkuvaa liikettä, josta elämämme koostuu. Ne kysymykset ja vastaukset ovat vain näkökentässämme piipahtava perhonen. Hetken sen näkee ja sitten se on iäksi poissa. Emme saa tietää sen tarinaa, emme kohtaloa. Eteenpäin matkaamme ja lisää tietoa janoamme, milloinkaan kylläisyyttä tuskin saavutamme.

Kiitos lukijoilleni! Te mahdollistatte kirjoittamiseni, sillä alun varoventtiilinä toiminut blogi on muuttunut yleisön karttuessa ja vuorovaikutuksen lisääntyessä tarjoamaan elämääni sisältöä ja enemmän merkitystä .

p.s. Pitikö minun kertoa jotain maalauksestani?


22 kommenttia:

  1. No nyt on kyllä ihan helevetin hyvä tuo maalaus ja mielestäni paras tähän asti maalatuista teoksistasi! :)

    Eipä tuo tekstikään hullumpi ollut ja pisti ajattelemaan paljonkin.

    https://www.youtube.com/watch?v=R_83-xcFI94

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Silloin tunnen onnistuneeni kirjoittajana, kun tekstini saa miettimään ja aikaansaa keskustelua. Hienoa

      Poista
  2. Kannattaisi kokeilla ihan pokkana jonnekkin kustantamoille yrittää nuita maalauksiasi saada vaikkapa ihan johonkin lasten satukirjojen kuvitukseksi.

    Tavallaan se kehitys on sillä tavalla huonoa, koska sitten noista töistäsi loppuu se hyvä naivistisuus ja sitä ei voi enää saada takaisin ja sen sitten huomaa jos yrität sitä jälkeenpäin apinoida.

    Jatka hitossa kuitenkin maalaamistasi ja yritä silti vielä kokeilla sitä laveeraus-tekniikkaa, josta jo sinulle aikaisemminkin mainitsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se naiivius loppuu väistämättä, toisaalta en ole kaikissa töissäni antanut tunteille valtaa. Ne, jotka naiiveilta vaikuttavat, kumpuavat sisälläni huutavan lapsen suusta.

      Poista
  3. Oli muuten siitä ystäväni Nisukasta jokin sähköinen puolaosa lasahdellut, kun nyt oli tullut korjaamolta tuomiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 756 egeä maksanu kuulemma se remontti.

      Poista
    2. Ihanan halpaa tuo autoilu....

      Poista
    3. On kyllä...

      Vasta olin tässä viikonloppuna nytten vakituisessa työssä olleen ystäväni muuttoapuna, kun tyyppi vaihteli työpaikanvaihtajana työpaikastaan toiseen eri paikkakunnalle työtään ja maisemiaan. Tai oli nytten päässyt vanhan työkaverinsa perustamaan firmaan vakituiseksi työntekijäksi ja se uusi asuntokin oli aika hulppea merinäköalalla jne.

      Toki näin voi olettaakkin yliopiston käyneeltä alansa erikoisasiantuntijalta, joka on heti valmistuttuaan päässyt sinne työelämään kiinni.

      Onneksi hän on myös tykästynyt maalaamiini tauluihin, joita on aina uskollisesti ostanut minulta ja käyttänyt sisustuselementteinä asunnoissaan...

      Silti tässäkin taas nähdään se tosiseikka, että niitä työpaikkoja saavat vain ne työpaikanvaihtajat ja ne, joilla on niitä suhteita.

      Kirjoitin tuonne 4*työttömyys-blogille kans kommenttia ja ajatuksiani tästä mahdollisesta tulevasta perustulokokeilusta.

      Mitäpä itse olet mieltä kyseisestä asiasta?

      Poista
    4. Tulipa tuossa pieni tarinan pätkäkin taas kirjoiteltua, kun pyrin näin aina joka päivä jotakin kirjoittamaan... Ne voivat olla pieniä ja hauskoja elämän sattumuksia, joita olen kavereiltani kuullut ja niistä sitten saan inspiraatiota ja niihin pistän sitten mukaan vähän ”väriä” ja ”Lapin lisää” jne.

