maanantai 9. tammikuuta 2017

Pullopostia

Isäni oli paljon keikkatöissä ja välillä merillä kun olin lapsi. Silloin harvoin kun hän oli kotona niin silloin oli aina väkeä kylässä tai me mentiin kylään ja viina virtasi. En itsekään muista lapsuudesta muuta kuin mitä valokuvista olen itseäni katsellut, en viihtynyt kotona laisinkaan.

Jossain vaiheessa keikkatyöt jäivät ja isä sai töitä satamasta. Viinanjuonti oli silti aika yleistä ja lauantai sekä keskiviikko (pikkulauantai) yleensä meni juodessa. 20 vuotta sitten tapahtui käänne isän ollessa 42 vuotias. Silloin juomisesta tuli täysipäivätyötä. Tahti oli sellaista, että 3-5 päivää kuukaudessa malttoi olla selvänä, jotta sai viinaa hankittua. Yllättävää kyllä satamassa vuorotyöt onnistuivat humalassakin, sillä olihan kaikki muutkin siellä entisiä merimiehiä ja joivat ja tekivät töitä yhtälailla humalassa, tiedän, koska olin siellä itsekin töissä hetken.

Kymmenen vuotta jatkui tuota, aina välillä oli jokin luu poikki kun kännissä kaatuili, kunnes kerran kaatui niin pahasti, että joutui jäämään sairaseläkkeelle. Tuolloin tapahtui ehkä ns luovuttaminen ja hän vain istui kotona ja joi. Välillä teki älyttömiä hankintoja: moottoripyöriä, veneitä, moottorikelkkoja tms, joita ei koskaan voinut ajaa kun oli aina kännissä. Äitini sitten painosti luopumaan leluista, koska niistä juoksi kuitenkin kalliit vakuutukset. Isäni saattoi sitten myydä kolmellekin eri tyypille saman moottoripyörän kun oli niin päissään ettei oikeastaan tajunnut mitä oli tekemässä.

Äiti piti huolta kaikesta, omakotitalon ylläpidosta, puilla lämmityksestä, hoiti ruuan, piti huolta että isä kävi labroissa ja lääkärillä ja että kerkesi selvitä riittävästi kyseisiin tapahtumiin. Siinä huolenpidon ja työssäkäynnin lomassa ei ehtinyt/jaksanut enää pitää itsestään huolta vaan sai sydänkohtauksen, joutui teholle muutamaksi kuukaudeksi, jossa paljastui itsensä laiminlyönnit ja kolme kriittistä sairautta päällekkäin. Muutaman kuukauden päästä hän kuoli pois juuri täytettyään edellisenä päivänä 61-vuotta, päivänä jolloin olisi päässyt työstänsä vanhusten palvelutalon hoitajana osa-aikaeläkkeelle.

Äidin ollessa teholla, isä laittoi kaverinsa soittamaan minulle, että nyt kun äitisi on sairaalassa, niin jättäisinkö vaimoni tänne Turkuun ja muuttaisin Kotkaan pitämään isästä huolta.. Muistaakseni sanoin jotain rumaa. Äiti joutui Meilahteen teholle kun Kotkassa eivät pystyneet hoitamaan ja isä kävi siellä ensimmäistä kertaa katsomassa äitiä. Hän oli päissään ja pyörätuolissa, joku kaveri oli kuskina. Hoitajat kertoivat äidin paheksuvasta katseesta ja kyyneleestä silmäkulmassa, että äiti taisi kuolla häpeään ja luovuttaa. Kun kuoleman kielissä olevaa potilasta tullaan katsomaan sairaalaan ja varastetaan show valitellen miten hänellä on rankkaa kun eivät jalat toimi yms yms. No kumma kyllä jalat toimii jos ei ole promilleja veressä.

Isä myös soitteli minulle päissään. Aina kun kuulin hänen äänestään hänen olevan päissään, sanoin hänen olevan juonut, jonka hän kiisti ja sitten löi luurin korvaan näytellen marttyyriä. Sen alkoholisti nimittäin osaa, diivailun. Monesti isä teki niin, että joi reippaasti ja sitten soitti minulle. Näin puhelun alussa oli selvä, mutta puhelun edetessä aina puhe puuroutui ja jouduin jälleen nalkuttamaan hänelle siitä ja seuraksena luuri lyötiin korvaani.

