maanantai 13. maaliskuuta 2017

Pullopostia, Turva

Erään kirjoitukseni kommenteissa oli erinomainen kysymys: ”Mikä isäni juomisessa oli pahinta?”. Se on niin hyvä kysymys, etten oikein osaa vastata siihen. Niitä pahimpia puolia oli todella runsaasti ja kuten sanonta kuuluu: ”Pienistä puroista kasvaa iso virta”. Näin se varmasti on tässäkin tapauksessa. Mikään yksittäinen asia ei nouse esiin merkittävästi muita pahempana, vaan se kokonaisuus on se mikä kotioloissa oli pielessä.

Molemmat vanhempani muistuttivat useasti, että olen onnekas, sillä eihän minua lyöty, kuten heitä oli lyöty lapsena. Niin arpi peittää haavat, mutta entäs ne henkisen puolen haavat, jotka tuntuvat olleen auki lapsuudesta saakka, eikä arpeutuminen ole vielä alkanut? 

Halusin tuon kysymyksen myötä pohdiskella, että mikä todella oli sitä pahinta ja jos jokin yksittäinen asia on nimettävä niin se oli jatkuva epävarmuus ja isän arvaamattomuus. Milloinkaan en muista kokeneeni selvää turvaa, sillä maailmassani sellaista ei ollut. Oli vain uhka tai ei uhkaa. Se kolmas askel eli turva jäi uupumaan.

Näiden myötä elämä oli jatkuvaa varuillaan oloa, sillä en koskaan voinut tietää, milloin leikin liian äänekkäästi kun isä yritti toipua krapulasta, milloin pelkkä läsnäoloni ärsytti tai milloin kysyin liikaa kysymyksiä tai ylipäätään hain huomiota. Kahdentoista ikävuoden tietämillä alkoi säännöllinen uhkailu isän toimesta, että heittää minut pihalle kodistaan. Sitä ennen hän oli uhkaillu minun hylkäämiselläni, sillä muistan keränneeni tulitikkuja, kynttilöitä, taskulampun ja linkkarin koulupöytäni alalaatikkoon, josta ne äkkiä saisin mukaani jos äkkilähtö tulisi eteen.

Näin aikuisena joutuu usein pysähtymään ja arvioimaan tilannetta ja todeta, ettei mikään uhkaa minua tällä hetkellä. Siitä huolimatta minun on erittäin vaikeata löytää turvallista olotilaa. Miten sellaista voi tuntea mitä ei tietoisesti koskaan ole kokenut? 

En tiedä, onko lapsuuden varuillaan olo jäänyt pysyväksi olotilaksi ja sen johdosta minulla on väärin diagnosoitu AD/HD, kun oikeastaan tarkkaavaisuushäiriöni johtuu vain siitä, etten oikeastaan koskaan ole pystynyt elämään tässä hetkessä, nauttien tai kärsien tilanteesta riippuen, koska olen aina elänyt tulevaisuudessa ja hyppinyt eri todennäköisyyksien polulta toiselle. 

Varuillaan olo tarkoitti sitä, että piti ottaa monenmoista muuttujaa huomioon kun kotona jotain teki. Siksi muistankin usein tulleeni koulusta kotiin, lämmittäneeni mikrossa jotain mitä jääkaapista löysin, tehneeni vauhdilla läksyt jotta olisin poissa kotoa jos vanhempani sattuivat tulemaan työvuoroistaan riippuen kotiin. Viivyin yleensä myöhään iltaan, jolloin käytännössä sammuin sänkyyn. Näin minimoin altistukseni kotioloille.

Vihasin yli kaiken sitä, kun oli tiedossa puutalkoot tai jotain kotihommiin liittyvää, jolloin koko perhe teki asioita yhdessä. Vauhti oli aina kova, sillä hommat piti saada nopeasti tehtyä. En tiedä oliko isälläni kiire juomaan vai oliko hän muuten vain maaninen. Kuitenkin kaikenlainen tekeminen urakkavauhdilla söi ilon tekemisestä ja jos sattui väsymään tai tekemään väärin niin aina seurasi ensin huutoa, sitten raivoamista ja tavaroiden heittelyä. Sen jälkeen vedettiin marttyyrivaihe päälle, kuinka köyhää vastustaa ja miten köyhän ei pitäisi ikinä yrittää mitään kun aina epäonnistuu ja sen jälkeen seurasi arestia/fillarin takavarikointi määräajaksi.