      MARJAREISSU

      Jani Launonen heräsi krapulaisesta koiran unestaan kaikki vaatteet päällänsä talonsa eteisestä. Vaimo siinä kolisteli muovisia marjastusämpäreitään ja toivotti iloisesti hyvää huomenta.
      ”Voi vittuh...” Jani ähkäisi tuskissaan.
      ”Ylös siitä saatana!” raikui vaimon käsky pienen potkun osuessa Janin mahaan, jossa tuntui paha muljahdus ja miehen teki mieli oksentaa.

      Edes syksyn pahin kaatosademyrsky ei ollut estänyt miehen ja vaimon marjastusreissua, mikä Janilla oli tullut luvattua jo aikoja sitten. Janin ämpärit olivat enemmän vettä täynnä, kuin marjoja ja olipa toiseen tullut pieni oksennuskin. Vesi valui noroina läpimärkien vaatteiden kera nenän päästä, kun Jani kyykistyi poimimaan noita perkeleen ”sinisiä ja punaisia”. Tuuli ulvoi korvissa äänekkäänä, kuin pahinkin huonon orkesterin viulukonsertto.

      Muutaman tuskaisen tunnin kuluttua he olivat taas kodinsa tutussa lämmössä ja Jani lämmitteli saunaa ja pyyhki huuruisia silmälasejaan helpottuneena. Sitten kuului jälleen tuo pahaenteinen vaimon ääni keittiön puolelta: ”Jani voi perkele! Eiväthän nämä ole mitään mustikoita, kun kaikki pelkkiä variksenmarjoja!”
      ”Jaa... Minä en varmaan nähnyt oikein näiden huurteisten silmälaisieni...” Jani ehti änkyttää, kunnes tunsi vetisen variksenmarjamössön kaatuvan vaimonsa toimesta päällensä.

      Poista
    5. Tuossahan sitä tultiin taas melko miehekkäästi ”taiteilijan” tavoin kotiin kämpille naisista ja ei meinanneet nuo seinät riittää, kun huojutti niin hitosti!

      Nyt kyllä tulee taas monien kuukausien kestävä ”nenänvalkaisukausi” kehiin ja en aijo juoda tippaakaan.

      Lähtee niin tuolla luovalla ja herkällä mielellä nuo juomahommat lapasesta, että parempi pitää ne korkit kiinni.

      No onhan se tietenkin mukavaa, kun tytöt tykkäävät ja on mukavaa ja hauskaa, mutta näin sinun ikäisenä lähemmäs 40-vuotiaana ne krapulat sitten ovat yhtä helvettiä ja tulee sellaisia pelkotiloja ja hyvä, että pystyy ruokaa käymään ostamassa itselleen lähikaupasta. Puhumattakaan sekoiluista, mitä on kirjoitellut blogeille humalassa!

      Tuokin on ihan älytöntä, kun menet poikamiehenä ja sinkkuna baariin, niin heti kysytään, että mitä teet? Missä olet töissä??

      Ihmisiä ei kiinnosta se, että mistä tulet ja kuka olet? Mikä edes sinun nimesi on?

      Se työ vain muka merkkaa.

      Poista
    6. Voisit muuten joskus kirjoittaa rakkaudesta.

      Mitä se itseasiassa edes on?

      Ensirakkaudestani muistan, kun olin peruskouluaikoinani todella pahasti koulukiusattu herkkyyteni vuoksi ja olin salaa ihastunut erääseen luokkani tyttöön, joka sitten oli yhdissä koulun bileissä myöskin. Olimme siinä juoneet aika paljon ja pelanneet pullon pyöritystä ja mitä sitä nyt siihen aikaan teineillä oli tapana.

      Vetäydyin sitten muiden bilehumusta talon kuistille omiin mietteiheni ja tämä rakastamani tyttö tuli siihen myöskin ja sain kuin sainkin hänelle ilmaistua, joskin kömpelösti, että rakastan häntä. Et voi uskoa sitä fiilistä, kun tyttö sanoi myöskin rakastavansa minua ja kietoi kätensä kaulani ympäri ja suuteli minua todella pitkään. Jalat tuntuivat menevän alta ja olo oli muutenkin epätodellinen. Elämä tuntui yhdeltä pumpulilta ja Princen ”Purple Rain” hyvältä biisiltä.