Aina hän jaksoi kertoilla omista jutuistaan, juuri koskaan ei muistanut kysyä mitä minulle kuuluu. Onnekseni hänellä ei ole mitään kosketusta internettiin niin on vain yksi kanava jota kautta hän yrittää lähestyä minua, puhelin.

Kamelin selän katkaisi se kun äidin tuhkat olin laskemassa mereen ja sinne isä tuli invataksilla. Edellisenä päivänä oli minun 37v syntymäpäivä ja perukirjan kirjaittamistilaisuus. Perukirjan tilaisuuteen isä saapui selvänä ja omin jaloin. Tottakai kun kyseessä oli tilaisuus, jossa selviää paljonko rahaa tulee. Huolimatta henkilötunnusten lukemisesta ei isä sanonut mitään syntymäpäivästäni. 

Ainoa kehu, jonka kuulin, oli se kun isä hämmästyi miten edullisesti olin järjestänyt perukirjan ja hautajaiset. Se oli ajatuksen tasolla helppoa, sillä en ole vielä 38 ikävuoteen mennessä päässyt köyhyysrajaa ylittämään, joten pihistely on kasvanut toiseksi luonteenpiirteekseni. Itseasiassa muista miten vanhemmat aina lainasivat minulta rahaa kun olin lapsi.

Niiin tuhkien sirotteluun isä saapui invataksilla ja pyörätuolilla. Siinä taas yritti seurueeltamme kerjätä huomiota ja vitsaili humalaiselle ominaiseen tyyliin seurueemme 18 vuotiaalle erittäin hoikalle, 2kk raskaana olevalla naiselle, että jättäisi mäkkärikäynnit vähemmälle kun maha pömpöttää niin selvästi. Se oli viimeinen pisara, jolloin kerroin meidän suhteen olevan tässä, jos ei sen vertaa kunnioitusta löydy, että äitini hautajaisiin voisi selvänä tulla niin meillä ei ole enää mitään yhteistä.

Paikalta poistuin renkaat ulvoen, siis minä jolle mummot heristelevät nyrkkiään kun ajan heitäkin hitaammin. Kun adrenaliinipölly alkoi laskea niin koin aivan hirveitä syyllisyydentuskia. Olin asettunut isää vastaan ensimmäistä kertaa 37:ään vuoteen. tähän mennessä olisi normaalisti hyssytelty, ettei alkkis vaan pahoita mieltään. Tuolloin ankkuroin muiston äidin hautajaisten häpäisyyn jos joskus epäröisin ja meinaisin palata vanhaan toimintamalliin jossa hyssytellään alkkista.

Seuraavat kolme kk olivat vaikeita ja tunsin tuskaista syyllisyyttä siitä, että olin katkaissut välit isääni, jota on pitänyt paapoa koko ikäni. Koskaan en saanut olla lapsi vaan aina äidin poissaollessa minä olen ollut sijaishoitajana, jotta toinen sai rauhassa juoda. Vaan ei enää. Pahaa oloani helpotti kun palautin ankkuroidun muiston mieleeni, että miksi katkaisin välit. 

Hiljalleen olotila helpotti ja en enää niin paljoa tuntenut syyllisyyttä välien katkaisusta. Ensin palauttelin mieleen heikkoina hetkinäni, miksi katkaisin välit. Sitten alkoi kuoriutumaan erilaisia kerroksia esiin. Isä ei koskaan kysynyt, että miltä minusta tuntuu kun menetin äitini. Hän oli niin syvällä säälinkerjuussa, ettei ollenkaan ymmärtänyt olevansa isä vaan heittäytyi lapsen rooliin jättäen minut yksin asian kanssa. Silloin aloin oivaltamaan lisää, kuinka kauan olinkaan ollut aikuisen roolissa jo lapsesta lähtien ja meidän kotona kiukuttelukohtauksia saava pikkulapsi olikin isäni.

