maanantai 6. helmikuuta 2017

Pullopostia


Monesti repsahtaessa sortuu katastrofiajatteluun:”Kun nyt kerran repsahdettiin niin antaa mennä sitten kunnolla samaan konkurssiin”. Se on ajatusmalli, josta pitäisi pyrkiä pois. Repsahduksia tulee aina toisinaan ja sille ei voi mitään. Irrottautuminen koukuttavasta aineesta/tavasta on pitkä, monesti vuosia vievä prosessi. 

Tärkeintä tuossa olisi kuunnella sisäistä ääntään. Siinä vaiheessa kun se kertoo sinulle, että nyt repsahdit, niin ei lähdekään tuttuun suuntaan, jossa ajattelee samaan konkurssiin vetäisevänsä sellaiset överit, että ”krapuloissa” taas lupaa lopettaa haitallisen käyttäytymismallin. Toinen polku, jota ei myöskään kannata kulkea on siirtää aloitusta huomiseen, niin että aloitan huomenna/maanantaina tai että aloitan sitten kunhan tästä pääsen taas jaloilleni.

Nämä ovat tärkeitä asioita siksi, että joka kerta kun sisäinen ääni kertoo sinulle jotain ja päätät sen ohjeistuksen vastaisesti lopettaa vasta tämän ryminän jälkeen tai huomenna niin silloin sivuutat tärkeän alitajuntasi viestin, joka yrittää kertoa sinulle, ettet nyt toimi kaikkein viisaimmalla tavalla. Tosiasiassa kehität/ruokit haitallista toimintamallia, jossa vaimennat sisäisen itsesi toiveen muuttua ja kasvaa pois tilanteesta jossa sinulla on paha olo.

Sivuuttamalla alitajunnan toiveen muutokseen, henkinen vointisi muuttuu entistä huonommaksi. Kun vointi huononee, saat aina vain enemmän perusteita vältellä asioiden kohtaamista ja sivuuttaa ne mm. juomalla. Pahoinvoinnin yrittää usein vaimentaa juomalla/syömällä/urheilemalla tms. toiminnalla jolla kukin onnistuu sen pahoinvoinnin työntämään hetkeksi syrjään.

Alkoholi on siitä kavala aine, että se muuttaa aivoja ja sitä kautta persoonallisuutta. Ennenpitkää aivosi priorisoivat alkoholin saamisen ykköseksi ja kaikki muu jää silloin toisarvoiseksi. Jos sille valheelliselle tarpeelle antaa säännöllisesti periksi niin päätyy isäni kaltaiseen tilaan, jossa selvittyään pitkästä rännistä, voi hyvin istua kolme päivää sohvalla kuset ja paskat housuissa kun jalat eivät enää toimi.

Kun persoonallisuus muuttuu niin muuttuu myös kaikki toiminta. Isä oli ennen aikaansaava ja tarkka ihminen. Kaikki mitä hän rakensi, oli millilleen kohdallaan ja viimeistelty. Kun alkoholi otti vallan isästä hänen ollessa 42 vuotias, ei hän enää kyennyt tekemään mitään. Hän vain istui kuin Buddha ja katsoi kun toiset tekivät.

Mikä hulluinta tuossa tilassa oli se, että usein hän oli vakaasti sitä mieltä, että oli itse tehnyt asioita. Tähän esimerkkinä eräät puutalkoot. Hän sanoi osallistuvansa niihin, mutta käy ensin sisällä laittamassa lämmintä vaatetta päälle. Se siis tarkoitti, että hän meni ottamaan rohkaisuryypyn.

Kuinka ollakaan, ryyppyä seurasi toinen ja kolmas ja ties kuinka monta ja minä, äitini ja vaimoni hoidettiin puutalkoot kolmistaan.

Seuraavana päivänä isä kertoili kuinka oli yksin kantanut koko puukasan vajaan… Mielen voima on vahva kun sen itselleen vakuuttaa, että tekee jotain. 

Toinen esimerkki toisesta puutalkoista tai niitä edeltävästä ajasta kun isä kantoi puita sisälle jonkinasteisessa humalatilassa ja seuraavana päivänä meuhkasi, kuinka joku oli varastanut pihalle pinotusta puukasasta sylillisen puita…Hän ei enää saavuttanut saman asteista humalatilaa, jossa oli edeltävänä päivänä, jotta muistaisi itse kantaneensa ne puut sisälle eikä niitä kukaan varastanut.

Pointtini noissa esimerkeissä lienyt se, että alkoholin noustessa ykköstarpeeksi ja persoonallisuuden muutoksen myötä, usein itselle tärkeät asiat huuhtoutuvat pois. Ne asiat, jotka tekevät sinusta sinut. 

Isän tapauksessa tarkkuus, kyky korjata autoja yms koneita ja ylipäätään aktiivinen tekeminen jäivät pois ja jäljelle jäi sohvalla passiivisesti istuva ihmisraunio. Riippuvainen, jota kiinnostaa vain, että viinaa riittää kotona.

Isä ei ole vuosikymmeneen rakentanut mitään saati onnistunut korjaamaan ensimmäistäkään autoa. Asumassaan omakotitalossa hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin asunut. 

Jokainen omakotitalossa asunut tietää, että ajoittain tulee paljonkin remontoitavaa ja tietysti on kaikennäköiset ylläpitotyöt(polttopuut, nurmikonleikkuu, lumityöt, räystäskourujen puhdistus yms yms) myös aina olemassa. Nämä kaikki ovat jääneet ja hän vain on ja juo.

En ole pystynyt henkeviin keskusteluihin isäni kanssa syystä tahi miljoonasta, niin en tiedä mitä hänen pään sisällä oikein liikkuu. Muistan kuitenkin sen persoonallisuuden muutoksen kun juomisesta tuli täysipäiväistä. 

Aina löytyi jokin asia joka vastusti, koskaan ei mikään mennyt hyvin ja jo pienestäkin vastoinkäymisestä sai aikaiseksi raivokohtauksia, joissa lensi työkalut yms seinille ja kaikki mitä käsiin sai, rikkoi raivon voimalla. Kun purkaus oli ohitse niin marssi hän pullon luokse hakemaan turvaa. Äitini ja minä jäimme aina vaille selitystä, että mikä kivi tällä kertaa hiersi. Usein isä vain toisteli:”Köyhää vastustaa”, ”köyhän ei pitäisi yrittää kun aina epäonnistuu” yms. 