Isän arvaamattomuus näkyi eri tavoin. Usein siinä, että hän oli kärttyinen. En tiedä oliko se väsymystä, krapulaa vai pettymystä elämään, mutta usein hän sen purki äitiini ja minuun. Eräänä aamuna puuroa syödessä tokaisin voipaketille, että: ”Nouse, nouse ilmaan höyhenen kevyt voi”. 80-luvun alussa Voilevia mainostettiin niin kevyenä, että nousee ilmaan. Haltioituneena tuosta mainoksesta, kuvittelin sen oikeasti tekevän niin. Tästä isä kuitenkin kiivastui ja nosti paketin ilmaan ja länttäsi sen puurooni möykäten jotain, jota en enää 35:n vuoden jälkeen muista.

Jep, vuoden isä-palkintoa ei meidän kotiin tullut. Monesti mietin sitä, että kuinka isä marisi omasta huonosta lapsuudestaan, kuinka hänen sisko pääsi kouluun ja vanhemmat maksoivat hänen opiskelunsa. Tämän myötä siskosta tuli parempiosainen ja se kohtalo olisi kuulunut myös isälle. Aavistelin jo aikoinaan tämän olevan täyttä puppua ja isän satuja. Näin aikuisena olen saanut isän siskolta kuulla, miten hän on ottanut opintolainaa, kuten kaikki muutkin vähävaraiset siihen aikaan ja ommellut omat ja lapsensa vaatteet eikä ylimääräistä rahaa ollut.

Isän ainainen nillitys kurjasta lapsuudestaan on mielestäni heijastanut sitä ajatusta, että sen myötä hän voi oikeuttaa toimensa, eli olemassa huono vanhempi, koska hänellä ei ole ollut hyvän vanhemman mallia oman kurjan lapsuutensa vuoksi. Kuinka ihmeessä voi ihmisen ajatusmaailma olla sellainen, että koettuani kurjan lapsuuden, pykään maailmaan lapsen ja laitan vahingon kiertämään? 

Oikeutuksen hakeminen omille toimilleen vain sen vuoksi, että itse koki huonon vanhemmuuden, ei mielestäni ole mikään peruste jatkaa huonon vanhemmuuden perinnettä. Ajat ja olosuhteet muuttuvat. Jos jotain niin kuvittelisin omat huonot kokemukset kannustavan toimimaan täysin eri tavalla kuin omat vanhemmat toimivat. 

Jos oikein rumasti sanoisi niin minusta tuo on yksinkertaisesti laiskuutta ja itsekkyyttä, ettei jaksa edes yrittää olla parempi vanhempi, ihminen ja antaa paremman esimerkin. Sillä monesti kuulen sanottavan, että pitäisi ymmärtää jos vanhemmat ovat saaneet sitä mallia vain ruokalusikallisen niin eivät he voi siirtää enemmän tietoa eteenpäin. Minusta tuo on aivan täyttä potaskaa, jolla perustellaan hengen laiskuus ja tahdon puute. Maailmassa tietomäärä kasvaa aivan valtavasti koko ajan. Liki kaikista aiheista on mahdollista löytää oppaita ja tutkimustietoa ja niistä voi jopa oppia jotain jos vain viitsii yrittää.

Äidin puheiden mukaan olen ollut helppo lapsi. Jo vauvana nukuin yöt normaalisti. En ollut vaativa. En koskaan ole pistänyt vastaan. Minulla ei koskaan ole ollut uhmaikää. Joten jos olen ollut helppo, niin miksi kasvattamiseni on ollut sitten niin vaikeaa? Itse en keksi mitään muuta kuin, että minut on luotu, koska silloin 80-luvulla se vain kuului asiaa tehdä lapsia. Silloin ei oltu monenkaan asian suhteen yhtä vapaamielisiä kuin mitä nykyaikana ollaan. Tämä yhteiskunnan luoma velvoite normaalista elämästä on varmaankin rajoittanut isäni mahdollisuuksia elää kuten haluaa ja hankkia itselleen kaikenlaisia leluja.

Olen harrastanut pienenä motocrossia, en tosin omasta vapaasta tahdostani. Äiti joskus sanoi, isän yrittävän elää kauttani hänen menettyä lapsuuttaan. Siltä se tuntui usein, sillä minun mielipidettä harvemmin otettiin huomioon mm. siinä, että mitä minä alan harrastamaan.

En sano, että lapsella pitäisi olla rajattomasti valtaa omaan elämään, mutta muutama vaihtoehto olisi aina mukava olla, joista valita. Näin jäisi itselle edes illuusio siitä, että häntä kuunnellaan ja ylipäätään otetaan huomioon. Sanelupolitiikka ajaa lapsen monenlaisten psyykkisten vaivojen tielle. Läheisriippuvuus, tunnelukot ja traumakäyttäytyminen tulevat tutuiksi ja mikä pahinta, niiden läsnäolo ei rajoitu vain lapsuuteen vaan jatkuvat läpi elämän.

