maanantai 3. huhtikuuta 2017

Oman polun kulkija

Jälleen uneton yö ja kaikenlaiset asiat pyörivät mielessä. Tällä kertaa ajatukseni takertuivat siihen, miksi usein tuntuu, että toisille asiat käyvät niin luonnostaan kun minulle kaikki on enemmän tai vähemmän vaikeata. Voi tietysti olla, että jos olisin geeneissä perinyt enemmän fiksuutta kuin taipumusta addiktioihin niin tämäkin asia olisi jäänyt pohtimatta.

Lapsena minun ei ollut helppoa saada kavereita. Toki kotikadullani oli monia ikäisiäni, mutta en oikein koskaan kokenut minkäänlaista yhteyttä heihin. Asiaa tuskin helpotti se, kun nuoruudessani Dingo-niminen bändi (joka muuten parhaillaan on tekemässä neljättä comebackia) nousi pinnalle ja kaikilla oli jonkin sortin huiveja vaatteissaan.

Näitä huiveja aina ihmettelin ja kun toiset puhuivat musiikista, oli Dingo sitä ja Neumann tätä niin minä taas puhuin siitä, että avartamalla kanavat kannesta ja vaihtamalla imu-ja pakosarja paremmin virtaaviin, sekä vaihtamalla suurempi kaasutin ja jyrkemmällä nostolla varustettu nokka-akseli, voi saada 350 cid V8- koneesta 225 hv:n sijaan 300 hv irti…

Jep, aika yksinäistä tuli tuossa vaiheessa… Eikä siinä vielä kaikki, kun itse pysyin tutussa aiheessa niin toiset hylkäsivät Dingon ja Kiss olikin se uusi juttu. Taaskaan minulla ei ollut hajua mistä oikein puhutaan, mutta pitääkseni yllä edes jonkinsortin mainetta ”normaalina”, kuuntelin toisia sujuvasti ja opin heittämään väliin sellaisia kommentteja kuin olisin itsekin siinä villityksessä mukana. Onneksi siihen Kiss-villitykseen ei liittynyt mitään huiveja. Vaikka halusinkin soluttautua normaaleiden joukkoon, niin siihen kyllä vedin rajan, että jotain huiveja olisin vaatteisiini sitonut.

Skippaan monta vuotta lapsuuden angstia ja hyppään suoraan teini-ikään. Kuinka odotinkaan sitä, että täytän 15 vuotta ja pääsen mopedilla ajamaan täysin vapaasti. Olinhan jo 13 vuotiaasta asti ajellut takametsissä ja nyt olin viimein kelvollinen ajamaan julkisesti.

Muistan koulussa, miten luokkatoverit kertoivat, kuinka olivat olleet kaupungilla viikonloppuna ja jonkun isoveli tai isosisko oli viinaa heille ostanut ja olivat niin cool kun uskalsivat tehdä jotain sellaista, kiellettyä.

Minuun tuo ei koskaan vedonnut. Minä usein ajoin mopedilla joko metsässä tai jossain päin seutua. Sitten kun löysin läheiselle moottoritielle ilmestyneen nopeusnäytön niin sitten (jos sanaleikki sallitaan) karkasi niin sanotusti mopo käsistä. Kävin ajamassa monta kertaa siitä ja yritin päästä aina vain kovempaa. Vauhti oli se juttu minulle.

Yläasteella meidät tutustutettiin ensimmäistä kertaa siihen, että pitäisi jokin ammatti valita. Jostain se ajatus minulle tuli selväksi, että käyn ammattikoulu-lukion neljässä vuodessa. Sen jälkeen suoritan armeijan vuodessa (vaikka puolella vuodellakin olisi päässyt niin halutessaan) ja sen jälkeen neljäksi vuodeksi ammattikorkeaan opiskelemaan insinööriksi. Ja kun valmistun insinööriksi, sen jälkeen saan hyväpalkkaisen duunin ja ostan nopean auton ja moottoripyörän. 

