perjantai 23. syyskuuta 2016

Ei paras, vaan se joka haluaa eniten

Herättipä jälleen mielenkiinton alla oleva uutinen:


– Ensimmäiset työhakemukseni olivat niin surkeita, Andrei Legeza, 34, muistelee. Tarpeeksi kiinnostava paikka sai Legezan kuitenkin yrittämään kovempaa, ja hän eteni koodarista kehityspäälliköksi.
Ukrainalaislähtöinen Legeza tuli Suomeen alun perin vaihto-opiskelijana. Hän opiskeli it-alaa Jyväskylän yliopistossa ja teki töitä koodarina.
– Ohjelmointi oli kivaa, mutta tiesin aina ettei ohjelmoijan rooli ole ihan se, mitä haluan tehdä viiden tai kymmenen vuoden päästä, Legeza kertoo.
Legeza valmistui maisteriksi it-buumin huippuvuosina, sai pysyvän työpaikan ja toisenkin. Lopulta hän halusi kokeilla jotain muuta ohjelmoinnin lisäksi.
– Se oli aikamoinen haaste. Kun on ollut kymmenen vuotta ohjelmoijan roolissa, on aika vaikea saada potentiaalinen työnantaja uskomaan, että pystyy myös päällikön tehtäviin.
Legeza lähetteli hakemuksia, mutta paikkaa ei löytynyt. Lopulta headhunter lähestyi LinkedInissä. Helsinkiläinen it-yritys etsi asiakkuuspäällikköä, joka puhuu suomea, englantia ja venäjää. Tämän piti myös olla taustaltaan ohjelmoija, jotta ymmärtäisi teknisen puolen.
– Se oli vain hyvää tuuria, Legeza vähättelee.
Uusi työ toi koodaamisen tilalle puhumista ja kirjoittamista, myyntitapaamisia ja projektinhallintaa. Eli paljon opittavaa, mutta se sujui sittenkin hyvin.
– Tai siis alku oli ihan hirveä, mutta selvisin, Legeza tarkentaa.

Cv:n sijaan analyysi

Työ oli mukavaa, mutta Legeza alkoi kaivata paremmin omia arvojaan vastaavaan yritykseen. Ja lähetteli taas paljon työhakemuksia, tuloksetta.
– Joskus sitten istuin ja mietin, mihin kaikkialle olen hakenut. Ajattelin, että ei ole mitään järkeä lähettää samantyyppisiä hakemuksia kaikkialle, koska niin tekevät kaikki muutkin.
Sitten vastaan tuli digitaalisten palveluiden kehittämispäällikön paikka Bernerillä. Legeza perehtyi tehtävän vaatimuksiin ja yrityksen historiaan.
– Innostuin niin paljon että päätin, että tällä kertaa yritän niin kovaa kuin pystyn.
Legeza perehtyi yrityksen toimintaan ja teki analyysin sen kaikista digitaalisista palveluista. Perinteisen cv:n sijaan hän lähetti Bernerille powerpoint-esityksen, jossa analysoi palveluiden rakenteen ja siitä mahdollisesti seuraavat riskit ja esitti omat ehdotuksensa rakenteen parantamiseksi. Esityksen lopussa oli tietoa hänestä itsestään.
Kolme haastattelua ja lopputehtävän sisältänyt valintaprosessi kesti kuukauden ja vei paljon aikaa. Legeza pitää menettelyä hyvänä, vaikka se teettikin hakijalla paljon töitä.
– Se oli viesti, että tämä ei ole mikään helppo nakki. Varmaan kaikki hakijat joutuivat miettimään, haluavatko oikeasti tämän paikan.
Prosessin mittaan Legeza myös vakuuttui yrityksen arvoista ja siitä, että paikka on oikea.

Ei paras, vaan se joka haluaa eniten

Epäonnistumista työhaussa ei pitäisi pelätä. Vaikka ei pääsisi edes haastatteluun, kokemuksesta voi oppia, Legeza rohkaisee.
– Ensimmäiset työhakemukseni olivat todella surkeita. Edelleen tulee punaiset posket, kun muistelen niitä.
Haussa auttoi suomalainen sisu, Legeza veikkaa. Samaa paikkaa Bernerillä tavoitteli satakunta muutakin hakijaa.
– Olen varma, etten ollut paras ammattilainen. Ei minulla ollut edes parasta kokemusta.
– Paras ei välttämättä voita, vaan se joka yrittää kovimmin.

Siinä jälleen suitsutetaan henkilöä, joka sai unelmatyön pelkästään yrittämällä riittävän kovasti. Henkilö itse oli tilanteen tasalla ja ilmaisikin vaatimattomasti sen todellisuuden, missä me muut elämme: eli oli puhdasta tuuria. Jutun kirjoittaneen toimittajan näkökanta taas vaikuttaa juuri sellaiselta mielipiteitä ohjaavalta, kun kirjoituksesta selvästi annetaan ymmärtää, että jos yrittää vain riittävän kovasti niin silloin saa unelmatyön.

Itselläni ei ole unelmatyötä. Itselläni ei ole unelmaa. Tai no on siinä mielessä, että unelmoin vaimoni paranemisesta, se on ainut asia, jota toivon ja sitä ei taideta saavuttaa sillä, että yritän vain kovasti…

Helposti jää käsitykseen, etteivät maamme puoli miljoonaa työtöntä yritä riittävästi, joten siksi ovat töitä vailla. En väitä etteikö näin olisi. Itse ainakin sovellan markkinatalouden oppeja ja mietin ROI:n (Return On Investment) -periaatteita. Eli kannattaako minun nähdä miten paljon vaivaa työn saannin eteen. Myös tuttu 20/80-sääntö on nykyään hyvin vahvasti käytössä. Panostan sen 20% ja tavoittelen 80% saantia sillä. 
Nämä opit olen ottanut käyttöön puhtaasti sen vuoksi, että takavuosina panostin 100% työllistymiseni eteen ja saavutin ainoastaan 0%. Joten kaiken oppien mukaan, minun ei ole järkevää tehdä noin. Nyt panostan enää 20% energiastani ja saan edelleen sen saman 0% tuoton panokselleni. 