      Seuraavana maanantaina olin koulussa yhtä ”hangon keksiä” ja hymyilin kiusaajilleni, vaikka näillä oli aina tapana esimerkiksi puristaa näkkileipien muruja ruokatunnilla perunamuusiini, mutta silloisten vähäisten ystävieni mukaan olin sitäkin ”murumuusia” rouskinut naama virneessä ja nämä kiusaajat olivat luulleet minun seonneen lopullisesti, koska yleensä normaalisti olisin siitä hommasta saanut pahat kilarit.

      Poista
    7. Sitähän se työelämä tällä hetkellä on, työssäolevien tuolileikkiä. Tulevaisuus näyttää, miten heidän käy, sillä jo miljoona suomalaista syö psyykelääkkeitä. En tiedä korreloivatko nuo vai onko kyse sattumasta. Tokihan kaikki työssäkäyvät eivät dopinkia popsi, mutta trendi on kasvava. On erittäin merkillistä, miten tuottavuus on moninkertaistunut 80-luvulta ja aina vain pienemmän porukan kesken jaetaan työt ja silti emme ole kilpaulukykyisiä muun euroopan kanssa? Vahvasti sellainen kutina, että meitä sumutetaan ja joku vetää nyt välistä ja reilusti.

      En itse ole tutustunut tuohon perustulokokeiluun, mutta ajatus on mainio. Todennäköisemmin se vain onnistutaan sössimään niin, että byrokratia vain lisääntyy. Jo nykyisellään TE-toimiston resurssit menevät työttömien kyykyttämiseen, sensijaan että tekisivät sitä, mitä heidän alunperin oli tarkoitus tehdä, eli etsiä töitä ja tekijöitä ja saattaa heidät yhteen.

      Taisit muutama viikko sitten puhua myös kuukauden mittaisesta nenänvalkaisusta…

      Sitä olen itsekin marissut aikaisemmin, ettei sinulla ole oikeasti merkitystä jollet tee jotain merkittävää työtä. Sosioekonominen asema määrittää ihmisarvosi ja sen mukaan sinua myös kohdellaan. Yhteiskuntamme on voimakkaasti työorientoitunut ja Luterilaiset opit istuvat vahvassa. Sen näkee jo siinä lausahduksessa:”Jos et työtä tee, ei sinun syömänkään pidä!”. Tämän myötä on rakentunut ihmisiin ajatus, että on häpeä jos et työllä itseäsi elätä. Kvartaalitalous ja pörssikeinottelu on taas ajanut meidät siihen tilanteeseen, ettei kaikille riitä töitä. Luterilaisten oppien mukaan häpeät sitä, vaikkei kukaan sinulle sitä vasten kasvoja sanoisikaan, tunnet aina vain enemmän häpeää. Se on oiva keino hallita ihmismassoja kun koko homma hoituu passiivisesti, eikä täten tarvita isoa armeijaa pitämään kansaa kurissa.

      Kuulostaa huikealta ensirakkaudelta, suorastaan satumaiselta. Vähän arastelen rakkaudesta kirjoittamisesta. Parhaat tekstini olen saanut aikaa kunnon v…tuksen aikana ja rakkaudesta kirjoittamiseen tuo tunne ei oikein sovi. Siinä myös mennään hyvin henkilökohtaiselle tasolle, jonka haluan pitää itselläni.

      Poista
    8. No niinpä taisin tehdä, että uhosin... Ja krapulassahan aina on helppoa uhota.

      Tuo juominen on ollut jo pitkään itselleni sellainen yhdenlainen ”perkele”. Tavallaan se antaa sen hyvän ”luovan tilan” kirjoittaa ja maalata, mutta sitten tavallaan se kuitenkin antaa kaksin kerroin kaikkea pahuutta. Alkoholistin lapsena tiedät sen kaiken paskan.

      Sitten, kun on vielä yksinäinen poikamies ja jopa vielä työtön, niin siihen pulloon on niin helppo tarttua ja typerästi ”turvautua”. Olen viimeiset vuoteni nytten työskennellyt rakennusalalla, jossa se juominen oikein jopa korostuu ja siitä jopa vitsaillaan ja on tavallaan ”äijämeininkiä” olla maanantaiaamuna krapulassa töissä ja kova työmies siltikin. ”Kova työ, kovat huvit”.

      Noinhan se ei tietenkään oikeasti ole.