Silloin myös oivalsin, että huoli ja syyllisyys, joita kannan, ovatkin vain niitä hienoja lankoja joilla olen sidottu isääni ja hänen sairauteen. Aloin päästämään irti. Yritin saada isää aa-kerhoon, yritin saada kotisairaanhoitoa, yritin saada edunvalvontaa, mutta mikään ei kelvannut, hänellä ei omasta mielestään ollut ongelmaan. Jonkin aikaa yrittämisen jälkeen vain hyväksyin, ettei ketään voi pelastaa jos tämä itse ei halua pelastua. Se oli kuin veden kantamista kaivoon. 

Se oli karmea oivallus eikä se siihen päättynyt. Kun viimein helpotti syyllinen olo kun tajusin etten voi elää mahdollistaakseni toisen juomista niin eteeni tuli toinen kriisi. Ensimmäistä kertaa 37 vuoden elämäni aikana tuli eteen kysymys: kuka minä olen? Ja hitsi vie, että olikin vaikea kysymys. Ne ihmisistä onnekkaat, ketkä saavat elää turvallisen lapsuuden ja kokeilemalla rajojaan löytää itsensä, ovat kertakaikkiaan kadehdittavassa asemassa. Heidän psyyke kehittyy ajan kanssa kohtaamaan eri ikävuosille ominaisia vaikeuksia ja vanhempiensa tuella pystyvät ne selvittämään ja selviytymään niistä voittajina, vaikka henkisiä tai miksei myös oikeita mustelmia matkalla tulisi. Minä sen sijaan synnyin palvelemaan yhtä tarkoitusta, mahdollistamaan isäni alkoholin juomista. Toimimaan ulkoistettuna aikuisena, jotta toinen voi heittäytyä avuttomaksi kuin lapsi ja vain juoda.

Tältä pohjalta olen lähtenyt rakentamaan itseäni ja etsimään kuka minä todella olen. Tähän mennessä on selvinnyt, että olen traumatisoitunut, masentunut, läheisriippuvainen, AD/HD ja jokseenkin mukava, mutta kummallinen tyyppi, kuka pitää eläimistä enemmän kuin ihmisistä.

Paljon on vielä selvitettävää edessä, kenties jopa sen 37 vuoden edestä materiaalia perattavana. Lähtökohtainen oivallus kuitenkin oli, että elämäni kuuluu vain ja ainoastaan minulle. Minun tehtäväni ei ole huolehtia lapsen tasolle taantuneesta alkoholistista, kuka ei edes halua parantua. Asianlaita olisi eri jos isä myöntäisi olevansa sairas ja haluaisi parantua, mutta syy juomiseen löytyy minusta, äidistä, kuolleesta koirasta, planeettojen asennosta, ruttuisesta matosta, maton puutteesta, maton olemassa olosta, ts. syyn voi vapaasti valita, se on aina jossain muualla kuin alkoholistin sisimmässä.

Siksi on erinomaista jos onnistuu oivaltamaan, ettei itse ole syypää toisen ratkaisuihin. Olivatpa ne sitten syöminen, juominen, huumeet, rahapelit tai mitkä tahansa todellisuudesta pakoa edesauttavat asiat. Toisesta ihmisestä ei voi olla vastuussa, vaikka meidät alkoholistin läheiset siihen manipuloidaan.

Sinulle elämäsi tärkein ihminen on sinä itse! On aivan samantekevää mitä muut sanovat. He eivät elä elämääsi, he eivät asusta pääkoppasi sisällä, joten heillä ei ole kokemusperäistä tietoa siitä kaikesta, mitä olet käynyt läpi, joten heillä ole pätevyyttä sanoa yhtään mitään siihen, miten päätät elää.

Parhaiten autan isääni poistamalla itseni yhtälöstä. Jos hän kokee minut edes jollain tasolla merkitykselliseksi, hän huomaa menettäneensä minut. Parhaimmillaan hän kokee oivalluksen ja vähentää juomista/haluaa parantua alkoholismista. Huonoimmillaan ja nähdäkseni todennäköisemmin minun aloitteesta tapahtunut välienkatkaisu on vain yksi syy lisää juoda. Monet kerrat isä on ollut heittämässä minua ulos kodista kun olin alaikäinen. Lukemattomat kerrat on lyönyt luurin korvaan ja kertonut, etten ole tervetullut kotiinsa. 