Pahemmaksi vaikutusmahdollisuuksien puutteen ja muiden traumojen kärsimisen tekee se, että ne pahimmillaan alkavat purkautumaan vasta 30:n ikävuoden tietämillä kun ihminen ensimmäistä kertaa katsoo elämässään taaksepäin ja peilaa niitä kokemuksiaan tulevaisuuteen. Tällöin voi tunne-elämä mennä pahastikin solmuun. Niitä solmuja voi sitten yrittää aukoa terapiassa.

Terapia onkin usein suositeltu askel eheytymiseen. Siinäkin vain on sellainen kiva mutta, että kun ei ole mitään yksittäistä traumaa, joka sinut on syöstänyt raiteiltaan vaan niitä on tullut vähitellen joka suunnasta niin terapiamuodon valinta voi olla haasteellista. Vääränlainen terapia voi myös saada haittoja aikaiseksi, varsinkin jos sinusta paljastuu neuropsykiatrisia ominaisuuksia, kuten vaikkapa nyt Aspergerin oireyhtymä. Jos terapeutti ei tuosta tiedä ja yrittää korjata sinua kuten normi-ihmisrauniota niin silloin voit saada itsesi niin pahaan solmuun ettei edes terapia enää auta.

Ja miten sinusta mitään tuollaisia voitaisiin edes löytää lapsena, kuten vaikka minun AD/HD:tä? Pojathan ovat aina vilkkaita; sanotaan. En myöskään koskaan ollut kotona, joten miten vanhempani voisivat vuorotöiltään sanoa minkälainen olin lapsena? Jos heidän havaintonsa rajoittuu ruoka-aikoihin niin ei niillä kovin kattavaa painoarvoa voi olla, eihän? Minunki kohdalla äiti aivan järkyttyi kuulleessaan diagnoosistani. Hän ei voinut hyväksyä, että minussa jotain sellaista on, mikä voisi perinnöllisesti tulla, sillä sehän tarkoittaisi, että hän on epäonnistunut vanhempana ja diagnoosi on yhtä häpeällinen leima hänelle, aivan kuin poikansa olisi hullujen huoneella. Vanhemmillani oli oma romanttinen mielikuva minusta, joka ei milloinkaan vastannut todellisuutta. Miten se olisikaan voinut, sillä eiväthän he aidosti olleet kiinnostuneita siitä, kuka minä olen. Tärkeintä oli saada muovattua minusta mielikuvansa kaltainen ihannelapsi, jota voi ylpeänä esitellä kavereilleen ja sukulaisilleen ja saada tätä kautta palvontaa ja tuntea ylemmyyttä, ei lapsensa saavutuksista vaan omistaan sillä on geeneillään ja kasvatuksellaan onnistunut luomaan jotain, mistä muuta ovat kateellisia.

”Säälin saa lahjaksi, mutta kateus pitää ansaita”: muistan äitini joskus tokaisseen. Tuo hymyilyttäisi, ellen tietäisi äidin olleen aivan tosissaan tuon lausahduksen suhteen.


Jahas, piti pohdiskella turvaa ja sen merkitystä minulle ja päädyin jonnekin aivan muualle. Ei ole ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta. Toisaalta mukavaa kun kirjoittamista aloitellessani en koskaan tiedä minne se minut kuljettaa. Jospa kommenteissa yritettäisiin pohdiskella itse aloituksen aiheesta, joten osallistu keskusteluun ja kerro minulle, miten turva ilmeni lapsuudessasi/nuoruudessasi?


8 kommenttia:

  1. Jännä sana tuo turva.Herättää paljon kaikenlaisia tuntemuksia,mutta onneksi viimeisin niistä on kevyt ja helpottunut fiilis.Tosin se on vakaasti löytynyt vasta aikuisiällä..Lapsena siihen sanaan epätoivon hetkinä kuului uskonto.Kunnes eräällä kerralla tajusin,ettei mikään jumala voinut olla turvallinen,kun sinnikkäästi ja selvästi yrittää tuhota elämäni eikä selitä syytä.Siinä ei ollut mitään järkeä.Ymmärsin,että ainoa turvani olen minä itse.Ainoa asia johon pystyin uskomaan ja luottamaan,oli se että olen olemassa ja hengitän.Lohdutin itseäni ja juttelin ajatuksissani rauhoittavia sanoja.Tiesin mitä tarvitsen ja pystyin luottamaan siihen,että teen parhaani sen eteen.Minusta itsestäni tuli oma turvapaikkani,vaikkakin se oli hyvin hutera ja helposti hukattavissa.Onneksi silti aina löytynyt ja vahvistunut ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsellä tuo kevyt ja helpottunut fiilis yleensä ilmenee WC-käynnin jälkeen...Muutoin elämässäni en ole sellaista kokenut. Olen myös kokeillut uskontoa, mutten ole siitä lohtua saati turvaa löytänyt. Oivalsin myös saman, että itse se turva pitäisi itselle rakentaa, en vain ole löytänyt työkaluja siihen.