Noh, kymmenvuotissuunnitelma meni aivan nappiin siihen asti kun valmistuin insinööriksi. Sitten kai voitaneen sanoa alamäen alkaneen. Oikeastaan koko elämäni on tainnut olla yhtä alamäkeä…Neljä vuotta kuitenkin hakkasin päätäni seinään saadakseni edes jotain tietoa pysymään päässäni. Aivot olivat kuin teflonia, mikään ei oikein tarttunut…

Yhä muistan katkerana miten useimmat eivät lukeneet tentteihin ja saivat niistä hyviä arvosanoja. Minä sain päntätä niin että päätä särki ja useinkaan arvosanat eivät olleet hääviä. Vasta nyt kun ad/hd-diagnoosin olen saanut, olen alkanut ymmärtämään, miksi opinnot olivat aina erittäin haastavia ja keskittyminen tunneilla oli jotain mitättömän ja olemattoman välimaastossa. Tätä kautta olen ymmärtänyt opiskeluvaikeuksiani ja sitä miten kaikki vaatii niin paljon ponnisteluja.

Toki poikkeuksiakin löytyi. Koulussa oli muutama kurssi, jotka olivat minulle yhtä helppoja kuin nimeni kirjoittaminen. Toinen niistä oli tekninen piirtäminen, joka sisälsi siis nimensä mukaisesti teknisen alan piirrustuksia. Näihin olin jo tutustunut mopedin moottorin räjäytyskuvissa ja ne olivat helppoja ymmärtää. 

Toinen oli operaatiotutkimus. En oikeastaan muista siitä kurssista muuta kuin, että se oli äärimmäisen himmeä. Siinä luotiin matemaattisiin malleihin perustuen optimaalisia kuljetusreittejä ja lastausjärjestyksiä. 

Olen aina ollut surkea laskemaan muita kuin minua kiinnostavia asioita. Tuo taas oli niin korkean tason laskemista, että ainoastaan minä ja yksi toinen opiskelija osasimme laskea noita laskuja. Yllättyykö kukaan jos kerron, että vasta jokunen vuosi sitten minulle selvisi, että se toinen opiskelija olikin nykyinen vaimoni, lukiossa pitkän matikan lukija, yliopistossa matematiikan kandin suorittanut kemian maisteri…

Niin, jostain syystä nuo aineet olivat muille todella vaikeita ja minulle olivat yhtä helppoja kuin englannin alkeet; cat=kissa. Muut aineet sitten taas…noh niistä saisi aikaan aivan oman vuodatuksensa.

Olen ärsyyntymiseen asti ihmetellyt ihmisiä, joilla on selvä visio tulevaisuudesta tai sen suunnasta. Ensin kouluun, sitten jatko-opiskelemaan, sieltä löytää puolison ja sitten töihin pariksi vuodeksi ja sitten punainen tupa ja perunamaa+farmariauto+kultainen noutaja ja lapset.

Itse elän edelleen siinä samassa jämähtyneisyyden tilassa, kuten olin 25 vuotiaana vastavalmistuneena insinöörinä, eikä minulla ole minkäänlaista käsitystä tulevaisuudestani tai tavoitteistani. Eräällä tavalla tunnen olevani tuulessa värisevä lehti, heiluen puolelta toiselle holtittomasti, mutten kuitenkaan irtoa oksasta ja lähde leijailemaan kohti päämäärääni.

Voihan se olla, että kymmenvuotissuunnitelmani loppuunsaattamisen epäonnistuminen pudotti minut silloin pois elämäni raiteilta. Puhun siis niistä raiteista, jossa aina tietyn ikäisenä kuuluisi tapahtua tiettyjä asioita. Kerran kun siitä kyydistä putoaa niin tuskin voinee sitä koskaan voinee tavoittaa.

Toki olen saanut paljon aikaa itselleni ja parisuhteelleni, mutta kadehdin kuitenkin ystäviäni, joilla on siitä punaisesta tuvasta jo puolet maksettuna, teini-ikää lähestyvät lapset ja ura siinä mallissa, ettei koskaan tarvitse pelätä työttömyyttä kun meriitit ovat mairittelevat.

Laskin tuossa olevani 14 vuotta heitä jäljessä. Voiko niitä vuosia enää kuroa millään? Monellakin tasolla vahinko on jo tapahtunut ja millään en taida voida saavuttaa samoja asioita kuin he ovat saavuttaneet. 

Ei silti, olenhan aina ollut oman tieni kulkija niin kaikkia heidän tavoitteitaan en edes toivo saavuttavani. Joskus vain harmittaa, ettei voi olla normaali ja mennä virran mukana, jossa kaikki valinnat ja ratkaisut tuntuvat toisilla tapahtuvan niin helposti. Vai onko se vain sama illuusio siitä, että ruohon olisi vihreämpää aidan toisella puolella?