Koskaan en ole vastaan laittanut tai asiasta metelöinyt. Nyt ensimmäistä kertaa 07/2015 nousin vastustamaan isän hirmuvaltaa ja jätin hänet selviytymään/kuolemaan yksin viinapullojensa kanssa. Olen eräällä tavalla tehnyt rauhan itseni ja tämän asian kanssa. Isä tulee kuolemaan viinaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Sillä välin minulla on oma elämä elettävänä ja yksi ihminen opeteltava tuntemaan, minä itse.


Jossain taustalla minulla takoo ajatus siitä, ettei äitini siksi mennyt aikaisemmin lääkäriin, vaikka tiesi terveysalan ammattilaisena varsin hyvin, miten vakavista oireista oli kyse. Hän oli niin lopen uupunut, että halusi vain päästä pois ja ainoa vaihtoehto oli antaa sairauden pahentua niin, että voi rauhassa ottaa kuoleman vastaan ja päästä viimein irti alkoholistin kuristusotteesta.


8 kommenttia:

  1. Surullisen tuttua varmasti monelle meistä. Sattui silmään tällainen artikkeli.

    http://www.aamulehti.fi/ihmiset/mielipide-paihderiippuvaisesta-on-paastettava-irti-laheiset-saattavat-mahdollistaa-riippuvuuden-24179298/

    "Päihderiippuvaista ei voi rakastaa raittiiksi, mutta hänet voi hyysätä hautaan. Siinä samalla myös läheinen voi kuolla.

    Läheisten ymmärtäessä, että jokainen voi toipua vain itsensä takia, he huomaavat olevansa voimattomia niin päihderiippuvaisen päihteiden käytön kuin raitistumisenkin suhteen. He voivat ottaa vastuun ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan ja päästää päihderiippuvaisesta irti. Se ei tarkoita sitä, että välittäminen loppuisi. Päinvastoin. Irti päästäminen on ennen kaikkea itsensä ja toisen rakastamista, mahdottomasta luopumista ja mahdollisuuden antamista."

    Kaikesta huolimatta kaikkea hyvää sinulle ja alkaneelle vuodelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee. Toiset oivaltavat jutun välittömästi, toiset jonkin ajan kuluttua kun huomaavat ettei mikään muutu vaikka tekisi mitä ja toiset yrittävät kantaa vettä kaivoon niin kauan kuin henki pihisee, äitini on tästä oiva esimerkki.

      Vaikka kyseessä on kansallissairautemme monellakin tasolla, yllättävän vähän tästä asiasta ollaan huolissaan eikä tämä aihe saa juurikaan tilaa mediassa. Taitaa olla niin syvälle juurtunut "maan tapa", niin sitä ei voitane kritisoida.

      Uimahallin saunassa kuuntelin parin eläkeläisen turinointia, toinen kertoi olevansa lähdössä Fuengringolaan kuukaudeksi pimeyttä karkuun ja toinen kertoi tulleensa jouluksi tänne takaisin kun vaimo ei enää jaksanut katsella hänen touhuaan. Hänen päivärutiiniinsa kuului syödä kotona aamiainen ja sitten mennä lähibaariin ottamaan muutamat ja väittelemään milloin mistäkin. Puolilta päivin sitten alettiin kiskomaan kirkasta ja illalla myöhään raahauduttiin kotiin.

      Ihme ja kumma ettei vaimo jaksanut neljää kuukautta enempää katsella tuollaista menoa...Luulisi, että tuolla riittäisi niin paljon tutkittavaa ja tutustuttavaa, ettei baari jaksaisi kiehtoa? Taitaa vain olla niin, että kenestä viina on saanut otteen niin se hallitsee koko lopun elämää, tavalla tai toisella.

      Kiitos! Samoin sinulle!

      Poista
  2. Suomessa naisten pään päällä on lasikatto ja miesten jalkojen alla vastaavasti lasilattia. Lasilattialla pääsääntöisesti tarkoitetaan sitä, että miehet ”syrjäytyvät” helpommin. Miksi niin monille miehille käy huonosti?

    Oman arvioni mukaan eräs syy on se, että suomalaisesta kulttuurissa perinteisesti siedetään, hyssytellään, ymmärretään ja hiljaisesti hyväksytään miesten juopottelua loputtomiin.