Syy oli aina muualla ja aina oli oikeutettua lopettaa mitä tahansa oli tekemässä ja siirtyä alkoholin avulla tiedostomattomaan tilaan. Tai no, en muista isän koskaan juoneen itseään yhtäsoittoa tajuttomaksi, kuten itse juomisvuosieni aikana tein. Isä onnistui pysähtymään juuri hetki ennen sammumista ja oli hereillä, mutta kykenemätön kommunikoimaan ulkomaailman kanssa siis täysi zombie.

Jäin miettimään kun eräs uskollinen seuraajani (jotenkin tuo kalskahtaa korvaani, aivan kuin olisin jokin lahkon johtaja..) kertoi olevansa iloinen ja herkkä humalassa. Alkoholin vaikutuksen alaisena, tällaista arviota on hyvin vaikeata pitää objektiivisena, sinällään kuin ihminen ei mielestäni ikinä voi sanoa minkään asian olevan objektiivisesti havaittua. 

Alkoholi vaikuttaa aivojemme mielihyväkeskukseen, syöttäen sille valheita, jotta juominen jatkuisi. Se tekee meistä rennompia, sosiaalisempia, kauniimpia, parempia koomikoita…lista on loputon. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin itsepetoksesta, jolla haemme oikeutusta sille, että voimme jatkaa juomista, koska olemme parempia ihmisiä kun niin teemme.

Eräs suosikkiartistini: Alice Cooper, onnistui luomaan hyvää musiikkia, mutta sotkeutui pahasti alkoholiin ja menetti perheensä ja otteensa musiikintekoon. Kun hän tajusi, mitä menetti, hän raitistui. Hän on useassa haastattelussa kertonut, kuinka alkoholista luopumisen jälkeen hänestä kuoriutui entistä parempi artisti. Hän löysi itsekunnioituksen ja -arvostuksen. Tätä kautta löyti myös aivan uuden luomisvimman ja kyvyn tehdä musiikkia. Hän on kertonut, kuin alkoholin vaikutuksen alaisena hän oli vain varjo itsestään ja alkoholi oli kahleet, jotka estivät häntä olemasta oma itsensä.

Kunpa voisin sanoa, että muistaisin millainen isäni oli ennen vuotta 1996 milloin hän aloitti täysipäiväisen juomisen. Tosiasia kuitenkin on, että hän on juonut runsaasti koko elämäni ajan, joten en ole tainnut koskaan päästä tutustumaan oikeaan isääni. Minulle on vain suotu mahdollisuus tutustua alkoholistiin, kuka väittää olevansa isäni.

Monesti olen kuullut sanottavan, että pitää ymmärtää kun toisella on vaikeaa. Minusta ei ole millään tavoin ansainnut ymmärrystä, että priorisoi juomisen oman perheen edelle. Jos kerran juominen on niin tärkeätä niin silloin olisi parempi jättää perhe perustamatta ja pilata vain oma elämä sillä touhulla ja jättää muiden elämät tuhoamatta siinä sivussa.

Olen myös kuullut olevani kiittämätön ja sydämetön kun olen jättänyt isäni oman onnensa nojaan, enkä auta häntä. Minun sympatiat on aika pitkälti käytetty loppuun tuossa tapauksessa. Olen oman osani auttanut, mutta toinen ei halua parantua. Hän haluaa vain saada jonkun hoitamaan aikuisten velvoitteet, jotta hän voi lapsenomaisesti keskittyä täysillä juomaan.  

Ryhtymällä auttamaan esim. hoitaen laskut ja käymällä kaupassa, en todellisuudessa auta häntä lainkaan vaan mahdollistan hänen elämäntyylinsä. Onko se sitten auttamista?

Auttaisin mielelläni, mutta omat kokemukset värjäävät ajatusmaailmaani sen verta, etten siihen pysty. Koen edelleen kyseessä olevan itse aiheutettu sairaus. On mielestäni aivan sama tilanne jos minä söisin itseni 300kg painoiseksi, niin auttaisiko minua oikeasti sellainen, että kaikki tehtäisiin puolestani ja itse saisin vain keskittyä syömään lisää ruokaa?

Kyllä jossain vaiheessa alkoholistikin kuulee sisältään äänen, että nyt meni vähän överiksi kun tiistaina olit kännissä ja työnsit vaatteet vessanpyttyyn ja teit tarpeesi niiden päälle ja kun lopulta huuhdoit pöntön niin kaikki tavara tulvi lattialle(täyttä totta, armeijakaveri teki näin). 

Sitä voi myös herätä omasta oksennuslammikostaan. Sitten toisaalta voi käydä niinkin, että siskosi tulee varhaisteini-ikäisen lapsensa kanssa kylään ja löytää sinut lattialta, omasta oksennuslammikostaan, tukehtuneena omaan oksennukseesi (tositarina, äidin veli kuoli näin).

Niin valitettavan monesti ihminen sekoittaa tarpeen ja halun. Liian helposti löytää perusteita juomiseen ja mikä pahinta sen kääntää arkiseksi tarpeeksi, kuten vaikka syömisen. Kuinka monesti sitä perjantaina ajatteleekaan, että ”tarvitsee” lasin viiniä kun on viikon velvoitteet hoidettu tai että oli rankka työviikko niin ”tarvitsee” saunaoluen tai pari?

Sitä ei oikeasti tarvitse kuin lakata valehtelemasta itselleen ja huomattava varoitusmerkit. Ei alkoholin juomiseen ole tarvetta, se on halua. Itsekin koen edelleen kaipuuta saada vaimennettua AD/HD:n tuottama ärsyketulva pääni sisällä. Nuorempana join itseni tajuttomaksi ja sitä hiljaisuutta kaipaan edelleen. Onko se silti tarve? Ei ole, vaan halu, sillä olen 13 vuotta, 8 kk ja yhden päivän pärjännyt ilman. Jos kyseessä olisi tarve, kuten ruoka, olisinko pärjännyt näin pitkälle? Tuskinpa. 

Lopulta on kyse siitä, että kuunteleeko sisäistä ääntään kun se yrittää varoittaa sinua, että nyt on lähdössä addiktio käsistä. Kun sen äänen kuulee, on mahdollista valita muutamasta eri suunnasta. Ne kierrättävät erilaista tietä siihen vääjäämättömään lopputulokseen, jossa me kaikki päädymme lopulta kasvien ravinteiksi. 