Sitä myös sanotaan, että virran mukana uivat yleensä vain kuolleet kalat. Mutten voi olla toisinaan pohtimatta, millaista sellainen elämä olisi, joka vain soljuisi eteenpäin ilman merkittäviä ponnisteluja pienissäkin asioissa.

Esimerkkinä kuten vaikkapa se, etten vieläkään ymmärrä uunin ylä-ja alalämmöstä mitään vaikka se kuulemma on niin simppelisti nähtävissä siitä vipusesta. Sama hellan kanssa. Monta kertaa viikossa laitan väärän levyn lämpenemään kun minulle se ei ole selvä asia, että mikä vipu laittaa minkäkin levyn päälle.

Myös saamattomuus tuntuu aika rasittavalta. Sitä haluaisi tehdä kovasti asioita, mutta usein takapuoli tuntuu painavan tonnin kun sitä ei vain jaksa nostaa sohvalta ylös. Mitään erityistä syytä tuolle en ole keksinyt. Fysiikan sääntö, joka kertoo lähtökitkan olevan suurempi kuin liikekitka, pitää tässäkin asiassa paikkansa.

Todella pieniä hankaluuksia siis. Olen miettinytkin sitä, että kykeneväkö ns. normaalit ihmiset sulkemaan ajatustoimintansa ja kulkemaan ns. automaattiohjauksella? Tarkoitan, että tällaisessakin tilanteessa, blogia kirjoittaessa kun maha murahtaa indikoidakseen nälkää niin ilman mitään ajatustyötä normaalit kykenevät menemään keittiöön laittamaan itselleen leivän? Miten he tietävät haluavansa syödä juuri leipää? Vai onko se vain automaatio, joka määrää, että aterioiden välissä syödään leipää välipalaksi?

Itsellä kun vatsa murahtaa niin jos olen hyperfokusoitunut niin saatan reagoida siihen vasta 8-12h päästä kun oikeasti on niin oksettava olo, että on pakko keskeyttää mitä tahansa olinkaan tekemässä. Silloinkin pyrin valitsemaan sellaisia ruokia, jotka on vain helppo kauhoa suuhun, jotta voi jatkaa mitä ikinä olinkaan tekemässä ja luisua takaisin tiedostamattomaan hyperfokus-tilaan samalla kun poskiin sullottu ruoka hiljalleen liukenee sylkeen ja valuu nielustani vatsaan. 

Sitten taas jos olen normaalisti läsnä, eli ajatukset sinkoilevat kaikkialle, voi minulta kulua tunteja kun mietin kaikkia ruokavariantteja, joita minun on mahdollisuus laittaa ja haen niistä sellaisen mitä sitten taas jaksan laittaa. Ei siten tietoakaan mistään autonomisesta toiminnasta itsensä ravitsemisen suhteen.

Ehkä leimaavin piirre adhd:ssa on se, että ensinnäkin innostuu uusista asioista helposti. Sitten ei malta kuunnella/lukea ohjeita kun haluaisi jo päästä tekemään. Minulle on käynyt usein niin, että motivaatio tekemiseen on lopahtanut siihen kun olen ohjeita lukenut/tarvittavia työkaluja kerännyt kasaan…

Minulla voi olla käynnissä lukuisia projekteja, jotka olen innoissani aloittanut ja sitten ne jäävät kesken kun into laantuu ja homma ei enää kiinnostakaan. Pahinhan tuossa on se, että kesken tekemisen innostuu jostain uudesta…

Jaa-no, en nyt oikeastaan osaakaan sanoa, mikä on hankalinta tai pahinta tuossa kun se vain on sellainen kokonaisvaltainen kokemus, jossa usein on mukana enemmän intoa kuin ymmärrystä. Silloin ainekset katastrofiin ovat valmiina.

