perjantai 30. syyskuuta 2016

Elämänvaiheen ohitus

Luin hiljattain Natasha Kampush:n haastattelun. Viimeiset vuodet hänen elämäänsä on kuulunut kirjojen kirjoitus ja haastatteluiden antaminen. En hänen kohtaloaan ruodi tässä yhteydessä, enkä todennäköisesti tulevissakaan kirjoituksissani. 

Eräässä kohdassa hänen lause:"Olen ohittanut kokonaisen elämänvaiheen, enkä voi saada sitä takaisin"- kolahti minuun kuin parin kilon leka. En ole varma ymmärränkö vieläkään täysin tuon lauseen sanomaa, mutta voimakkaita tunteita se minussa herätti.

Monellakin tapaa koen menettäneeni kosketuksen eri elämänvaiheisiin, joita ikäiselläni kuuluisi tässä ja menneissä vaiheissa olla. Olen lukenut kirjan Da Capo-alusta uudelleen, kliinisen kasvatuspsykologian kirjan, joka käsitteli hyvin yksityiskohtaisesti ihmisen eri kehitysvaiheita.

En paljoa enää eri vaiheista muista, sillä aikaa lukemisesta on kulunut jo vuosia, ellei peräti vuosikymmen. Kuitenkin kirjan sisältö kummittelee mielessäni samoin kuin tuo Kampush:n kertoma lause. Sanojen kaiku mielessäni havahdun miettimään, olenko mahdollisesti menettänyt montakin elämänvaihetta?

Eräällä tavalla elän edelleen vastavalmistuneen elämää. Sitä 19 vuotiaan lapsenomaista toivoa työnsaannista ja elämän alkamisesta. Pieni hankaluus on vain läsnä. En enää ole 19 vuotias vaan 38. En enää ole vastavalmistunut. Viimeisestä tutkintoon johtaneesta koulustani on kulunut jo 13+ vuotta, joten tietoni ja taitoni eivät välttämättä enää ole ajantasalla. 

Näinollen en pysty kilpailemaan itseäni 20 vuotta nuorempien kanssa. Työttömyys ja vastoinkäymiset ovat jossain määrin jättäneet jälkensä itsetuntooni. Eräälläkin keskustelufoorumilla sain palautetta TV-esiintymisestäni, että olen liian anteeksipyytelevä vässykkä, eikä sellaista kukaan palkkaa. Minun pitäisi siis jostain haalia itseluottamusta, jotta muuttuisin halutuksi työmarkkinoilla.

Muuttuakseni minun pitäisi kaiketi puhua haastetteluissa niin, että korvat heiluvat ja mielellään totuutta mukaillen. Selittää valheita valheiden perään ja luottaa siihen, että kun todellisuus voidaan sovittaa tarujen kanssa yhteen myöhemmin.

Olen tästä aiheesta aiemminkin purnannut, kun työmarkkinoilla tuntuu olevan sellainen vinoutunut tila, jossa ns. pelimiehen silmä on tärkeä ja arvostetumpi taito kuin ahkera työnteko. Pitää siis olla laskelmoiva ja suunnitelmallinen oman urakehityksen edistäjä ja toisten taklaaja. Koko vanhanmallinen työn tekeminen tuntuu jääneen toissijaiseksi taidoksi ja kuitenkin sitten kilvan mediassa ulvotaan kun ei tekijöitä löydy…Ehkä sitä viimein saa mitä tilaa.

Ehkä voisinkin kirjoittaa enemmän aiheen ohituksesta kuin elämänvaiheen, tuo kun tuntuu muuttuvan minun kohdalla enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi…




9 kommenttia:

  1. Suomessa syntyvyys on laskenut 1860-luvun nälkävuosien tasolle. Tästä ollaan huolissaan.

    Lapsentekoikäisiä naisia on työelämässä syrjitty niin kauan kuin minä muistan (vuosikymmeniä) Asia on tiedostettu, mutta toimenpiteet ovat jääneet ”tarttis tehdä jotain” -asteelle.

    Näiden kahden asian syy-yhteyttä ei suostuta näkemään. Oletetaan syntyvyyden laskeneen siksi, että itsekkäät, hyvin koulutetut uraohjus-naiset eivät kelpuuta itseään huonommin koulutettuja miehiä kumppaneikseen, vaan haluavat matkustella ja elää huoletonta sinkkuelämää läpi elämänsä.