      On hirveän hienoa, että itse olet pynyt raittiina, vaikka oletkin kertonut niitä juomisjuttujasi, että joit tajuttomuuteen asti, mutta siltikin pystynyt jättämään sen aineen pois alkoholistitaustastasi huolimatta. Tarkoitan tällä ”taustalla” siis niitä alkoholistigeenejäsi ja helposti addiktoituvaa ihmistä.

      Itselläni myös on suvussa äidin ja isän puolelta juoppoja aika pahastikkin.

      Poista
    9. Ja sitten, kuin joskus kirjoititkin, että joskus olisi tuntunut pahimmissa masiksissa helpoimmalta ”antaa vain kaiken mennä” ja avata korkit, mutta on sitten ollut siihen stoppina se rakastava vaimosi ja et ole hänelle halunnut sitä samaa paskaa, minkä olet itse lapsena joutunut kokemaan isäsi vuoksi.

      Tuollaisissa asioissa mielestäni mitataan se oikea miehen mitta.

      Kovin mies ei ole se, joka juo kaikki pöydän alle, vaan se jolla on munaa myöntää ne omat heikkoutensa.

      Ja, joka ei sairasta sitä itsekkyyden syntiä ja osaa vähän ajatella muitakin omaa napaansa pidemmälle.

      Poista
    10. Kiitos! Valitettavan monissa yhteisöissä tuota suositaan ja jollain kierolla tavalla kunnioitetaan, kuka onkaan onnistunut viikonloppuna hölmöilemään eniten. Olen lukenut, että luovilla ihmisillä on eniten vaikeuksia päihteiden kanssa. Toisaalta voisin ajatella, että luovat ihmiset eivät helposti sopeudu yhteiskuntamme luomaan malliin ns. normaalielämästä ja pakenevat sitä sitten päihteisiin. Mielestäni se kertoo enemmän yhteiskunnastamme kuin päihteisiin pakenevasta ihmisestä.

      Poista
    11. No siis näinhän se menee. Sekin King, jota paljon olet lukenut oli nuorena koulussaan kömpelö ja pulluka ja häntä kiusattiin ja hänet valittiin aina viimeiseksi sinne joukkueseen. Netti on pullollaan hänestä tietoa. Itselläni tuo kiusaaminen on periaatteessa jatkunut koko elämän lävitse aina työelämään asti. Tulen erittäin hyvin toimeen mukavien ihmisten kanssa, mutta aina sieltä joukosta löytyy se joku ääliö.

      Esimerkiksi armeijassa jouduin leiriltä sotapoliisin toimesta putkaan periaatteessa syyttömänä, kun eräs tällainen ääliö nakkeli minua kypärään kokoajan vartiossa kävyillä ja ärsytti ja oli jo komppanian tuvassa kokoajan minua nälvinyt ja koko homma sitten kärjistyi siellä leirillä, että pyörimme sellaisen rinteen alas toisiemme rinnuksissa kiinni ja olin jo siellä maassa sitten lyömässä tätä idioottia, kunnes alikersantit repivät meidät toisistamme irti.

      Tällekkin tyypille yritin aina olla mukava ja jututtaa häntä ja kysellä kuulumisia, mutta jostain syystä hän ei vain tullut minun kanssani toimeen.

      Veikkaan, että minulla on tiettyyn pisteeseen asti ”lehmän hermot”, mutta sitten kun lähtee lapasesta, niin se kans lähtee.

      Kuitenkin olen luonteeltani herkkä ja empaattinen ja sillä tavalla osaan samaistua ihmisten tunteisiin ja itkenkin helposti mieheksi, vaikka diggailenkin Ramboja ja Rockyja Eastwoodin Clintillä maustettuina... :)

      Se itkeminenkin kuitenkin on tavallaan sitä miehisyyttä, että on munaa näyttää ne tunteensa.

      Poista
    12. Tuostakin riitelystä tuli hyvä juttu mieleeni sen ensirakkauteni kanssa, kun meillä oli tapana hänen vanhempiensa omakotitalon katolla viettää kesäöitä ja katsella selällään tähtitaivasta ja jutella henkeviä.

      No, minähän jo silloin tietenkin tarinaniskijänä puhuin vaikka mitä kummitusjuttuja hyökkäävistä marssilaisista tähtien takaa, mutta sitten tämä tyttö kääntyi minua kohden ja katsoi syvälle silmiin ja kysyi, että ”entäpä jos ne olisivatkin kilttejä meille?”