Tuo herkästi innostuneisuus toimii mielenkiintoisesti vastapainona sille, ettei saa itseään ollenkaan liikkeelle. Ja kun liikkeelle on päässyt niin oikein mikään mahti ei meinaa pysäyttää…




18 kommenttia:

  1. Miä en olisi koskaan uskonut siusta ADHD diagnoosia... Olit aina siellä insinöörikoulun tunneilla itse rauhallisuus! Ja meillä oli paljon hyviä juttuhetkiä joita muistelen lämmöllä vieläkin, vuosien päästä. Mie tykkäsin myös operaatiotutkimuksesta, ja muistaakseni olin siinä jopa hyvä. Siun vaimon lisäksi. ;) Siun ei tarvii kiriä meitä muita. Elä omaa elämääsi, ja nauti siitä! Se kun voi loppua niin äkisti. Tämä iski miun tietoisuuteen kovaa, kun sairastuin vakavasti, onneksi selvisin. Miulla on pienet lapset, enkä ois kestänyt, jos ne ois jääneet äidittömiksi. Ja jos tuntuu, että kaipaat äksöniä elämään, niin tervetuloa meille, pyörittämään lapsiperheen arkea, omaa yritystä (kahta, jos miehen firma lasketaan mukaan) ja käymään vielä töissä ulkopuolisella 150 km päässä! Pieni osa miusta on kateellinen, kun voit jäädä sinne sohvan pohjalle... Mutta niin se kai menee, ihminen haluaa aina niitä asioita joita sillä ei ole. Kramar! A-S

    VastaaPoista
  2. Minulla onkin se ylivilkkaus pään sisällä (add) ja se ei näy ulospäin muutoin kuin rauhallisuutena. On vähän kuin selaimessa olisi liian monta välilehteä auki ja hyppisi jatkuvasti niiden välillä, jopa ennen kuin ne ehtivät latautua. Siksi olin ja olen yhä omissa maailmoissa ja minulla on välillä vaikeuksia keskittyä käsillä olevaan asiaan. Tunneillakin katselin usein ikkunasta ulos ja haaveilin liitäväni taivaalla lokkien lailla...

    Niin se taitaa mennä, että kaikkia ei ole luotu kulkemaan perinteisiä polkuja. Varmasti kiireisen arjen keskellä voi tuntua jännittävältä ajatukselta saada huilahtaa muutama hetki. Hetkien muuttuessa päiviksi, päivien kuukausiksi ja kuukausien lopulta vuosiksi, jopa kymmeneksi sitä vain toivoisi pääsevänsä pois tästä toimettomuuden välitilasta. Loma tarkoittaa yleensä taukoa jostakin arjen toistuvuudesta, kun loma muuttuu pysyväksi olotilaksi niin se ei enää ole loma se on vankila.

    Päiväni murmelina- elämää kun on kymmenisen vuotta päässyt viettämään, niin siitä syntyy jo psyykeen peruuttamattomia vaurioita ja sitä ei koe enää elävänsa, ainoastaan olevansa olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa kyllä kiteytit erittäin hyvin sen pitkäaikaistyöttömyyden syvimmän olemuksen. Se ei enää todellakaan ole mitään leppoisaa ”lomailua”. Eräs lähipiiriini kuuluva on jälleen painostanut minua hakemaan yhtä tiettyä työpaikkaa, johon minulla ei ole vaadittavaa koulutusta eikä kokemusta. Tätähän ei tietenkään ymmärretä ja aika rankasti tuntuu nyt työnvieroksujan viitta painavan harteillani. On todella ahdistavaa, että hyvää kyllä tarkoitetaan, mutta sitten väärin perustein kuitenkin tuomitaan. Nykyisessä työmarkkinatilanteessa on mielestäni aivan täysin ajan hukkaamista yrittää hakea sellaisia paikkoja, joihin ei ole täydellisesti pätevä. Niitä päteviäkin hakijoita on kuitenkin, ja he menevät heittämällä ohitse siinä hakuprosessissa epäpätevästä pitkäaikaistyöttömästä.

      Poista
    2. Se jatkuva yrittäminen työllistymisensä suhteen stressaa myöskin todella lujaa. Olisi paljon helpompaa olla, jos tietäisi satavarmasti, ettei enää ikinä tule saamaan niitä töitä ja voisi huolettomin mielin luovuttaa ilman sellaista turhaa toivoa ja jatkuvia pettymyksiä. TE-toimistokin kuitenkin piinaa säännöllisesti, vaikka mitään realistisia mahdollisuuksia ei olisi enää työllistyä oikeisiin palkallisiin töihin.