    Tosiasiassa monen perheenperustamishaaveet kariutuvat siihen, että pätkä-, osa-aika- yms. silpputöillä elävä ei vaan uskalla tehdä mitään niin peruuttamatonta kuin hankkia lapsia. Kasvavan mahan tai pienen lapsen kanssa loppuvat ne vähäisetkin työt. Eivät ne tulonsiirrot niin ruhtinaallisia ole, että kukaan täysipäinen varta vasten niiden varaan heittäytyisi. Ellei epävarmoissa ja ”epätyypillisissä” työsuhteissa rimpuileva nainen onnistu pyydystämään miljonäärimiestä elättäjäksi, on todennäköistä että itsensä kaltaisen miespuolisen tyhjätaskun kanssa lapsiin ei yksinkertaisesti ole varaa.

    Suomesta on tulossa pikku-Amerikka, jossa miehen perheenperustamismahdollisuudet riippuvat lompakon paksuudesta, ja naisen vastaavat muoto- ja kauneusseikoista.

    Tuskin Harkimolla olisi noin mieletön flaksi käynyt naisten suhteen, mikäli hän olisi tuolla pärställä satunnaisia keikkatöitä tekevä raksamies. Samoin liki kaikki NHL-miljonäärit ovat uran päätyttyä (Pyhimys-Selännettä lukuun ottamatta) vaihtaneet reissussa rähjääntyneen emännän uudenkarheaan, itseään puolta nuorempaan missiin/malliiin, ja ryhtyneet vielä ”eläkepäivillä” ähräämään uutta pesuetta maailmaan.

    Edes koulutus ei ole nykyään mikään rokote työttömyyttä (ja rahattomuutta) vastaan, sen kummemmin miehille kuin naisille. Kun eduskunta ja hallitus ovat täynnä elämästä vieraantuneita idiootteja, ei liene parempia aikoja luvassa.

    Monen elämä lipuu ohi samanlaisena kitkutteluna päivästä ja vuodesta toiseen. Yhtä ja samaa jaskaa, jossa ei elämänvaiheista voi puhua.

    *****

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin reilu kolmekymppisenä työttömänä poikamiehenä on kyllä todella hankalaa lähestyä naisia juurikin sen työttömyyden vuoksi. Keskustelu kääntyy milteipä heti siihen, että mitä teen työkseni. Naisista, etenkin nuoremmista kyllä löytyy näitä Jakku-Jaanoja ja Nirppa-Niinoja, joille ei kelpaa kukaan eikä mikään. Samanikäiset ja vanhemmat naiset ovatkin sitten jo yleensä naimisissa ja perheellisiä. Ja jos eivät ole niin eronneita yksinhuoltajia vähintäänkin.

      Kärjistetysti miehen näkövinkkelistä katsoen se on kuitenkin aina se nainen, joka loppupeleissä päättää aletaanko siihen parisuhteeseen ylipäätään ja mies joutuu aina tekemään sen aloitteen. Ravintolan baaritiskillä ihan tavallisenkin näköinen nainen voi ottaa sekuntikellolla aikaa kuinka kauan menee siihen, että joku mies lähestyy häntä. Samassa tilanteessa oleva komeakin mies sen sijaan voi unohtaa sen sekuntikellon ja kaivaa esiin vuosikalenterin.

      Tuo on kuitenkin täysin totta, ettei kädestä suuhun elävänä työttömänä tai edes pätkätyöläisenä aleta mitään perheitä perustamaan ja lapsia tekemään. Se olisi mielestäni jopa edesvastuutonta sen lapsen hyvinvoinnin kannalta.

      Poista
    2. Täyttä asiaa puhut. Jostain syystä se perheen perustamattomuus on aina uraohjus-naisen vika. Näinhän se varmaan on ollut silloin joskus kun suuret ikäluokat olivat nuoria. He ovat eläneet suhteellisen huolettoman nuoruuden ja koulujen jälkeen kävelleet töihin ja nyt eläköitymisen kynnyksellä ihmettelevät, miksi nykypolvet ovat köyhiä, perheettömiä, eivät veneile/moottoripyöräile tms harrasta vaan notkuvat puhelimella.

      Voisikohan tosiaan ajat olla niin ankeat meille. Sen sijaan, että eläisimme, joudumme tyytymään olemaan olemassa. Vasta taloussanomat uutisoi vanhaa tutkimusta, jossa 80-> jälkeen syntyneet yltävät varallisuudessa vain puoleen, mitä edeltävät sukupolvet:

      http://m.taloussanomat.fi/raha/2016/10/01/bbc-kolmekymppisilla-puolet-vahemman-varallisuutta-kuin-10-vuotta-sitten/201610140/139

      Tästä on jo aikaa kun on muitakin tutkimuksia julkaista, jotka kertovat samaa karua kieltään nykypolvien elämästä. Edustan ensimmäistä ikäpolvea, joka jää vanhempiaan köyhemmäksi sitten 1800-luvun puolenvälin pulavuosien. Samoin syntyvyys on nykyään tuota tasoa, kuten kirjoitit. Niin ja en tosiaan tiedä ovatko nuo lukemat indeksikorjattu, sillä 60 000€ oli aivan eri summa rahaa silloin muinoin verrattuna nykypäivään.

