maanantai 5. kesäkuuta 2017

Negatiivisuudesta

Negatiivinen näkemys elämästä usein sanotaan olevan rasittava. Olen saanut toistuvasti kuulla, kuinka minä näen kaiken aivan käsittämättömän huonossa valossa ja kuulostaa, että vain valitan kaikesta.

Tätä olen miettinyt paljon, miksen voi nähdä asioita posiviivisessa valossa ja kokea hyvää? Olen tullut siihen tulokseen, että olemassaoloni oli palvella ja salata isäni alkoholismia ja ennenkaikkea auttaa kaikissa mielenoikuissa ja kun isä oli saattanut itsensä oikeutoimikelvottomaan tilaan, niin minun tehtävä oli ottaa aikuisen rooli ja pitää tuosta ja juoksevista asioista huoli.

Kun lapsena on joutunut kantamaan sekä lapsen että aikuisen vastuun, siinä helposti jää lapsuus kokematta ja elämättä. Ei ollenkaan ehdi etsiä, tutkia ja oppia omassa tahdissaan vaan välittömästi on skipattava ikävuodet 4-17 ja ryhdyttävä elämään täysi-ikäisen vastuullista elämää vastuineen ja velvoitteineen.

Sen vuoksi on asioita, jotka eivät ole itsestään selviä minulle, koska en ole niitä kokeilemalla päässyt oppimaan, puhumattakaan siitä, että minua olisi opastettu, tuettu ja kannustettu mihinkään.

Yksi suuri tekijä löytyy siihen, miksi nyt aikuisena on niin hukassa kaiken suhteen. Kun kaikenlaiset vaikutusmahdollisuudet omaan elämään vietiin pois lapsuudessa niin omilleen muuttaessa tippui tavallaan tyhjän päälle kun minulle normaali elämä ei oikeasti ollutkaan normaalia. 

Monille omilleen muuttaminen on suoraa jatkumoa itsenäistymiseen, joka on alkanut jo varhaisessa vaiheessa eli vanhemmista irtautumista on tuettu pitkin ikää. Itsellä tilanne oli niin, että vanhemmat olivat riippuvaisia ”työpanoksestani” ja siitä, että huolehdin niistä asioista joihin kykenin. Omillaan muuttaessani minun tarvitsi huolehtia omista asioistani ja kuitenkin jouduin hyppäämään vanhempieni luona jatkuvasti, aivan kuin olisin opintojeni ohella käynyt vanhempieni kotona töissä.

Jos palaan ajassa hieman taaksepäin ja pohdin koulumenestystäni, niin huomaan alisuoriutuneeni koko kouluaikani. Tämän olen oivaltanut vasta viime vuosina, että olisin kyennyt parempaan.

Alkoholistista huolehtimista käsittelin tuossa jo hieman, joten nyt sitten palkintojen puutteesta hieman. En tällä tarkoita, että minun olisi kuulunut saada karkkipusseja hyvistä koearvosanoista tai jotain muita materiallisia palkkioita. Lähinnä itsellä tulee mieleen se, ettei minua koskaan ohjattu nauttimaan oppimisesta. Lähin palkinnon tapainen asia oli, että sain olla rauhassa ja en joutunut puhdetöihin tai kuuntelemaan humalaisen sepustuksia siitä mitä kaikkea hän on nuoruudessaan tehnyt eikä ollut tällainen vetelehtijä niinkuin minä olen, vaan jo 12-vuotiaana lähti töihin tienaamaan. (Välihuomautus; kummastipa unohtuu se, että niinpä minäkin olin 12-vuotiaana isän mukana hinauskeikoilla kansimiehenä kun mökkitarpeita tms hinattiin proomulla saareen.)

Joten tuollaisesta huomiosta kun jäi paitsi niin sitä piti palkintona. En juurikaan kapinoinut, varastellut tai ryypännyt, en uskaltanut. Varmaan jos tuolle tielle olisin lähtenyt, se olisi kitketty minusta hyvin nopeasti pois tai sitten minua olisi syyllistetty vielä enemmän siitä, että tuon hankaluuksia vanhempieni jo ennestään vaikeaan elämään. 

Erään ystävän kanssa tästä aiheesta juttelin ja hän kertoi tehneensä kaikenlaista pahaa. Vanhemmat, eivätkä ketkään muutkaan koskaan nähneet, että se oli hänen tapa selviytyä, purkaa sitä pahaa oloa, jonka kotiolot aiheuttivat.

Häntä on suuresti jäänyt harmittamaan se, ettei kukaan nähnyt niitä oireina jostain. Hänet vain nähtiin hankalana lapsena&nuorena, joka kiusallaan teki vanhempiensa elämästä entistä vaikeampaa.

Jäin miettimään sitä, että millä tavoin sitä voi rakentaa itselleen terveen itsetunnon pohjaksi kasvamiselle, jos kotona kelpaat vain näyttelemällä jotain mitä vanhemmat kuvittelevat sinun olevan ja olemalla oma itsesi et kelpaa heille ja he sen myös tekevät selväksi sinulle? 