    Kouluesimerkki loputtomasta hyysäämisestä ja syyllistämättömyydestä on mielestäni Mika Myllylän elämä. Kaikille asiaa seuranneille tuli varmaan jo Lahden doping-skandaalin aikoihin selväksi, että Hemohes, aine josta käry kävi, oli vain EPOn peiteaine. EPOlla nostettiin veren hemoglobiiniarvot keinotekoisen korkeiksi (niillä julkisuudessa laajasti esitellyillä alppimajoilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä), ja Hemohessillä ne hemoglobiinitestin ajaksi laskettiin sallittuihin lukemiin. Kuten myöhemmin kävi ilmi, koko hiihtojoukkue on järjestelmällisesti dopingissa mukana, joukkueen lääkäreitä myöten. Mika Myllylän ura oli alusta asti rakennettu dopingin avulla. Myöhemmin nähtiin, että ternimaitokapseleiden voimalla suksi ei luistanut lähellekään entiseen malliin.

    Uran päätyttyä tälle täysin kouluttamattomalle miehelle järjestettiin toinen toistaan mukavampia suojatyöpaikkoja. Mistään ei tullut mitään, päihteet veivät aina voiton rehellisestä työnteosta. Monilta työnantajilta löytyi loputtomiin kärsivällisyyttä ja miehelle järjestettiin ties mitä luksushoitoja. Niistäkin Myllylä aina karkasi, ryyppäämään. Kun loppu viimein tuli, olivat kaikki kynnelle kykenevät hiihtoliiton entiset ja nykyiset vaikuttajat kilvan vääntelehtimässä julkisuudessa kollektiivisen syyllisyydentunnon kourissa: olisi pitänyt auttaa enemmän ja pälä pälä…Mitään muuta siinä ei vuosikausiin tehtykään kun ymmärrettiin ja autettiin, eikä vahingossakaan syyllistetty. Aina kun mies onnistui muutaman viikon olemaan selvin päin, tehtiin valtakunnan julkaisuja myöten ylistäviä juttuja, miten sankarikarpaasi on voittanut vaikeudet ja aloittanut uuden elämän. Eikä ehtinyt muste näissä jutuissa kuivua kun jo tuli uusia pahoinpitelyjä, rattijuopumuksia, juoksutakseja ynnä muita kännisekoiluja.

    Mitäpä jos ei olisi loputtomiin autettu, ymmärretty ja hyysätty? Mitäpä jos aikuinen raavas mies olisi joutunut edes kerran eläessään ottamaan oikeasti vastuun tekemisistään? Mitäpä jos kaverit ja ymmärtäjät ja paapojat olisivat loppuneet, ja olisi pitänyt myöntää tosiasiat ja lyödä korkki kiinni?

    PS. Nyt tälle edesmenneelle karpaasille touhutaan patsasta. Mielestäni se on älytöntä. Patsas miehelle, jonka urheilu-ura oli alusta loppuun kepulikonstein rakennettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh! Tuota en tiennytkään kyseisestä urheilusankarista. Voi johtua puhtaasti siitä, etten seuraa urheilua, paitsi moottoriurheilua joskus. Ei taida koskaan tulla rallissa yhtä huimia ajosuorituksia, mitä oli aikanaan B-ryhmällä.

      Niin asiaan. Jokseenkin huolestuttava on suuntaus ylipäätään, että koko ura ja määritelmä ihmisenä rakennetaan sen varaan, millaiseksi sinut saadaan muokattua erilaisin keinoin. Taitaa malli-, musiikki- ja urheilu-urat olla sellaisia tänä päivänä. Vaikkakin erilaisia artikkeleita lukeneena mm ad/hd-lääkkeiden käyttö suoritusten parantajina on levinnyt opiskelijoiden keskuuteen samoin kuin miljoona suomalaista syö jonkinsortin psyykelääkkeitä. Tuo kertoo vain sen, ettei ihminen sellaisenaan enää riitä.