Eli kuunteletko sisintäsi ja annat sen ohjata sinua, jolloin opit vuorovaikutukseen itsesi kanssa? Haluatko oppia tuntemaan itsesi vai vaimennatko ne viimeisetkin signaalit, jotka yrittävät kertoa sinulle, kuinka tärkeä oletkaan?



35 kommenttia:

  1. Tulipa sitten käytyä tuhannen tukossa siellä hammaslääkärissäkin ihan oikeasti. Ilmoitin suoraan, että olen ottanut jo vähän omiakin ”puudutuksia”. Ihme kyllä minua ei käännytetty pois, vaan henkilökunta naureskeli ja sanoi, että no sehän on hyvä vaan, ettei sitten tarvitse niin paljoa puudutusainetta... Eli onko meidän alkoholikulttuurimme jo mennyt niin viinaanmeneväksi, että tällaistakin katsotaan läpi sormien?

    Tuo objektiivisyys on myöskin hyvä huomio, että onko sitä humallassa sitten lopulta niin hauska ja herkkä, niinkuin itsensä kuvittelee olevan?

    Putki on nytten pahasti päällä, mutta aijon sen katkaista huomenna ”ykkösellä” loiventamalla. Keskikalja on siihen touhuun liian vahvaa ja menee aina uuteen nousuun muuten.

    Kalle Lähteen ”Happotesti” -kirjakin tuli kirjastosta lainattua krapulalukemiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen jo aiemmin kirjoittanutkin pullopostia viihteenä kirjoituksen, jossa ruodin alkoholismin olevan niin syvällä kulttuurissamme, että on osa viihdeteollisuutta. Samoin olen tainnut mainita kahdesta pojasta, jotka leikkivät humalaisia ja tulivat tarjoamaan meille, ohikulkijoille kossua... Missä on ne ajat kun lapsilla oli vielä mielikuvitus teekutsut kun nykyään lapsilla on mielikuvitus ryyppäjäiset..

      Mikä minä olen tuomitsemaan, parempi lapsien oppia elämän realiteetit jo varhain, sillä valitettavan harva saa olla enää lapsi vaan joutuu astumaan aikuisen tehtäviin, osin päihtyneiden vanhempien vuoksi, osin kilpailuyhteiskuntamme tuloksena, jossa vaaditaan aina vain enemmän ihmisiltä.

      Objektiivisuus on mahdoton tila, sillä havainto ei taida ikinä olla puhdas. Vaikka jokin asia todettaisiin mittalaitteen avulla, aina siinä on ihminen tulkitsemassa tuloksia, jolloin subjektiivisuus on läsnä. Olen vain sen verran kokenut & tarkkaillut eri tasoisia humalatiloja ja humalien välisiä tiloja ja tullut siihen tulokseen, että alkoholi muuttaa ajattelua alkoholin juomista sallivaan suuntaan. Erilaiset valheet paremmasta minästä humalassa ovat vain aivojen keino pysyä addiktiossa.

      Poista
  2. Osaat jotenkin niin hyvin kirjoittaa siitä alkoholismista ja ainakin minulla se on saanut sellaisen sisäisen ”liikahduksen” käyntiin ja haluan todella raitistua.

    Ja aivan älyttömän iso kiitos siitä!

    Blogisi on todella hyvä ja jos isännöitsijäopintosi eivät lyö työtä ja tulta alle, niin jokin sosiaalityön ”päihdeasiantuntija” sopisi sinulle tosi hyvin leipätyöksi.

    Osaat olla ymmärtäväinen, mutta silti samalla sellaisella hyvällä tavalla ”jämy”.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todella hienoa, jos olen kirjoituksillani onnistunut liikauttamaan siihen suuntaan, että halu raitistua on ilmennyt. Olet ollut huolissasi siitä, että mitä tapahtuu luovuudellesi jos lakkaat juomasta? Oletko koskaan ajatellut, että mihin kaikkeen saatatkaan kyetä, jos alkoholi ei ole sinua kahlitsemassa? Haastattelussa Alice Cooper kertoi saavuttaneensa aivan uuden tason musiikissa ja esiintymisessä kun alkoholi ei enää hallinnut häntä. Sinäkin voit saavuttaa suuria asioita ilman alkoholia.

      En nyt tarkoita suurilla asioilla sitä, että ratkaiset maailmanrauhan tai nälänhädän vaan yksinkertaisia asioita, kuten että huomaat pystyväsi kirjoittamaan aivan yhtä hyvin, ellei jopa paremmin selvänä.

      Ymmärrän kyllä houkutuksen. Kesäkuun ensimmäinen päivä tulee itselläni täyteen 14 vuotta selvänä. Yhä toisinaankin tunnen houkutusta päästä tiedostamattomaan tilaan. Hiljaisuuden kaipuu on valtava ja toistaiseksi siihen en ole päässyt kuin viinalla tai adhd-lääkityksellä. Molemmilla noista keinoista vain on sellaiset haittavaikutukset, ettei kumpikaan ole vaihtoehto.

      Elämä on sarja vastoinkäymisiä ja niiden mukana tulee kärsimys. Kärsimyksestäkin voi jalostaa jotain hienoa, kuten opetella kirjoittamaan blogia tai maalaamaan. Lopputuloksella ei lopulta ole merkitystä, tärkeintä on että uskaltaa tarttua haasteeseen ja opetella tuntemaan itsensä ja siinä saumalla löytää erilaisia asioita. En itse arvannut osaavani kirjoittaa sillä tavalla, että blogiani lukisi kukaan muu kuin vaimoni ja äitini. En myöskään aavistanut, että sadan maalauksen joukkoon mahtuu kourallinen sellaisia, joista itsekin pidän ja ne oikeasti näyttävät tunnistettavilta.

      Kumpikaan noista ei olisi ollut mahdollista, jos lääkitsisin itseäni. Sillä tiedän, että passivoituisin täysin ja kaipaisin vain olla zombie-olotilassa.

      Kiitos kehuista! Olen harkinnut sosiaalipuolen opintoja, mutten oikein tiedä kun olen sen verran introvertti ja tässä matkalla itseen olen tainnut diagnosoida itselläni eristäytyvän persoonallisuushäiriön:

      http://myrskykari.tripod.com/persoonallisuushairio.html#2

      Poista
    2. Aika jännää, kun lukee tuota oirelistaa, niin itselläni alkoholistina krapulassa ovat nuo kaikki oireet...