      Syyttelyn sijaan päättävä ikäpolvi voisi miettiä minkälaisen maailman on jättänyt meille perinnöksi. Silppu-, pätkä-, epätavanomaista työtä vain tarjolla, eikä mitään mahdollisuuksia suunnitella elämää kuluvaa päivää pidemmälle, sillä monilla on työmuotona myös nollatuntisopimus, joka tarkoittaa että kutsu töihin voi tulla muutaman tunnin varoitusajalla tai sitten ei tule viikkoihin mitään.

      Millä tavoin sitä oikein voisi kuvitella rakentavansa elämää kun perustan virkaa toimittaa virtaava joki...Monella tapaa olen katkera vanhemmille ikäpolville. Toki 60-70-luvuilla lähti osa Ruotsiin töiden perässä, mutta 75-94 meni vielä lujaa ja sellaista nousukiitoa en koskaan pääse kokemaan työelämän suhteen.

      Heh, Harkimon näköinen kaveri remppamiehenä saisi varmasti tukeutua omavaraisuuteen lemmenmarkkinoilla... Tottahan tuo kaikessa surullisuudessaan on. Kun paljon puhutaan itsensä brändäämisestä ja verkostojen rakentamisesta niin milloin enää kohtaa ihmisen aitona? Nykyisin törmää väärennettyihin varaosiin, ruokaan ja ties mihin. Ottamatta sen syvällisemmin kantaa kauneuskirurgian vaikutuksiin itsetuntoon, mutta eikö noiden leikkausten lisääntyminen kerro myös osaltaan sitä, että ihmiset tarvitsevat yhä vain enemmän ärsykkeitä saadakseen itsensä tuntemaan olevan elossa.

      Mitä elämää se enää on jos joudut itseäsi leikkelemään päästäksesi tavoitteisiisi? Millä tavalla leikeltynä ja näennäisen hyvännäköisenä olet enää omilla avuin menestynyt työelämässä? Aikamme yksi kirouksista on tuo, että kaikki pitää tehdä suorittaen. Tähän väliin tulee mieleen nimeltämainitsematon tuttuni, joka harrasti moottoripyöräilyä, ainakin omasta mielestään. Hänellä oli aina kiire määränpäähän, jonne hän sitten ajoikin enemmän tai vähemmin kovaa. Perillä ollessaan potkiskeli hetken kiviä ja sitten ajoi jälleen kovaa takaisin. Mielestäni hän missasi kokonaan moottoripyöräilyn pointin, jossa itse matka on tarkoitus, eikä määränpää. Samoin mielestäni elämässä toivoisin monien tavoitteena olevan kokea jokainen hetki ja olla läsnä.

      Liian paljon kiirehditään eteenpäin vain huominen mielessä. Tuolloin tämä päivä jää kokematta ja elämättä. Lopputuloksena sitten voikin käydä niin, että koko elämä jää elämättä kun aina tavoitellaan huomista keinoja kaihtamatta. Millä tavoin elämä sitten on aitoa kun ei pysähdy hetkeksikään?

      Poista

    3. Itse aikanaan kun baareissa vielä kävin 2000-luvun alussa niin vierastin lähestyä naisia. En muutenkaan kokenut, että mitään pysyvää tuolta löytäisin. Enemmän ajattelin sen oikean löytyvän jostain läheltä omia kiinnostuksen kohteitani; kirjastosta/kuntosalilta. En arvannut sen oikean löytyvän koulusta, mutta niin vain pääsi käymään. Baarituttavuuksia haalivat senaikaiset kaverini ja koskaan mitkään suhteet eivät olleet kovin pitkäikäisiä. Jo silloin näkyi kvartaalitalouden toimintamalli ihmissuhteissa; ensimmäinen rypyn kohdatessaan lähdettiin eri teille tai jos kesken kaiken löytyi parempi niin oitis oltiin vaihtamassa. Itse en sellaista kertakäyttökulttuuria ymmärrä. Muutenkin aikamme on todella hämärä; tavaroita rakastetaan ja ihmisiä käytetään, kun se mielestäni pitäisi olla juuri toisinpäin...

      Poista
  2. Toisten taklaaminen on kyllä erittäin tärkeä taito työelämässä. En
    ole sitä koskaan itse osannut enkä edes halunnut osata, mutta olen toki
    tullut sitten muutamankin kerran taklatuksi...