      Toiseen blogiin jo kommentoinkin, kuinka katselin työpaikkailmoitusta, jossa haettiin louhoksella puskutraktorin kuljettajaa. Vaatimuksena oli mm. 2-3 vuoden kokemusta kyseisen laitteen ajamisesta. Itse olen ajanut pyörä-&kauhakuormaajia, traktoreita ja bobcattia. Kyllä normaalijärjellä varustettu ihminen oppii tunneissa ajamaan noita laitteita, ei siihen tarvita vuosien kokemuksia. Nykyaikana vain on vedetty varmuusmarginaalit niin kireälle kun voiton maksimoiminen kiiluu silmissä, niin pieninkin poikkeama vaikuttaa koko vuoden tulokseen. Tämä on nähty hyvin VR:n toiminnassa. Jos sataa lunta/vettä niin jonat ovat myöhässä. Jos kiskoilla on lehtiä niin taas on junat myöhässä...

      Ennen työnantaja opetti töihin ja nykyään vaaditaan jo kovaa osaamista, että taloon tullut uusi osaaja toisi kilpailijalta saatua tietotaitoa mukanaan, jolloin uusi tekijä toisi mahdollisuuden voittojen kasvattamiseen. Ei tällainen voi kovin pitkään jatkua?

      Poista
    2. No valtiolla (ja kunnilla) ei nyt junaliikenteen lisäksi mikään muukaan toimi kunnolla.

      Minulla ilmeni menneenä syksynä terveydellinen vaiva ja työttömänä piti tietenkin suunnata kunnallisen terveydenhuollon hoiviin, kun ei ole varaa yksityiseen ja työttömällähän ei mitään työterveyshuoltoja ole. Sain onneksi vaivani hoidatettua, mutta se vaati kaksi käyntikertaa monien tuntien jonotuksineen. Sitten se sama perhanan vaiva uusiutui loppuvuodesta ja eikun taas kunnalliselle lääkärille, joka kirjoitti lähetteen vaivaani erikoistuneelle poliklinikalle, jonne pääsyä jäin odottamaan. Vaivani paheni ja ilmoitin netin välityksellä tilastani ja sain vastaukseksi odotella vielä kaksi viikkoa ja olla sitten uudestaan yhteyksissä jos mitään ei kuulu, kunnes tänä aamuna minulta paloi hermot ja kävin ihan paikan päällä kyselemässä poliklinikka-aikani perään. Ilmeni, että lähetteen tehnyt lääkäri oli lomalla helmikuuhun saakka ja kuulemma ainoastaan hän voisi ilmoittaa vaivani pahentumisesta eteenpäin sinne poliklinikalle. En voinut muuta kuin jättää lääkärille soittopyynnön ja nyt tässä sitten kärvistellään helmikuuhun saakka ja odotellaan, että hän palaa jostakin Marbellasta golfreissultaan tai missä nyt lieneekään.

      Pelottaa jo valmiiksi nekin tulevat TE-toimiston haastattelut, että minkähänlaista tunarointia ja säheltämistä nekin tulevat olemaan. Ja yleensä jos TE-toimisto jotakin töppäilee, niin sehän on aina työttömän syy.

      Moottoriurheilusta puheen ollen tänään tulisi televisiosta tv5:lta klo 21.00 hyvä dokumentti Ayrton Sennasta. Varmaan yksi hulluimmista F1-kuljettajista, mutta kai siinä kisassa onkin loppujen lopuksi kyse siitä, että kenellä on munaa ajaa kovinta ne mutkat.

      Poista
    3. Meno kuulostaa samalta kun itseltäni katosi oikean jalan varpaista tunto. Ensin lääkäriin, josta lähete röntgeniin puolen vuoden päähän. Röntgenistä sitten lähete magneettikuvaan puolen vuoden päähän ja magneetista sitten tuloksien kuuntelu puolen vuoden päähän. Kiva siinä kinkata toispuoleisesti puolitoista vuotta ja sitten saada kuulla iskiashermon olleen puristuksissa ja nippu monisteita lyötiin kouraan, että jumppaa ja venyttele näin...

      Joskus vain tulee fiilis, että terveydenhoitojärjestelmä on olemassa vain jouduttaakseen luonnollista poistumaa väestössä...