      Poista
    3. En usko, että sinulla mitään tuollaista persoonallisuushäiriötä on. Ihminen muutenkin kypsyessään vaistomaisesti alkaa vetäytymään pois tästä hullusta maailmasta ja kaipaamaan enemmän omaa rauhaa läheisineen ja ajatuksineen. Tokihan sosiaalisuus on valttia etenkin työmarkkinoilla ja jotkut hakevat sitä väärällä tavalla siitä alkoholistakin.

      Ainakin itselläni on alkanut siintämään haaveissani jonkilainen ”mummonmökki” luonnon keskellä kaukana kerrostalohelvetistä ja ääliöistä naapureista. Kun saisi edes sen rivitalon pätkän.

      Ja eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia yltiöpositiivisia ”nami-nami”-sähköjäniksiä, kyllä täällä tarvitaan niitäkin hiljaisempia elämän pohtijoita. Itse olet hyvä esimerkki niistä ja annat muille iloa ja ajattelemisen aiheita hyvällä blogillasi.

      Poista
    4. Kiitos kehuista! Se on täysin totta, että yhteiskuntamme tuntuu rakentuvan juuri mainitsemiesi kaltaisten yltiöpositiivisten ihmisten varaan. Joskus se vaikuttaa aivan surkealta realityltä kun työhaastattelutkin ovat sellaisia missikiertuieita, ettei tällaisilla tekevillä mörökölleillä ole mitään saumaa menestyä. Tyhjät tynnyrit kolisevat äänekkäimmin, lienee pätevä sanonta tässäkin tapauksessa. Olen joskus ollut niin kettuuntunut, että olen meinannut kysyä, että "kaipaatteko kiiltokuvaprinsessaa tänne vai oikeata tekijää?", mutta rohkeus ei ole riittänyt. Toisaalta, mitäpä menetettävää minulla enää on. Toisinaan kun olen käyttäytynyt kettuuntuneena todella ylimielisesti niin vasta silloin on rekryihmisen mielenkiinto herännyt. Mitä se sitten kertoo ajasta, jossa elämme, että idioottimaisuus, jopa narsismi ja sosiopaattimaisuus vetoaa työmaailmassa niin haluaako sitä loppujen lopuksi olla osa sellaista sirkusta?

      Poista
    5. No eipä ole sellaiseen sirkukseen halua ja kertoo kyllä erittäin vahvasti, että maailma ja etenkin se työelämä on todella vinksahtanut.

      Eikä sitä omaa vittuuntumistaan kannata peitellä jos siihen oikeasti on aihetta. Sellainen nöyristeleminen ja näyttely muiden mieliksi on lammasmaista ja karjan mukana menemistä.

      Etkä sinä nyt sentään mikään ”mörökölli” ole, vaan ihan tavallinen suomalainen tekevä mies. Pitäisi sitä omaa itseluottamusta kehittää enemmän, mutta se on työttömänä vaikeaa, kun täällä ihmisille rakentuu se oma identiteetti sen oman ammatin ja työn kautta. Aina ihan joka paikassa ja tapahtumissa kysytään ensiksi, että mitä sinä teet työksesi? Jos vastaat, että en mitään, niin paskamyrsky on jo ovella. Ei välttämättä suoranaisesti, mutta kierteisesti ainakin.

      Kyllä meillä ihmisillä, niinkuin sinullakin on sellaisia taitoja mitä ei siellä työnantajien puolella aina huomata. Esimerkiksi osaat maalata todella hyvin ja kirjoittaa ajatuksiasi. Tavallaan voitasi jopa puhua sellaisita ”hiljaisen työn tekijöistä”.

      Poista
    6. Ja jos se itsetuntosi on siitä lihavuudestasi kiinni, niin voin kertoa, että itsekin olen sen ylipainon kanssa kamppaillut ja varsinkin se alkoholin tuoma pöhötys on järkyttävää kaljamahoineen. Olen kuitenkin ottanut tavakseni joka päivä kävellä reippaasti muutaman kilometrin lenkin ja sitä myöten olen suhkot hyvin pysynyt ”solakkaana” jos niin voidaan sanoa. Olen tällä hetkellä 180cm pitkä ja 74kg painava ikäisesi mies.

      Eli ei se laihdutus aina vaadi mitään Arnold Schwarzenegger -tyylisiä bodaamisia, eikä kenenkään ”tavallisen taunon” tarvitsekaan olla sellainen. Lähinnä terveyden kannalta kannattaa ottaa se asia.

      Poista
    7. Keski-ikäisyydestäkin olisi mielenkiintoista luettavaa sinulta. Niinkuin Kelan Anssi laulaa, että:

      ”Meist' on tullut juuri sellaisii, joille nuorempina naurettiin, me takerrutaan menneisiin, niihin jäädään kiinni! Me ollaan dinosauruksii, ja eilispäivän uutisii vanhat pierut haihtumassa uusiin tuuliin!”

      Toivoisin, että kirjoittaisit siitä ajasta, kun oli kolmion muotoisia trippi-mehuja,
      Twixitkin olivat Raidereita, ja kun Suosikki-lehden kuninkaat jylläsivät julisteissaan meidän seinillä sinitarroilla.

      ”Sitä aikaa, taikaa en malta unohtaa.”
      - Popeda (Kun mies unelmoi)

      Poista
    8. Kyllä se itsetunto on enemmänkin mennyt siinä, että on 2000+ kertaa saanut kuulla, ettei kelpaa työmarkkinoille. Itse en koskaan ole pitänyt siististi pukeutumisesta vaan viihdyn parhaiten sen näköisenä, kuin olisin juuri ryöminyt veneen alta...

      Noista ajoista, jolloin oli kolmion malliset trippimehut, raiderit yms. en juurikaan muista mitään. Hämäriä mielikuvia vain siitä että, vanhemmat olivat paljon poissa ja olin yksin. Silloin kun isä oli paikalla, hän oli joko krapulassa tai kännissä ja silloin minun täytyi olla hiljaa. Muistan vain, että koulusta tulin kotiin kiertoteitä pitkin ja nopeasti söin ja tein läksyt ja hyppärin fillarin selkään ja poljin niin kovaa pois kuin jaloista lähti. Palasin vasta myöhään, usein niin myöhään että vanhempani olivat nukkumassa.

      "Minulla oli vaikea lapsuus, eikä tämä aikuisuuskaan mitään helppoa ole ollut"- sanoi Kyösti Pöysti kotimaisessa piirrossarjassa Pasila. Mitä vähemmin muistan lapsuuttani, sitä onnellisempi todennäköisesti olen.