    P.S. Maalauksesi ovat muuten todella hienoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän taiteilija Huhta on kehittynyt maalausharrastuksessaan erittäinkin paljon. Teokset alkavat olemaan jo ihan kehystys- ja seinälle ripustuskelpoisia.

      Harmi vain, että se melankolinen mustavalkoinen kausi päättyi niinkin pian. Olisin mielelläni katsellut niitä maalauksia enemmänkin. Niissä oli sellaista yksinkertaista tyylikkyyttä.

      Myöskin kirjoituksen ”Työvoimapulasta lyhyesti” yhteydessä oleva psykedeelinen maisemamaalaus oli mukava poikkeus.

      Poista
  3. Jep, pitäisi lätkäpelin väkivaltaisuus oppia ja soveltaa sitä työnhakuun. Luonteensa vastaisesti vain on aika haasteellista toimia. Kylmä pyrkyrimäisyys ja laskelmointi oman uran edistämiseksi ovat piirteitä, joita minusta ei löydä, enkä niitä helposti varmasti opikaan.

    Kiitos. Maalaus on auttanut jäsentämään omaa angstia yhteiskuntaa kohtaan. Vielä toistaiseksi muistan kyllä iltarukouksessa toivoa ihmiskunnan hävittävää meteoriittia, me kun ollaan ansaittu se...

    En nyt sanoisi itseäni taitelijaksi. Harrastelija olen ja viime aikoina on mennyt monta työtä aivan pieleen. On aivan kuin huippu olisi saavutettu...

    Kyllä niitä on vielä kaikenlaisia maalauksia tulossa, jaksaisi vain kirjoitella enemmän niin voisi niitä liittää teksteihin. Maalaus on vain rauhoittanut mieltä sen verran, ettei oikein tahdo jaksaa purnata asioista blogissa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidemaalaaminen kyllä kummasti rauhoittaa mieltä jopa meditaation tavoin.

      Pitäisi ehkä näin yöllä nukkua ja herätä aikaisin jälleen töitä hakemaan, mutta en vain jotenkin nytten malta.

      On työn alla ”henkilöpotretti” siskoni norjalaisesta kissasta Roopesta, joka on nyt minulla hoidossa systerin syysloman ajan. Tuossa tuo kolli ikkunalaudalla poseeraa maireana tonnikalapurkillisen jäliltä ja huiskuttelee pitkällä harmaalla hännällään. Nuo kirkkaat vihreät silmät ovat jotenkin hypnoottiset, mutta jollain tavalla mielettömän levolliset. Sitä kun osaisi itsekin levollisin mielin elellä ”kissan päiviä”... Tulee ihan mieleen ne oravavideosi mitä olen kaipaillut myöskin lisää. Ne olivat tosi mukavia ja kivoja.

      Maalausöljyllä ohennettuja akryylimaaleja käytän ja maalaan ihan perinteiselle pingotetulle ja gessolla pohjustetulle pellavakankaalle. Hiilikynää käytin alun luonnosteluun. Kyytipoikana on iso lasillinen italialaista punaviiniä ja pieni vaniljasikari. Rollarit rokkaavat taustalla YouTubesta. Niiltä on muuten tulossa joulukuussa uusi levykin:

      http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-2000001924193.html

      Vielä näin viimeiseksi tahtoisn sinulta taidekollegaltani tiedustella, että miten sait ne sadepilvet sen sateen kanssa niin elävästi maalattua? Veditkö kuivalla maalilla viuhkasiveltimellä? Olen saattanut sitä kysyä aikaisemminkin, mutta kertaushan on opintojen äiti niinkuin sanotaan.

      Poista
    2. Meidän jokaisen täytyy löytää omalla kohdalla toimivat keinot täyttää arki jollain puuhastelulla, muutoin ainakin itsellä tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Itse yleensä katson kerran viikossa työpaikat läpi, että mitkä työt oppisin tekemään ja lähetän niihin hakemukset, suunnilleen lukematta vaatimuslistoja. Osaltaan siksi en niitä lue, koska haluan spämmät, myös siksi, että kaikkien vaatimukset on aivan ylimitoitettuja. Kolmanneksi, en halua itse rajoittaa työnsaantimahdollisuuksiani, joten härskisti haen vaikka toimitusjohtajan paikka, jos tehtävä muutoin vaikuttaa sellaiselta, että se kiinnostaa ja luulen oppivani työn.

      Sadejuovat tein ihan normi 25mm maalauspensselillä niin, että pensseli oli mahdollisimman kuiva. Muutama paksumpi juova jäi kun en malttanut kunnolla pensseliä kuivata.

      Poista