      Kaikki ystäväni, tuttavani ja lähipiirini ovat todellakin sen toistakymmentä vuotta tai jopa enemmänkin edellä minua ja en minä heitä voi enää ikinä kiinni saada tässä elämässä sen työllisyyden tuoman vaurauden ja elintason suhteen. En minä sitä tietoisesti valinnut, mutta niin vain kävi. Se sellainen elämä vain jotenkin lipui ohitseni.

      Minulla on myöskin jopa kolme ammattia, kursseja ja palkattomia harjoitteluja takana ilman tuloksia. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos ei silloin heti nuorena parikymppisenä pääse siihen työelämään kiinni, niin ei se sitten enää vanhemmallakaan iällä onnistu, vaikka kuin opiskelisi lisää ja kouluttautuisi uuteen ammattiin, kun silloin taas aletaan olemaan jo liian iäkkäitä ja vailla sitä työntantajien vaatimaa vuosien työkokemusta kyseiseltä alalta.

      Eläkeikään asti on sellaista kurssittelua, harjoittelua, kokeilua ja hyvällä tuurilla palkkatuettuja pätkiä, jotka eivät kuitenkaan johda pysyvään työsuhteeseen. Työt loppuvat samalla, kun se tukikin loppuu, vaikka työntekijälle olisikin tarvetta. Senkin olen kokenut.

      No mitä tästä enää sitten jää jäljelle? Kamalat itsesyyttelyt, että olisi pitänyt sitä ja tuota, mutta nekin ovat aivan turhaa jälkiviisautta.

      Taidan avata vielä yhden oluen, josko saisin sitten unen päästä kiinni...

      Poista
    3. Onhan se toisaalta ajan haaskaamista, mutta teoreettinen mahdollisuus on olemassa, että hakevat sopivaa henkilöä, pätevän sijaan. Itse olen ajatellut, etten itse rajoita työllistymismahdollisuuksiani ja haen kaikkia paikkoja, joita ajattelen voivani/oppivani tehdä. Aivan voi valehdella hyvää tarkoittaville ja tietämättömille ihmisille ja kertoa jo hakeneensa kyseistä paikkaa.

      Löysässä hirressä roikkuminen ei ole hauskaa. Kyllä aikuinen kaipaisi elämään jotain pysyvyyttä ja ennustettavuutta. Valmiiksihan ei koskaan tule ja hyvin vähän on asioita, joihin oikeasti voi elämässään vaikuttaa, siksi ymmärrän täysin kaipuusi varmuuteen tässä asiassa. Eipä tuo herkkua ole itsekään saada kuulla, ettei taaskaan kelvannut haettuun paikkaan. Tai no rehellisyyden nimissä nykyään pikemminkin yllätyn; että olinko hakenut tällaistakin paikkaa?

      En enää jaksa henkisesti sitoutua hakuprosessiin ollenkaan. Teen kuten rekryihmiset, silmäilen ilmoituksen läpi alle 10s aikana ja päätän joko laittaa hakemuksen matkaan tai sitten en. Tämän jälkeen unohdan koko asian. Niin monesti olen erehtynyt innostumaan, että nyt löytyi minulle oikea työpaikka ja olin toiveikas, kunnes kerta toisensa jälkeen jouduin pettymään. Ja kun pettymyksiä on mittarissa useita tuhansia niin ei sitä enää halua altistaa itseään sille innostukselle.

      Poista
  3. KELA on toimeentulotukikaaoksellaan saattanut suuren joukon kaikkein heikoimmassa asemassa olevia kansalaisia sietämättömiin vaikeuksiin. Hallitus valmistelee täyttä häkää työttömyystukien leikkauksia (leikkauksiahan sieltä tulee, mistäpä niitä 18 tunnin osa-aikatöitä kaikille reilulle puolelle miljoonalle yht'äkkiä löytyisi). Ilmeisesti onkin tarkoitus pakkoaktivoida ne reilut puolimiljoonaa talkootöihin. Kyllä siitä tulee niin paljon hallinnointikustannuksia, että konsultit kyllä kiittävät mutta säästöjä ei synny ainakaan valtion kassaan.

    Näitä asioista ei julkisuudessa huudella, ketä siis oikeesti kiinnostaa? No ei tasan ketään etelän punavihreässä kuplassa. Toimittajia kiinnostaa eräs kiinalainen, joka piipahti kylässä ja lupasi pari pandaa miljoonan euron vuosivuokralla. Ja muutama kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut, joiden hakemukset olivat kaikki oikeusasteet todenneet perusteettomiksi.