      BTW- minulla ei koskaan ollut seinällä Suosikin julisteita, siellä oli ainoastaan III gen Camaron (1982-1992) ja muutaman muun muskeliauton kuva, jotka olivat V8-magazinesta otettuja. En koskaan tiennyt pop-ilmiöistä, tai Michael Jacksonin musiikista, mutta tasan tiesin millä moottorivarianteilla Camaron sai...

      Poista
    9. No aivan kamalaa, ettei lapsena voinut pitää sitä kotiaan sellaisena hyvänä turvapaikkana, vaan sieltä piti tuolla tavalla polkea pois.

      Aloin jo tässä miettimään, että miten olet kasvanut aikuiseksi mieheksi ilman sellaista normaalia isän rakkautta ja kasvatusta, ”miehen mallia”?

      En nyt siis tarkoita, että olisit mitenkään ”sekopää”, mutta kyllä tuollainen lapsuus jättää jälkensä sinne jonnekkin.

      Poista
    10. Sitä samaa usein itsekin pohdin ja olen tullut siihen tulokseen, että vaimo taitaa olla lottovoittaja kun minut elämäänsä sai...

      En todellakaan ole terveiden kirjoissa ja kaikenlaista epämääräistä korvien välistä löytyy. Toisaalta, sellainen sopiva sekopäisyys takaa omintakeisen tavan ajatella, mitä voi sitten mainostaa olevan "out of the box"- ajattelua. Toisinaan se on lahja, toisinaan kirous olla näin eriskummallinen. Ei tuolle asialle enää voi minkään, lapsuus oli mitä oli. Muistot eivät koskaan onnellisiksi muutu.

      Olen useasti ajatellut, ettei kaikkien kohtalo ole kulkea sitä ennalta määrättyä ihanteen polkua pitkin. Sillä miksi muutoin meillä olisi näin paljon traagisen surullisia ihmiskohtaloita? Itse taidan kuulua siihen joukkoon, joka ei ole syntynyt onnellisten tähtien alla, kuten Aku Ankka. Hyvinhän sillä Akullakin menee, aina hetkittäin...

      Poista
    11. Niin ja mitä pukeutumiseen tulee, niin ei ne vaatteet, vaan ne aatteet! :)

      Ei ne vaatteet sinusta kerro yhtään mitään sisäisistä ajatuksistasi, vaikka kuinka olisit silkkipuku päällä ja kravatti kaulassa.

      Muistan kerran, kun isäni kertoi hänen vanhasta työterveyslääkäristään, joka oli aamutakissaan tekemässään sitä työtään isolla mielen palolla ja ei vain ollut huomannut sitä ennen kuin hoitajat antoivat hänelle sen oikean valkoisen lääkärin takkinsa. :)

      Eli ei se tämä elämä ja työ ole niistä vaatteistakaan kiinni, vaikka jotkut niin paljon siihen sanovatkin ja yrittävät hyviä kulissejaan pitää pystyssä.

      Poista
  3. Jonkun maalaus päässyt Iltalehteen esille...

    https://plus.iltalehti.fi/tyottoman-vapaaehtoistyo-ei-ole-ongelmatonta/?utm_source=http://www.iltalehti.fi&utm_medium=etusivu&utm_campaign=tiiseri

    VastaaPoista
  4. Ja olen kyllä kateellinen siitä vaimostasi. Jos minulla olisi sellainen, niin pitäisin häntä kyllä kuin kukkaa kämmenellä ja lellisin aivan pilalle.

    Saattaahan se miehenä tuntua homomaiselta ostaa jotain kukkia naiselle, mutta kyllä he silti niistä rakkaudenosoituksista tykkäävät. Siihen päälle pari pusua ja halausta päivässä, niin meininki on ihan eri!

    Tuollasilla ihan pienillä jutuilla nekin pahat parisuhdekriisit oisivat voitettavissa.

    Äläkä yhtään väitä, etteikö teillä olisi ollut vaimosi kanssa riitaa joskus, kun kuuluu jo tänne asti se ”nettilankoja” pitkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En pääse lukemaan tuota uutista. Pitäisi tilata tuo lehti.

      Poista
    2. Ja jos 80-luvusta puhutaan, niin hyviä meno- ja fiilisbiisejä:

      https://www.youtube.com/watch?v=9NDjt4FzFWY

      :)

      Poista
    3. Nuistakin autohommista tuli sen verran vielä mieleen, että kun kämppikselläni oli opiskeluaikoinani 2000-vuoden mallin Corvette työnantajaltajaan ja lähdettiin sitä sitten kokeilemaan yhdellä suoralla.

      Vyötimme itsemme kiinni penkkeihin ja kaveri löysi ”performance”-vaihteen autosta ja painoi kaasun pohjaan. Meni varmaan jotain alle 6 sekuntia, kun auto oli kiihtynyt yli 200/km/h -vauhtiin ja pakkaannuimme auton penkkeihin g-voimien painaessa.

      Sen sinun unelmoimasi Camaron kyydissä myöskin olen ollut, kun kuski antoi ”hanaa”. Lähti hätälaskutiellä lähemmäs 200 ja metsikkö vilisi vain ikkunoista.

      Poista
    4. En pääse minäkään lukemaan, muttta tuossa se maalaukseni näkyy Kaisan (workless, not worthless-blogin pitäjä) edessä. Tuo sama maalaus tulee vielä joskus blogiini

      Poista
  5. No oho! hienoa! :) Itse sain äitipuoleltani Janssoninkiusausta pakastettuna. Sehän on perinteisesti ollut 1800-luvulla ruotsalaisien herrasmiesten krapula- ja yöruokaa.

    Testataan, toimiiko se meille suomalaisillekkin?

    VastaaPoista
  6. Ei nyt liity pullohommiin, mutta työttömyysaiheisiin kuitenkin:

    http://www.iltalehti.fi/politiikka/201702082200067095_pi.shtml

    En ymmärrä tuollaista ”osallistumistuloa”. Miten palkaton työskentely edistää sitä työttömän työllistymistä? Ajatellaanpa, että työnhakijan CV:ssä on viimeisin merkintä palkattomasta työskentelystä osallistumistuella, niin mitähän se työnantaja siitä miettii?

    On todella omituista, että työtön jotenkin ”syrjäytyisi” tästä yhteiskunnasta jos hän ei tee palkatonta työtä. Tässä nyt vasta keskustelin työttömän naapurini kanssa ja hänet oli jo kahdesti määrätty kuntouttavaan työtoimintaan muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan. Hän kertoi, että oli niiden jaksojen jälkeen aivan yhtä työtön kuin ennenkin. Eli siitä ”kuntoutuksesta” ei ollut mitään hyötyä ainakaan sen työllistymisen suhteen. Jotenkin sain kuvan, että se oli vain lähinnä sellainen välttämätön paha, joka oli pakolla suoritettava sen karenssin uhalla.