      Poista
  3. No huh huh. Aika rankkoja on isälläsi ollut juomingit jos kuukaudessakin on ollut ”selvänä” vain sen 3-5 päivää, että on saanut hommattua lisää juomista. Tosin tuollaisella juomahistorialla ei mitenkään selvitä muutamassa päivässä. Jo pelkkä promillien lasku nolliin kestää helposti sen parikin päivää ja tuollaisen ryyppyputken jälkeen on luvassa todella paha oksennuskrapula vieroitusoireineen puhumattakaan aivokemioista, jotka eivät palaudu normaaleiksi välttämättä vielä parissa viikossakaan.

    Kuulostaa myös hurjalta, että siellä satamassa on työporukka heilunut humalassa, ilmeisesti työnjohtoa myöten? Käsittääkseni satamissa kuitenkin liikkuu paljon rekkoja, trukkeja ja nostureilla siirrellään raskaita kontteja jne. Eli työturvallisuuden kannalta ei ollenkaan hyvä juttu olla humalassa töissä sellaisessa ympäristössä. Mitenhän on työmatkat sujuneet jos ei ole ollut ajokunnossa? Polkupyörällä? Julkisilla? Kaverin kyydissä?

    Ennemmin tai myöhemmin kyllä aivan varmasti henki lähtee viinan vuoksi tuolla menolla. Siinä poksahtavat maksa, haima, munuaiset, sydän ja voi tulla jopa hengenvaarallinen verensyöksy ruokatorven laskimolaajentumien seurauksena, mikä on yleistä paljon juovilla alkoholisteilla. Tai sitten kaatuilee humalassa ja lyö päänsä kuolettavasti. Toinen perinteinen kuviohan on myöskin se ryyppyporukassa noussut riita, jonka johdosta sitten puukko heilahtaa tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on ja tuota tahtia juomingit ovat olleet kymmenisen vuotta. Vuonna 1996 alkoi ja silloin oli yleensä kolme viikkoa päissään ja viikon selvänä. En ole varma onko koskaan enää selvänä. Eiköhän sitä pientä korjaussarjaa joudu tuollaisen tenutuksen jälkeen juomaan koko ajan?

      Noin oli satamassa kun siellä työskentelin 2003. Osa työnjohdostakin oli humalassa. Yleensä viiden porukassa oli kaksi selvänä kun autolla tarvitsi liikkua eri satamanosien välillä. Kaverikyydeillä ja bussilla/fillarilla/skootterilla väki liikkui. Eipä se kännääminen isäänikään ole estänyt liikkumasta. Ainakin yksi ratti- ja yksi ruorijuoppous tuomio on lusittu.

      Niinhän sitä luulisi. Hyvin on isän elimistö kestänyt juomista. Ennen vuotta 1996 kuitenkin joi viikonloppuisin ja välillä keskellä viikkoakin, riippuen työvuoroista. Delirium- tiloja on tullut ainakin kahdeksan vuotta ja kunnon ruokaa hän ei ole myöskään syönyt useisiin vuosiin, pelkästään kaupan kiisseleitä tms.

      Jokin ihme varjelus noilla juopoilla tuntuu olevan. Jo vuosia sitten ajoi moottorikelkalla kännissä sillan alta ja meinasi hukkua. On kaatunut useasti ja hänellä onkin tekonivel polvessa ja olkapäässä. Vuosi sitten onnistui moottorikelkalla törmäämään johonkin ja katkaisemaan jalkansa ja kätensä. Jokunen kuukausi sitten naapuri oli löytänyt isän makaamasta auton viereltä pahoin kylmettyneenä. Kyllähän noita tapauksia tuntuu olevan, vaan jokin suojelusenkeli tuntuu pitävän huolta. Ihan ärsyttää, miten äidillä taas sattui huonot kortit ja kolme sellaista sairaustapahtumaa yhtäaikaa ja henki lähti varmasti. Jos yksikin olisi jäänyt pois niin toivoa henkiinjäämisestä olisi ollut, vaan ei.

      Maailma on epäoikeudenmukainen, sen olen saanut huomata. Lopussa ei kiitos seiso, rehellisyys ei peri maata. Vaatimattomuus ei ole hyve tänä päivänä. Tämä on raaka paikka, jossa jonkin aikaa jaksaa taistella tuulimyllyä vastaan...

      Poista