    Mutta pandat on söpöjä ja pikisilmäiset partalapset myös, viis oman maan köyhistä ja sairaista, niissä ei oo siis mitään trendikästä eikä ne oo niinku siis pätkääkään ihquja.

    Sallikaa nyt stana edes se eutanasia, niin pääsette meistä työttömistä ja sairaista eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei niitä 18 tuntisia osa-aika töitä kyllä löydy yhtään mistään, ja jos löytyykin, niin niistä seuraa perkeleellinen paperisota kelan kanssa ja korvaukset myöhästyvät ties kuinka pitkälle. Eli epäsuorasti ovat leikkaukset kyseessä. Tosin en tiedä vaukuttavatko sitten toimeentulotukeen, mutta eiköhän sekin porsaanreikä vielä huomata.

      Poista
    2. Aika selvältä tuo touhu vaikuttaa. Enemmän vain töitä välistävetäjille eli konsulteille. En tiedä laitetaanko maatamme johonkin selvitystilaan vai myyntikuntoon, sillä noilla orjatöillä ei saada ostovoimaa lisää kenellekään. Vielä kun tähän lisätään Pariisin ilmastosopimus, joka tarkoittaa käytännössä päästöjen puolittamista muutaman vuoden sisällä, niin ei liiku enää 12v keski-iältään olevat autot Suomessa.

      Poista
    3. Joo, itse olen hakenut toimeentulotukea tammikuun lopussa ja maaliskuun lopussa. Ensimmäisellä kerralla päätöksen tekemisessä kesti 16 arkipäivää (lain mukainen käsittelyaika on 7 arkipäivää) ja jälkimmäisellä 15 arkipäivää. Työmarkkinatuki onneksi tuli ajallaan. Jos olisin ollut karenssissa, niin olisin joutunut leipäjonoon.

      Tuosta 18 tunnin osa-aikatyöpakosta, SAK on uhonnut estävänsä sen. Hallitus voi valmistella sitä rauhassa, mutta se ei tule edellämainitusta syystä toteutumaan.

      Poista
    4. Elämme todella jännittäviä aikoja. Kuinka paljon tästäkin koituu laskua yhteiskunnalle kun julkaistaan näitä uusia säädöksiä, jotka sitten käsittelyssä kaatuvat syystä tai laittomuudesta? Luulisi, että näiden asioiden valmistelusta vastaisivat sellaiset virkamiehet, joilla olisi alansa tietämys? Nyt ei vaikuta ollenkaan siltä...

      Poista
  4. Katainenhan jo karkasi edellisestä hallituksesta kesken kaiken kultapossukerhoineen Brysseliin lihavampien tilipussien ääreen. Nyt sitten kupataan tuhkatkin (konkurssi)pesästä itselle ja konsulttikavereille ja hallituksen ökyrikkaat (Berner ja Sipilä) ovat jo puhuneet siihen malliin, että yhteen kauteen jää mellastus. Saapa nähdä pysyykö hallitus pystyssä kauden loppuun, ei välttämättä, joten pesän tyhjennyksellä on kiire. Sitten miljonäärit karkaavat minne mieli tekee sopeutumiseläkkeestä nauttimaan, ja tyhjäksi rosvottu valtio jätetään ajelehtimaan oman onnensa nojaan. Tämä lienee syy, miksi sote-mullistusta ajetaan kiireellä maaliin niin että perustuslaki vain paukkuu, yksityisille veroparatiisiyhtiölle on avattava markkinat ennen lähtöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkään ei kukaan ole puhunut viitisen vuotta (?) sitten tapetilla olleesta aiheesta eli EU:n liittovaltiosta. En tiedä ajetaanko Suomi niin kypsään tilaan, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa itsenäisyys EU:n haltuun.

      Poista
    2. Onhan se nähty se "suomalainen rehellisyys", voi olla että päättäjät tietävät jotain mitä me emme vielä tiedä. Ehkä olemme yhtä pahassa jamassa kuin Kreikka vuonna 2009, jolloin taloustietojen vääristely paljastui. Voi olla että meidät otetaan kohta suoraan Brysselin käsiohjaukseen, eikä mitään itsenäisyyden luovutusta tarvita vaan se itsenäisyys viedään kyselemättä.

