lauantai 3. syyskuuta 2016

Auto

Autot ovat aiheuttaneet minussa voimakkaita tunteita niin kauan kun muistan. Elettiin vuotta 1982, joten ikäni taisi olla 4 ja tuolloin selailin V8-magazinea. Kyllä luit oikein, toiset lapset lukivat Aku Ankkaa, minä V8-magazinea. Tuolloin silmiini osui esittely uudistuneesta Chevrolet Camarosta ja se oli muotoilultaan niin hieno, että keskiaukeamakuva autosta päätyi seinälleni.

Tässä yhteydessä mainittakoon myöhäisteini-iän aikoina kun kavereilla oli reteesti keskiaukeamakuvia Playboy- tms lehdestä, oli minulla edelleen Camaro seinälläni... 

Olen parjannut paljon vanhempiani kaikesta siitä sonnasta, jonka ovat niskaani kaataneet. Haluaisin jakaa intiimin muiston vuodelta 1998, joka on kenties ainut sellainen, jossa ovat onnistuneet positiivisesti yllättämään minut.

Olin armeijan palveluksessa tuolloin ja asemapaikkani oli Upinniemi, Helsingissä. Oli tavanomaista, että viikonloppulomalle tulin bussilla, armeija kun tarjosi kyydin. Yhtenä viikonloppuna tulin lomille, kuten tavallista tuohon aikaan. Isä ja äiti olivat vastassa, he olivat pysäköineet auton pitkän linjan parkkiruutuun. 

Vaihdettiin kuulumiset ja käveltiin autolle. Siinä sattui olemaan valkoinen Camaro viereisessä ruudussa. Sitä tovin ihastelin, kunnes jompikumpi tokaisi, että tiedetään siinä olevan Camaro, mutta nyt mennään kotiin syömään. Kiipesin autoon ja nenä liimaantuneena ikkunaan jäin tuijottamaan unelmieni autoa.

Sitten äiti tokaisi:"Eiköhän peruuteta takaisin?". Ihmettelin mistä oikein on kyse. Noustiin kaikki autosta ja vanhempani tokaisivat, että jos kurkkaisiin autoon sisälle ja ojensivat Camaron avaimet minulle. Tuosta hetkestä alkaen en koskaan uskonut auton olevan minun. Toki se oli vanha, ruttuinen ja raihnainen, mutta se oli minun Camaroni. Kolmevuotinen yhdessäolomme oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Joka kerta autoon astuessani minulla oli tunne, että auton oikea omistaja tulee hätistämään minut pois. Sitten ajaessani koin sen olevan juuri sitä, mitä auton kuuluukin olla. 

Todellisuus vain oli karmeampi kuin moni osaa kuvitella ja ehkä siksi sanotaan, että on parempi jättää päiväunelmat päiväunelmiksi. Arki Camaron kanssa oli aika myrskyisä. Tämän tästä siinä oli jotain rikki ja se jätti yhtenään tielle. Unelmien auto muuttuikin painajaisten riivaajaksi, joka vie järjen mennessään.

Tuolloin oivalsin, ettei harrasteesta kannata ikinä tehdä arkea, sillä se on kovin työlästä eikä enää tarjoa sitä vastapainoa. Siksi varmaan ihmisillä on kesämökit vastapainona joutilaalle asumisella rivi-/kerrostaloissa. Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä huomaa tasapainon horjuvan jos toiseen vaakakuppiin laittaa kaikki painot.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin uskomaton teko vanhemmiltani. Eihän tuo vaatinut kuin Camaron kuvan seinälle 14 vuoden ajaksi ja päivittäin siitä puhumisen, että viesti menee perille, minkä auton haluan...Totuuden nimissä mainittakoon, vanhempani veivät vanhan Datsunin vaihdossa, jonka olin ostanut omilla rahoillani, joten eivät he kokonaisuudessaan minulle autoa ostaneet. 