      Poista
    13. http://www.imdb.com/title/tt0096754/ Tuli tuo James Cameronin leffa mieleen.

      Poista
    14. Tuli muuten tuosta armeijahommasta toinen ”kummitusjuttu” mieleen, kun olimme ysärillä Lapissa intissä tykkileirillä kesällä ja meidät sitten komennettiin vetäytymään ja se meidän ryhmän piti kuulemma jäädä sinne vielä varmistamaan selusta ja jouduttiin siellä olemaan sitten vielä hitto yksi lisäviikko!

      No, mikäs siinä kun kapiaiset lupasivat lomille toisen lisäviikon vielä juhannuksen jatkoksi.

      Alkuviikko meni ihan hiton rennosti, kun meille oli jätetty vaikka mitä herkkuja ja sissikomppanian kaverit jättivät meille kaikki sissipakkauksensa, kun ne olisivat muuten kuitenki menneet roskiin jne.

      Siinä keskiviikon korvilla alkoi sitten tulla semmoinen kamala tylsyys, kun oltiin jo kaikki tikkapelit pelattu, röökit tupruteltu ja toistemme siihen astiset naisseikkailut kerrottu toisillemme. Sunnuntaina meidät oli luvattu hakea jopa ihka oikealla helikopterilla.

      Siinä sitten yksi viestimies oli käynyt kusella vähän kauempana siitä leiristämme, vaikka ylhäältä oli tullut jyrkkä käsky, ettei sieltä vetäytymisleiristä saisi poistua pois alikersanttien saamien koordinaattien ja maastokarttojen ulottumattomiin.

      Tämä tyyppi sitten kertoi, että oli löytänyt sillä kusiretkellään sammalmättäiden keskeltä jonkinlaisen rautaisen ja ruosteisen luukun, joka oli lähtenyt auki parilla nykäisyllä.

      No sen tylsyyden vallitessa kaikkihan olivat aivan innoissaan ja sitähän ”luukkua” me sitten kaikki lähdimme katsomaan.

      Perillä tämä samainen viestimies ilmottautui vapaaehtoiseksi menemään ekana siitä luukusta sisään ja se sopi kaikille.

      Kului vartti, puolitoista ja sitten ryhmämme alikersantit alkoivat antamaan käskyjä meille alemmille mennä hakemaan tämä viestimies pois sieltä luukusta. Kenellekkään se ei kuitenkaan sopinut ja jopa pieni riitakin siinä taisi kehkeytyä sotilaiden kesken.

      Päätimme sitten yhteistuumin ottaa yhteyttä tältä viestimieheltä jääneellä radiopuhelimella päämajaan ja ilmoittaa hätätilanteesta harjoituksessa. Päämajasta tuli takaisin viestikäsky, että kopteri olisi tulossa nyt heti, mutta joutuisimme odottamaan ainakin iltaan asti.

      Palasimme leiriimme illan tummuessa. Viestimiestä ei kuulunut. Kopterin saapuessa pienelle läheiselle aukealla olevalle nyppylälle olimme helpottuneita, mutta kopterista ilmestyi iso joukko commando-varsuteisiin pukeutuneita sotilaita, jotka eristivät koko lähialueen rynnäkkökivääreineineen, joidenka tähtäinvalot haravoivat metsän laitoja.

      Teimme joukkueeni johtavan alikersantin kanssa kyseisestä asiasta tutkintapyynnön, mutta emme ikinä saaneet vastausta pyynnöllemme, emmekä ikinä enää kuulleet tästä viestimiehestä, joka katosi sinne luukkuun...

      Poista
    15. Mutta Teemu! Nuo on ihan tosi ihania juttuja mitä oot kirjottanu ja sinun pittää kirjottaa siitäki rakkauvesta!

      T: Oululaiset naisfanisi :)

      Poista
    16. https://www.youtube.com/watch?v=sMlpM640wEE

      Poista
  4. https://www.youtube.com/watch?v=UnRJ7G_sRSc Ja niinkuin Mikko Alatalokin tuossa alustuksessa sanoi, että ei sitä arkea voi loputtomiin olla siellä "karussa"! Kyllä sekin maanantai aina vain sieltä tulee! :)

    VastaaPoista