      Poista
  2. Well..se wc-käynnin jälkeinen olotila kuvaa kyllä hyvin tuota fiilistä!Nyt sun pitää vaan kuvitella sama fiilis sun itsesi kanssa ilman huussia ;) No,jokatapauksessa..Se on hyvin yksinkertainen tunne.Voit varmasti luottaa siihen,että olet ja hengität.Todennäköisesti löydät myös omia ajatuksiasi ja tilanteita,joissa olet varmasti ajatellut ja/tai toiminut oikein.Ihan vaan jotain hyvin yksinkertaista.Luottamus itseensä tulee pienin askelin ja sitä mukaa se turvakin rakentuu.No,näin ainakin itsellä :) Mikäänhän tässä maailmassa ei silti valmista ole...toisinaan se ainoa helpotus siltikin löytyy sieltä huussin puolelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos näistä vinkeistä. Itsensä kehittäminen loppuu vasta silloin kun pulssia ei enää tunnu...

      Poista
  3. Minulla on nuoruudestani sellainen muisto, kun olin joskus yläasteikäisenä matkustamassa bussilla kotiini. Elettiin joulunalusaikaa ja tuijottelin ikkunasta ulos hämärtyvään iltaan. Silloin oli juuri menossa se kuuluisa ”sininen hetki”. Koin tuolloin tunteen, että elämässäni meni kaikki sillä hetkellä täysin nappiin, enkä tuntenut mistään asiasta murhetta. Tämä loi omalta osaltaan vahvan turvallisuuden tunteen. En ole sitten myöhemmin enää elämässäni kokenut tuota kaiken nappiin onnistumisen tunnetta, joka oli sillä yhdellä kerralla erittäin voimakas kokemus. Toki elämäni ei ollut sillä yleisellä tavalla miellettynä ”täydellistä”, mutta koin silti asiani olevan erinomaisesti.

    Sitä onkin sitten näin aikuisiällä jäänyt miettimään, että miten saisi takaisin sen nuoren huolettoman mielen? Välillä tuntuu, että murehdin ja stressaan asioista aivan liikaa, enkä osaa suhtautua niihin rennommalla asenteella. Kuitenkin tässä elämässä on paljon sellaisiakin asioita, joihin ei paljoa pieni ihminen pysty vaikuttamaan (esim. työttömyys) ja sitä kautta on hirveää energian haaskaamista murehtia niistä tolkuttomasti. Myös menneiden liiallinen vatvominen on turhaa, niitäkään kun ei enää kykene muuttamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaisen sinisen hetken olen muutaman kerran saavuttanut uidessani ja kerran kun alttarilla seisoin ja odotin tulevaa puolisoa saapuvaksi...

      Harmillisen vähän osuu kohdalle hetkiä, jolloin on saavuttanut rauhan ja tyyneyden. Ehkä sitä vain stressaa joutavanpäiväisillä asioilla, jotka nyt tuntuvat jotenkin tärkeiltä, mutta aikanaan tulevat paljastumaan hyvinkin merkityksettömiksi kokonaisuuden kannalta.

      Poista
  4. Ei millään pahalla, mutta maalaat vieläkin insinöörimäisen ”jäsennetysti”. Nuo kaikki elementit näyttävät taas liian irrallisilta, niinkuin olisit ne jostakin leikekirjasta ottanut ja liimannut ne tuohon teokseesi. En siis halua vittuilla tai lannistaa, mutta parempi se on suoraan sanoa, koska muuten ei opi mitään. Ja sinulla kuitenkin on sitä hyvää potentiaalia kehittyä taitavaksikin maalariksi.

    Pysyisit ihan muutamassa sävyssä ja yksinkertaisemmissa aiheissa. Esimerkiksi aava meri pilvineen. Less is more!

    Niitäkin alkuaikojen aasialaistyyppisiä mustavalkomaalauksia on jo viime vuodesta asti tässä ruinattu lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En saanut tuohon oikein syvyyttä aikaiseksi ja muutenkin tuo tuntui monellakin tapaa olevan pielessä, niinpä päätin maalata keskelle polkua puun ja vain leikitellä noiden juurien maalaamisella. Joten tuo puu on todella irrallinen kun se sellaiseksi ajattelinkin ja selvästi leijuu tuossa edessä. Joskus on mukava sotkea valmis työ...

      Ei taida olla sellaista mustavalkoista vielä hetkeen tulossa. Suunnilleen maalausjärjestyksessä noita julkaisen, tosin tuokin on jo kuukausia vanha, kun kirjoittelen enää niin harvoin suurimman inspiraation kaikottua ja siksi esim. tänään maalattu mustavalkotyö tulisi näkösälle vasta puolen vuoden päästä.

      Poista