      Poista
    3. Onhan tämä mahdollista. Mielenkiintoista myös, miten joku vuosi takaperin julkisuuteen vuoti tieto järjestettävästä Bilderberg-kokoontumisesta, joka oli salainen, eri maiden talousvaikuttajien kesken käytävä neuvonpito. Kai noiden salaseurojen kokouksia on useamminkin, vaan eipä tuostakaan ole hiiskuttu mitään.

      Kyllä se vain niin taitaa olla, ettei tavalliselle kansalle kerrota kuin juuri sen verran, että pysyy pelossa, muttei niin pahassa pelossa, että lakkaisi kuluttamasta...

      Poista
    4. http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/tutkimus-uusi-alkoholilaki-laskee-hintoja-jopa-40-prosenttia/6258606

      "Päivittäistavarakaupan teettämän tutkimuksen mukaan uusi alkoholilaki voi laskea alkoholin hintaa kaupoissa jopa 40 prosenttia."

      Eli tämähän alkaa olla joka suhteessa kuin Venäjällä; halpaa viinaa rahvaalle niin unohtavat että nälkä kurnii suolissa. Eikös olekin mielenkiintoista, että kepuvetoinen hallitus ajaa tällaista uudistusta? Maailmankirjat ovat sekaisin, mutta todennäköisesti ihan tarkoituksella.

      Poista
    5. Tällä pyritään varmaankin kitkemään alkoholin tuontia ja saamaan kansa ostamaan monopolikaupasta alkoa? Tosihan se on, että nostamalla hintaa ei vähennetä kulutusta vaan silloin kulutuksen painopiste siirtyy tuontitavaraan. Itse olen todistanut isäni kohdalla, kuinka vielä yhteiskuntakelpoisena kävi hakemassa viinaa rajan takaa polttoaineen lisäksi. Sitten kun viina maistui enemmän niin viinaa haettiin kavereilta, jotka hakivat sitä rajan takaa. Lopulta sekin liikkuminen kävi ylivoimaiseksi ja kaverit toivat kotiin ja kun se kävi ylivoimaiseksi/kalliiksi niin sitten toi venäläinen/virolainen trokari viinat syliin kannettuina kun alkoholistin jalat eivät kantaneet.

      Valtiolle tuo on tappiollista touhua kun ei saa verorahoja. Toisaalta, EU:hun liittymisen yhteydessä meidän piti saada harmonisoidut hinnat elintarvikkeissa, polttoaineissa, viinassa, tupakassa, autoissa vaan toteutuiko mikään noista? Eipä ei.

      Tämä on varsin kummallinen suuntaus ollut ja jotenkin tuntuu maailma menneen hulluun suuntaan aina siitä lähtien kun kylmä sota loppui 1989 Berliinin muurin sortuessa ja Neuvostoliiton kaatuessa ja muuttuessa Venäjäksi.

      Elämme merkillisiä aikoja

      Poista
  5. Kaikenlainen vertailu muihin on turhaa! Minua taas jo nuorena ahdisti ajatus 1,8 lapsesta, valkoisesta tiilitalosta, nahkasohvasta ja kultaisesta noutajasta. Ahdistavan kaavoihin kangistunutta, kaikkea muuta kuin sisältä ohjautuvaa elämää (paitsi sitten jos oikeasti tiedostaa kaipaavansa sellaista, ei ulkoapäin tarjottuna keskivertaisuuden ja lauman mukana menemisen merkkinä.)

    Henkinen yksinäisyys minua kirpaisee. Ystävät eivät pysty täyttämään sydänkäpysen mentävää aukkoa. Jos saisin valita vaihtaisinko työn hyvään parisuhteeseen niin todellakin vaihtaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myös ihmetellyt sitä joukkohypnoosia, jossa kaikille tarjotaan sitä perinteistä kaavaa onnen löytämiseksi? Ihmettelin jo juniorina koulun tapaa laittaa kaikki samalle viivalle kilpailemaan kun oikeasti jokainen on yksilö ja jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet. Jokainen tulee myös erilaisista lähtökohdista niin on todella kapeakatseista laittaa kaikki samaan homogeeniseen joukkoon. Todellinen kilpailu ja kehittyminen kun tapahtuu itseään vastaan.

      Poista