    Ja sitten tosiaan vielä se seikka, ettei niitä kuntouttavia jaksoja voi kirjoittaa sinne omaan ansioluetteloon mitenkään järkevästi työnantajien kannalta.

    ”1.7.2017 – 31.12.2017, Työskentely kuntouttavassa työtoiminnassa osallistumistuella työttömien toimintapajalla, työtehtävinä kahvin keittäminen ja lattian lakaisu.”

    Kyseinen naapurini oli ollut kierrätyskeskuksessa purkamassa elektroniikkaromua, eli sellaisessa työssä, jonka vaikka apinakin unissaan osaa. Kierrätyskeskus tietenkin kiittää ja kumartaa, kun saa toimintaansa pyörittää näillä ”kuntoutujilla”. Saapa nähdä kuinka vastuullisiin töihin sinut pistetään niissä isännöitsijäharjoitteluissasi? Veikkaan, että sinulle annetaan täysi vastuu ja palkalliset kaatavat omat työnsä sinun niskoillesi.

    Kyllä työstä kuin työstä pitäisi aina maksaa palkka, edes pienikin sellainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuula Hauhia Lahdesta oli kyseiseen uutiseen kirjoittanut mielestäni erittäin hyvän kommentin:

      ”Ja mihinkäs sitä osallistutaan? Kuka osallistuttaa? Työllistymiskynnyksen alentaminen on enemmän työnantajan puolelta kiinni oleva juttu kuin työntekijän ratkaistava asia. Väkisin ei voi tulla kenenkään palvelukseen ellei aio ryhtyä suorastaan työpaikanvaltaukseen. Sellainen toiminta valitettavasti taitaa olla laittomuutta. Mitä tarkoittaa sosiaalinen pääoma? Kenen näkökulmasta sitä katsotaan? Sosiaalinen pääoma kun on erilaisempaa leipäjonossa seisoessa kuin oopperan lippuja tilatessa.”

      Poista
    2. "Tavoitteena on edistää pitkäaikaistyöttömien osallisuutta ja lisätä heidän sosiaalista pääomaansa.
      - Toiminnan tavoitteena olisi työttömien osaamisen kehittäminen, syrjäytymisen ehkäiseminen ja työllistymiskynnyksen alentaminen. Lähtökohtana on, että osallistumistoiminta on itsessään kuntouttavaa ja toimintakykyä parantavaa."

      Jaa-a, ensin tehdään ratkaisuja, joiden ansiosta työttömyys kasvaa ja sen jälkeen "osallistetaan" työttömät tekemään ilmaiseksi töitä, etteivät syrjäydy. Tämähän on jo moninkertaista v....lua. Itsellänikin on kokemusta kahdesta työvoimakoulutuksesta, joihin liittyi tällainen osallistava työharjoittelu. Ainoa hyöty, jota olen saanut tuosta on, että oli jotain tekemistä hetken aikaa. Työharjoittelujakson jälkeen olin edelleen työtön ja haastatteluissa sain kuulla, etten olisi oikeutettu pitämään noita kokemuksia työkokemuksina, sillä en ole ollut työsuhteessa.

      Tässä on siten odotettavissa CV:n uusi osio nimeltä "Syrjäytymisen ehkäisytoimet". Sinne sitten sivukaupalla nakataan materiaalia tulevan työhaastattelija ihmeteltäväksi.

      Muutenkin minusta on väärin puhua syrjäytymisestä, sillä viimeisten vuosikymmenien ratkaisut ovat vain tukeneet ihmisten syrjäyttämistä työelämästä. Tämä on vain naamioitu yritystuki ja hallintakeino.

      Tuula Hauhia kirjoitti erinomaisen kommentin. En pysty hyväksymään asiaa, että täysipäivästä työtä vailla olevat liki 700 000 ihmistä olisivat vapaaehtoisesti vailla töitä? Aikaa on kulunut tovi, mutta kukaan ei tunnu nostavan 80-lukua esiin, jolloin elinkustannuksiin suhteutettuna sosiaalituet olivat merkittävästi paremmat, mitä ne ovat nyt ja silti tuolloin vallitsi alle 5% työttömyys, mikä katsotaan täysityöllisyydeksi. On aivan turha väittää, että ennen olivat sukupolvet ahkeria ja nykyiset ovat velliperseitä. Kyllä niitä molempia mahtuu joka sukupolveen.

      Palkka on korvaus tehdystä työstä. Jotta työn voi tehdä, moni on investoinut tulevaisuuteensa opiskelemalla erilaisia taitoja. Tämä osaaminen sitten myydään työnantajalle, joka hyötyy kaikesta siitä, minkä osaat ja hänen kuuluu maksaa siitä korvaus.

      On suorastaan pöyristyttävä ajatus, että hallituksemme katsoo olevan aivan ok, että nuori kouluttaa itseään 25-30 vuotiaaksi ja palkinnoksi tästä uurastuksesta ei tulekaan parempiosaisuus vaan joutuu työskentelemään työttömyyspäivärahalla ja täten jää pysyvästi köyhälistöön.

      Poista
    3. No siihen palkattomaan työhönhän nämä hallituksemme toimet tuntuvat valitettavasti tähtäävän.

      Vakituisilla pitäisi olla nytten kova pelko perseessä sen oman paikkansa suhteen, sillä työnantajat ovat kyllä sen verran ahneita, että varmasti teettävät sen työn palkattomilla ”osallistujilla” jos siihen vain työnantajille mahdollisuus annetaan.

      Ei täällä ole niin paljoa mitään ”puuhastelupajoja”, joihin yli puoli miljoonaa työtöntä voitaisiin tunkea ”osallistumaan”.

      Työssäkäyvät aina huutelevat työttömiä kadun lakaisuun tai vanhuksia auttamaan, mutta niihinkin töihin on jo PALKALLISET työntekijät olemassa.

      Mitä järkeä on pyörittää yli puolta miljoonaa kansan osaa palkattomissa töissä jos kuitenkin se sama työttömyyskorvaus joudutaan maksamaan heille? Ei se ostovoima siitä nouse ja sitä nyt tarvittaisiin tämän laman keskellä. Ja sekin työssäkäyminen maksaa. Toimeentulotukikulut vain nousevat, kun tulee ihmisillä vaikka mitä muitakin vaikeuksia sen palkattoman työn ohella.