Kun tämän taakan alle muserrut ja kehität selviytymiskeinoja niin nekin ovat väärät ja niistä rangaistaan. Niin mitä kannustimia siinä enää jää nuorelle suunnitella omaa tulevaisuuttaan ja miettiä niitä perimmäisiä asioita: ”kuka minä olen ja mitä haluan elämältä”, jos kaikki voimavarasi menevät vain päivä kerrallaan selviytymiseen kun oma persoonasi ja selviytymiskeinosi tuottavat vain rangaistuksia?

Kun tie hyvyyteen, oppimiseen, tutkimiseen ja ikänsä mukaiseen kehitykseen on torpattu auktoriteettien toimesta niin ei siinä paljoa itselle jää työkaluja kasvattaa itsetuntemusta ja -luottamusta.

Tällöin helposti näkee elämän todella mustana, eikä niitä satunnaisia valonpilkahduksia noteeraa tai niihin ei uskalla tarttua kun ne eivät kuitenkaan kestä, sillä eiväthän ne koskaan ole aiemminkaan kestäneet.

Itse käyn nyt tuskallista tietä kun yritän opetella havainnoimaan positiivisia asioita, kuten vaikkapa oravan piipahduksen takapihalla. Tie on todella kivikkoinen, eikä 37 vuotta synkkyydessä kestäneen vaelluksen varjo väisty aivan kevyesti.


Kun seuraavan kerran kohtaatte negatiivisen ja kyynistyneen ihmisen, niin älkää heti tuomitko hänen persoonaansa. Voihan olla, että häntä on tuomittu koko pieni ikänsä ja hän oikeasti ponnistelee saadakseen elämänsä valoisammaksi, muttei onnistu muutoksessa aivan hetkessä. Vuosien kaltoinkohtelu voi langettaa pitkän varjon hänen ylleen, eikä hän ole sitä vapaaehtoisesti valinnut. Valo on viety fotoni kerrallaan pois hänen elämästään eikä enää muusta tiedä kuin synkkyydestä.


4 kommenttia:

  1. Kuulostipa tutulta!Minä aloin lopulta hyväksyä sen,että en ole se pirtein ja iloisin peipponen,huomasin sitten etten ole ollenkaan ainoa.Meitä on joka lähtöön.Samanmoinen lapsuus tuon vakavuuden minullekin aiheuttaa.Mutta osaan nauraa.Varmasti olen joskus nauranut! :D Se tarvitsee vain vähän erilaisen syyn kuin ehkä jollain toisenlaisella ihmisellä.Ja sitten kun se oravakaan ei enää jaksa naurattaa,niin voi nauraa vaikka sitten sille epätoivolle,joka tulee siitä yrittämisestä.Done that...Pointti yrittää tässä olla kuitenkin se,että me ollaan erilaisia ja se on okei.Joskus vetää vakavaksi,ehkä sille voi jotain tehdä,ehkä ei.Mutta on varmasti olemassa tilanteita,joista tietää alakulon tullen,että ei ole iloitsemaan tai nauramaan kyvytön :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alakulon kroonistuessa sitä on toisinaan vaikeata löytää aihetta hilpeyteen elämässä. Meillä jokaisella on demonimme kurkkimassa nurkan takana ja lastaamassa kuormaa harteillemme aina silloin tällöin. Sanonnan mukaan meitä on moneen junaan ja moni on eksynyt matkalla asemalle...En tiedä mihin luokkaan itseni laitan, ehkä luokittelu olisi oikeastaan viisainta jättää tekemättä ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.

      Monesti vain tuntuu, ettei aina löydä energiaa hyväksyä ja arkistoida niitä asioita, joiden kanssa on joutunut elämään. Yleensä mielen ollessa synkimmillään, sitä elää ne asiat uudestaan läpi ja yrittää löytää perusteita sille, miksi on niin käynyt. Valitettavan usein se ainoa oikea vastaus:"Kävi paska mäihä sinulla", ei useinkaan tyydytä vaan sitä haluaa löytää selkeämmän syy-seuras-suhteen.

      Poista
  2. Kun erehtyy ylimitoitettuun optimismiin, todellisuuteen tippuminen on raju ja tilannetta pahentaa vahingoniloinen veitsen vääntäminen haavassa, joten lähes kaikilla huono-osaisemmilla negatiivinen asenne muodostuu yhdeksi suojakeinoksi.

    Olen saanut elämässäni ilkeimmän ja epäoikeudenmukaisimman kohtelun, kun olen ajatellut ettei yhden tai muutaman mätäpaiseen perusteella voi arvoida koko ihmiskuntaa vaan pitää säilyttää positiivinen asenne ja perusluottamus toisen ihmisen hyväntahtoisuuteen (työvoimavirkailijat ovat tästä nerokkaasta ihmismielen ilkeydestä hyvä esimerkki).

    VastaaPoista
  3. Yksi defensseistä tosiaan. Sitä kun varautuu tippumaan maton reunalta lattialle niin kolaus ei ole suuren suuri...

    Kaipa se maailmankaikkeuden tasapaino edellyttää, että toiset ovat hyvä- ja toiset huono-osaisia?

    VastaaPoista