Olen tässä miettinyt seuraavaa askeltani, jolla saan tuon panoksen vielä pienennettyä, jottei työnhakuun hukattu aika ja energia haukkaa elämästäni muutamaa prosenttia enempää.

Olen jo aiemminkin sen tänne kirjoittanut jossain yhteydessä, minkä Einstein jo totesi vuonna miekka&kilpi; vain idiootti toistaa samaa, odottaen eri lopputulosta. Joten minunkin on uudistuttava ja uudistettava työnhakuani. Mitähän jos enää vain lähettäisin sähköpostitse linkin Linkedn:n profiiliini? Jäisi turhat jäpinät ja liitteiden lähettämiset pois? Mietin aluksi, jos tallentaisi sähköpostiin luonnoksen työnhakusähköpostista ja siihen laittaisi aina vain uuden osoitteen, mutta tuo Linkki voisi olla vielä vaivattomampi?


Tai sitten opettelisin ohjelmointia ja koodaisin hakukoneen, joka etsisi netistä termillä ”työpaikka” ja etsisi kyseisen sanan esiintyvältä sivulta kaikki sähkäpostit ja automaattisesti lähettäisi sinne luomani työnhakusähköpostin liitteineen? Toisin sanoen loisin spämmibotin. Sen jälkeen loisin verkkosivun ja haalisin kaikki maamme työttömät yhteen ja jakaisin työkalun heille ja näin jokaista työpaikka-sanaa kohden tulisi 500 000 hakemusta… Joutuisivat HR-ihmisetkin tekemään töitä palkkansa eteen ja toimittajien&työnantajien olisi aivan turha ulista siitä, ettei työpaikka ja tekijä kohtaa tai että työttömät ovat laiskoja.. 





3 kommenttia:

  1. Muuten tuo spämmibotti olisi oikein hyvä juttu, mutta näin naisena hieman hirvittää, että josko sitä sitten hakee topless-kampaajan töitäkin... mutta oikeasti ärsyttää se työantajien vätkytys, että työntekijöitä ei muka löydy. Kyllä täytyy olla melko pösilö, jos ei yli puolen miljoonan työttömän armeijasta työntekijää löydä.

    Tosiaan, tuo työpaikan onnellinen saaja kertoo onnistumisen syyt ihan itse. Valmistui maisteriksi it-buumin huippuvuosina, sai pysyvän työpaikan ja toisenkin. Eli valmistui lihavina aikoina ja käveli töihin niin kuin kaikki muutkin silloin. Toista se on tänä päivänä, kun osa valmistuneista jää auttamattomasti ilman työpaikkaa. Työpaikan saaja puhuu venäjää. Käsittääkseni venäjän kieli voi auttaa työllistymisessä paljonkin. Tuskin venäjän kielen opiskelu kuitenkaan työtöntä auttaa. Työtön on kuitenkin aina työtön, viallinen. Työnsaajalla oli tuuria. No todellakin. Tuurista se monesti onkin kiinni. On sattunut valitsemaan työllistävän alan, on sattunut valmistumaan sopivaan aikaan, on sattunut saamaan opiskeluaikana sellaisen harjoittelupaikan, joka poikii työpaikan, on sattunut syntymään sellaisen vanhemman lapseksi, joka sumplii jälikasvulle töitä. Ja kyllä, työpaikan saaja on myös tehnyt erottuvan hakemuksen. Mutta mistä hän tietää muiden työnhakijoiden hakemukset? Olivatko ne kaikki tylsiä ja tavallisia? Tänä päivänä uskoisin monen yrittävän hieman erilaista lähestymistapaa. Minäkin olen lähetellyt vaikka ja mitä, mutta täysin tuloksetta. Minusta ihan normaali ja napakka työhakemus on paras, mutta siihen päälle täytyy työnhakijan toki olla a) ei työtön, b) soveltuvaa työkokemusta omaava ja c) ns. hyvä tyyppi. Ja tuuria täytyy olla, eipä unohdeta sitä tuuria! Ja kyllä minusta työnhakijan pitäisi olla myös osaava ja ahkera, mutta minä olenkin vissiin ajatuksineni hieman vanhanaikainen.

    VastaaPoista
  2. Unohtui listata se tärkein syy, miksi työpaikan saaja sai paikan. Hän oli töissä ja haki uutta työpaikkaa työllisenä. Hän ei ollut työtön. Olisipa kokeillut samaa temppua vaikka puolen vuoden työttömyyden jälkeen. Olisiko paikkaa herunut? Enpä usko.

    VastaaPoista
  3. Joskus tuntuu kurjalta olla syntynyt väärään aikaan, väärään maahan. Olen jossain maininnutkin, että sopivin hetki elää oli niin, että juuri näki berliinin muurin murtuvan. Ikäluokka, joka tuohon päättyi, pääsi kokemaan sotien kauhut, mutta niiden jälkeen uskomattomalta ja loputtomalta tuntuvan talouskasvun (pl. 70-luvun kriisi), jollaista oma ikäluokkani ei koskaan tule näkemään. Lapsuudesta joitan muistikuvia toiveikkaasta tulevaisuudesta ja siitä, että aina tekevälle töitä löytyy ja niiden muistikuvien voimin astui aikuisuuteen vain huomatakseen, että matto on vedetty jalkojen alta ja tähteet on jäljellä jaettavaksi.

    VastaaPoista