      Ihan siis jo mielenterveydenkin kannalta kannattaisi ajatella nuita asioita. Ei se tee ihmiselle hyvää olla jonakin palkattomana ”koirana” siellä työpaikalla muiden hyppyytettävänä

      Hallituksella on pää pahasti perseessä ja syvällä.

      Poista
  7. Voisitko kirjoittaa tästä ADHD-sairaudestasi enemmänkin ja mitä se ”kohina” pään sisälläsi lopulta on? Tai eihän sitä kukaan tiedä, edes lääkäritkään ja et varmasti sillä tietyllä tavalla ”hullu” ole, mutta jokinhan se siellä mielessäsi häiritsee?

    Ei se ole normaalia, että on pitänyt itsensä juoda jopa tainnuksiin asti, että on päässyt siitä oireesta eroon.

    Luulisin, ettei se sellainen fyysinen oikea ääni ole, vaan enemmänkin jokin tunteiden, ajatuksien ja aistien sekamelska?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet aivan oikeassa, se ei ole fyysistä kohinaa. Kuvailevinta lienee ajatella, että on viisi telkkaria auki yhtä aikaa ja jokainen on eri kanavalla. Olen myös kuvaillut sen olevan kuin olisi karusellin kyydissä ja että yrittäisi painaa mieleen kaikken ympärillä näkyvien kasvojenpiirteitä.

      Eli juuri sellaista aistien ylikuormitusta. Tästä johtuen usein tavalliset äänet kuten lautasen laskeminen tiskipöydälle voi kuulostaa korvissani todella ilkeältä. Ravintolan taustameteli on välillä niin kova, ettei syömisestä meinaa tulla mitään kun olo on aivan samanlainen kuin avaisi käynnissä olevan auton konepellin ja pyytäisi kaveri painamaan kaasun pohjassa ja pitämään siellä.

      Siksi helposti tulee välteltyä keskustassa asioimista. Siellä metelöi lukemattomat ajoneuvot, ja ihmisiä sekä ajoneuvoja vilisee kaikkialla, että on vaikeata keskittyä omaan etenemiseen. Tästä syystä autossani on radio päällä todella harvoin, ehkä kerran kolmessa vuodessa.

      Mutta niin, varmaan voisin joskus kirjoitella siitä, minkälaista se on elää adhd:na. Monesti olen ihmetellyt, että mitä varten tavikset tarvitsevat mindfulnessia tms saadakseen ajatukset koottua...

      Eihän se normaalia ole tosiaan juoda sillä tavalla. Ei vain aikaisemmin ollut tietoutta, että tällaistakin sairautta voisin sairastaa. Äidille oli jo riittävän paha juttu, että sairastuin burnout-tyyppiseen masennukseen. Hän oli sitä ikäpolvea, joka ajatteli kaikenlaisen päästä löytyvän sairauden olevan hulluutta ja sellaista ei meidän perheessä sairastettu. Sehän olisi häpeällistä, että oma lapsi olisi hullu tai vajaa.

      Poista
  8. No vaan nuokin masistelut ovat kuitenkin ihan tätä päivää, valitettavasti. Eikä sitä hullu ole jos mieli murtuu elämän vastustaessa.

    Itse olen suvusta, jossa meitä sisaruksia ja sukulaisia on monta ja sitä kautta on sitä elämän kokemusta monelta saralta jopa niiden vaikeuksienkin osalta ja vanhempani eivät ole sillä tavalla ”juntteja” tuon masennuksen osilta.

    On sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. On ollut alkoholismia, avioeroja ja vaikka mitä muita sekoiluja.

    Puhumalla ja keskustelemalla asiat ovat kuitenkin aina järjestyneet parhain päin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja siis mitä kuvailet nuita oireitasi, niin en minäkään siitä ihmisvilinästä ja hälinästä pidä, mutta kyllä homma on lähdössä lapasesta jo todella pahasti jos jokin astioiden tiskipöydälle laittaminen aiheuttaa häikkää mieleen. Silloin voitaisiin jo puhua ns. ”hulluudesta”.

      Onnesta Osaton muistaakseni joskus epäili olevansa erityisherkkäpersoona. Hänen innoittamana sitten lainasin kirjastosta Elaine N. Aronin kirjan kyseisestä aiheesta ja ainakin minuun ne kaikki siinä kirjassa olevat asiat osuivat ihan kympillä nappiin. Suosittelen sinullekin samaista kirjaa.

      Poista
    2. Niinhän ne ovat aivan normaalia tänä päivänä. 80-luvulla tuollainen olisi ollut kauhistus ja niin se oli äidilleni 2000-luvulla.

      Nyt ymmärsit väärin, ei lautasen laittaminen tiskipöydälle aiheuta häikkää mieleen, vaan sattuu korviin. Aivan sama kun odottelimme auton luona vaimon tätiä saapuvaksi kun olimme yhdessä menossa ulos syömään niin sanoin vaimolle, että kuulen heidän tulevan ja vaimo katsoo minua epäluuloisesti ja vajaan minuutin kuluttua he ilmestyvät.

      Toinen esimerkki kun olimme Iranilaisen tuttavapariskunnan syntymäpäivillä ja siinä keskustelun lomassa tunnistin, että osa vieraista puhuu eri kieltä. Kysyin yhdeltä vieraista ja tosiaan siellä puhuttiin sekaisin kurdia ja farsia. Korvani erotti sen, vaikken kieltä osaa yhtään. Ruotsin taidottomuudella en saanut edes sämpylää tilattua Vikingin terminaalista Tukholmasta...

      Kaipa tuo ääniherkkyys menee noihin yliherkkyyksiin. Täytyy tutustua tuohon kirjaan. Nyt olen lukenut lukuisia kirjoja läheisriippuvuudesta ja tunnelukoista.

      Poista
  9. Pullopostia taas pukkaa: ”retkahdin” eilen juomaan, mutta en häpeä nyt sitä yhtään. Olin jo aamusta ostanut 12 Lapin Kultaa ja kävin paikallisessa baarissa, jossa tutustuin mielenkiintoiseen ihmiseen ja sain uuden hyvän ystävän. Ei se juominen aina ole niin paha juttu, kun sitä fiksusti seurustelumielessä ottaa kohtuudella.