Ajatus oli kuitenkin kaunis, vaikka toisinaan harmitti, etten itse saanut valita haluamaani yksilöä. Koko lapsuuttani ja nuoruuttani sävytti lähestulkoon kaikessa se, etten itse saanut valintoja tehdä. "Älä tee niinkuin minä, vaan kuten minä sanon!"- olikin yksi äitini lempilausahduksistaan. Tavallaan tuokin sisältää kaksoisviestin, jossa ensimmäisellä tasolla neuvotaan, ettei ota mallia äidin toiminnasta ja toisella tasolla sanotaan:"tee mitä käsken". 

Noihin en tässä yhteydessä pureudu syvemmin, tahraa vain muiston haaveitteni autosta. Huolimatta ikävistä muistoista autotallissa isän kanssa (kännissä) Camaroa elvyttämässä, unelmoin vieläkin kyseisestä autosta. Kunpa tulevaisuudessa saisi noita vanhoja korimalleja uudella tekniikalla ladattuna, niin tuollaisen kyllä hankkisin, kunhan ensin olisi töitä, että olisi valuuttaa, jolla hankkia siis...Onneksi unelmointi ei maksa mitään!



5 kommenttia:

  1. CAMARO-MIES

    Mä en ole kamala mies,
    vaan mä olen
    Camaro-mies!

    Kuka senkin ties?
    Kai tuo autokaupan mies?

    No runoilu ja leikki sikseen! Kyllähän tuo olisi aika viihteellinen auto ja ystävälläni on myös tuollainen ollut joskus, mutta tuntui kovin rengasäänet huutavan sisätiloihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan se viihteellinen auto. Enemmän sai tallissa viettää aikaa kuin maantiellä... Paljon oli kaikennäköistä vikaa, siksi oivalsinkin miksi amerikanautoja harrastavat heput ajelivat aina virne kasvoillaan; jokainen kerta kun auton sai liikkeelle, se oli aika yksi erävoitto auton tuittuilusta...

      Poista
    2. "Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän
      Turha on äitien sankaripoikia neuvoa

      Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään
      Maalissa juhlitaan voittajapoikaamme Teuvoa"

      Itse olen joskus jokamiesluokkaa harrastanut ja siinä on aika hyvät ne mahikset olla voittaja, kun kaikilla on periaatteessa ne samat lähtökohdat niiden autojen romuineen.

      Formuloissahan sitten menee se homma jo niin, että se voittaa, jolla on munaa ajaa lujiten ne kurvit kuolematta. F1:ssä on mielestäni vain sitten jotenkin ”turpeutunut” se kilpailu, kun aina ne parhaimmat tallit voittavat ja ei anneta hyvien kuskien edes näyttää sitä mahdollisuuttaan.

      Vähän niinkuin työelämässäkin nykyisin.

      Poista
  2. Olen itsekin haaveillut jo teinipojasta asti harrasteautosta, mieluiten Dodgesta/Plymouthista tms. Moparista katsottuani elokuvan Nasta laudassa, mutta näillä epäsäännöllisillä tuloilla ei uskalla edes käyttis- opeliin tankata tankkia täyteen, kun pitäs jotain syödäkin.. Onneksi unelmointi ei maksa mitään, kuten aikaisemmin totesit!

    VastaaPoista
  3. Nasta laudassa on aivan legendaarinen kunnianosoitus Challengerille. Harmi vain, että viherpiiperöt ba hallitus täällä kuvittelevat maailman pelastuvan jos kaikki vaan maksetaan auton käytöstä +- 500€/vuosi. Näin tyrehdytetään iso osa kulttuuriamme ja estetään ihmisten harrastustoimintaa.

    Mieleeni tulee kuva häkkikanaloista, aivan kuin maamme politiikka ajaisi meitä siihen suuntaan, että vain tekisimme työtä ja lopun aikaa istuisimme aloillamme...

    VastaaPoista