    Sitä novelliblogia suunnitellen laitetaan taas alkumaisteja tulevasta:

    Olli Koskinen pysähtyi risteyksessä ja siristeli Volkswagen New Beetle:n viuhaa vauhtia heiluvien pyyhkimien takaa liikennevaloa, joka elokuisessa rankkasateessa näytti värisevältä, punaiselta möhkäleeltä. ”Volksu”, kuten Jenni sitä kutsui, oli hankittu hänen mielikseen alkukeväästä, kun se kerran oli naisen mielestä niin söpö. Kaikkea sitä mies tekeekin miellyttääkseen vaimoaan, Olli mietti. Matkustajan paikalla lepäsi laadukasta skottilaista viskiä iso pullollinen, jonka kaulan ympärille oli kiedottu lahjanauhalla onnittelukortti. Siistillä sihteerin käsialalla oli kirjoitettu: ”Onnea uudelle osastopäällikölle ja rentouttavaa lomaa! Terveisin toimiston väki.”

    Olli oli alkoholisti, entinen sellainen tai niin hän ainakin halusi ajatella. Työnsä insinööritoimistossa hän oli ongelmastaan huolimatta kyennyt hoitamaan hyvin, mutta kotona ei ollut mennyt yhtä vaivattomasti. Yksi syrjähyppykin oli tullut tehtyä humalapäissään toimiston pikkujouluissa. Jenni oli uhannut avioerolla jo ainakin kahdesti ja Olli oli hakeutunut Minnesota-hoitoon vuosi sitten kesälomallaan. Vaikka hän ei erityisemmin mitenkään uskonnollinen mies ollutkaan, oli hän kiittänyt Luojaa, ettei heille ollut siunaantunut lapsia. Heidän molempien lähestyessä neljättäkymmenettä ikävuottaan, oli Jenninkin pahin vauvakuume hellittänyt. Olli aukaisi hansikaslokeron ja tunki pullon sinne piiloon pois silmistään ja mielestään. Takaa kuului tööttäys ja mies kaasutti auton liikkeelle vihreän valon ollessa palanut jo ties kuinka kauan.

    Volksu jäi yksin sateeseen rivitaloyhtiön parkkipaikalle. Olli juoksi kalliin pikkutakkinsa helmat lepattaen päätyhuoneiston ovelle. Sisällä radio soi hiljaisella makuuhuoneessa, jonka avonaisesta oviaukosta Olli kurkisti. Jenni istui sängyllä kietoutuneena pyyhkeeseen ja lakkasi varpaankynsiään samalla punaisella sävyllä kuin hänen värjätyt ja lyheksi leikatut hiuksensakin olivat.

    ”No, mitä mieltä herra osastopäällikkö on?” Jenni kysyi iloisesti.
    ”Mihin ne sinun ruskeat pitkät hiuksesi jäivät?” Olli mutisi hölmistyneenä ja ajatteli, että hänen vaimonsa näytti aivan pojalta.
    ”Kampaamon lattialle. Kesällä kesätukka”, Jenni vastasi.
    ”Jahas...”
    ”Mitä, etkö pidäkään?” Jenni synkistyi.
    ”Pidän, pidän”, Olli valehteli ja antoi suukon vaimolleen.

    Toiselle puolelle sänkyä siistiin riviin oli asetettu kaksi matkalaukkua ja Ollin nuoruuden jääkiekkovuosilta iso putkikassi, jotka mies huomasi vaimonsa olan takaa.

    ”Samperi! En muistanut noutaa mökin avaimia. Töissä oli kauhea hössötys päällä ylennykseni vuoksi ja...” Olli alkoi sadatella.
    ”Mutta minäpä muistin! Kävin hakemassa ne jo aamulla ennen kampaamoa. Arvasin, ettet sinä niitä muistaisi kuitenkaan. Olen pakannutkin meille jo kaiken valmiiksi. Huomenna täytyy vain ajomatkalla käydä ostamassa ruokatarpeita.” Jenni keskeytti Ollin.
    ”On siitä pakkolomautuksestasi edes jotakin hyötyä”, Olli sanoi helpottuneena ja kaatoi Jennin alleen sänkyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://juhakemppinen.fi/index.php?id=srcncgalrwem9k

      Poista
    2. https://seura.fi/raitistumiskokemuksia/

      Tuossa on mielestäni hyvä blogi alkoholismiin liittyen. Kirjoittajalta on myöskin todella asiantuntevasti ja elävästi kirjoitettu kirja "Happotesti", joka kuvaa erittäin luontevasti sitä alkoholistin hullua elämää.

      Tiedän, että vihaat juoppoja, mutta suosittelisin silti lukemaan kyseisen teoksen.

      Poista
    3. Kiitos linkistä. Olen kyseisen herran kirjoituksia lukenut aikaisemmin. En vihaa juoppoja noin yleisesti ottaen, ainoastaan sitä, että isäni valitsi perheensä sijaan pullon. Minulle on oikeastaan aika yhdentekevää jos joku päättää valita tappaa itsensä hitaasti alkoholilla. Se millä on väliä on se, ettei alkoholisti ikinä kuole yksin vaan hän usein onnistuu pilaamaan läheisten elämän siinä samalla. Se on yhtä alhaista kuin tässä hiljattain uutisoitu yhden henkilön itsemurhayritys ajaa toista autoa päin vain huomatakseen, että tappoi kaksi täysin viatonta nuorta ajamalla mopoautoa päin.

      Poista
    4. Itselläni on näistä ”rekkakolareista” sen verran kokemusta, että tuossa noin vajaat kymmenen vuotta sitten yksi eräs erittäin hyvä ystäväni kuoli sellaisessa tapahtumassa.

      Asia vain jäi epäselväksi, että oliko hän tahallaan ajanut henkilöautonsa rekan keulaan, vaiko oliko vuorotöiden tuottamalla väsymyksellä osaa ja arpaa tilanteeseen? Ajoi suoralla tiellä lumimyrskyssä keskellä yötä. Oli tulossa etelästä pohjoiseen meitä ystäviä ja perhettään katsomaan ja ne seikat, ettei auton raadosta löytynyt mitään matkatarpeita viittasivat itsemurhaan...

      Kyseinen ihminen oli minulle kuitenkin erittäin läheinen ja jopa paras ystävä ja hautajaisissa oli todella jäätävä tunnelma kaikkien itkiessä ja mieleni teki oksentaa surusta silloin. Varmasti oli elämäni kovimpia paikkoja.

      Parhaat ja oikeasti hyvät ihmiset aina lähtevät ensimmäisinä.

      Poista