maanantai 12. kesäkuuta 2017

Pullopostia


Päihderiippuvaisessa perheessä kaikki perheenjäsenet painostetaan alistumaan päihdeprosessille, addiktiolle. Valtataistelua käydään koko ajan siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Oikeassa tai väärässä tulee kaikkein tärkeimmäksi, vaikka taisteluilla on harvoin mitään tekemistä totuuden kanssa. Oikeassa oleminen tuo joillekin henkilöille tunteen etuoikeudesta ja illuusion varmuudesta. Oikeassa oleva luulee olevansa muita fiksumpi ja parempi. Päihderiippuvainen tulee päihdeperheessä omahyväiseksi, koska hänellä on valta.

Perheessä, joka toimii valta-periaatteen mukaan, syntyy sivutuotteena häpeää. Syyttely on puolustusmekanismi, jota käytetään säilyttämään ja suojelemaan yksilön valtaperustaa. Jos myöntää olevansa väärässä valtaorientoituneessa perheessä, niin se on kuin luovuttaisi pois vallan. Vallan poisluovuttaminen ravistelee yksilön itseluottamusta. Päihdeperheen jäsenille ei ole opetettu, että oman minän (egon) antautuminen on rakkauden teko. Päihdeperheen jäsen sitä vastoin tuntee häpeää, jos hän antautuu. Päihdeperheessä oppii peittelemään virheitään tai syyttelemään muita. Päihdeperheessä puutteita ei opita näkemään mahdollisuutena kasvuun.

Valtaorientoituneessa perheessä elämä on haurasta, koska et voi koskaan tietää, vieläkö sinulla on valtaa muiden yli, alistuvatko muut vielä. Siksi sellaisessa perheessä täytyy koko ajan testata, väitellä ja vaatia toisia hyväksymään näkökantasi. Toiseksi kuka tahansa haluaa nousta kalifiksi kalifin paikalle, joka hetki kuka tahansa voi yrittää peitota sinut. Valta ruokkii pelkoa, pelon vastalääke valtaorientoituneelle on hankkia lisää valtaa.

Sitä sanotaan, että alkoholistin perheessä kaikki sairastavat ja voin allekirjoittaa tämän. Kun koko elämä pyörii Diivan ja tämän tarpeiden ympärillä niin ei siinä jää tilaa omille tarpeille saati haluille. 

Elämä on yhtä valtapeliä ja seiniin sulautumista. Olenkin aiemmin kuvaillut rooliani tässä monihäiriöisessä perheessä markkinointitermein kestokulutushyödykkeenä. Aivan kuin se keittiön yleiskone, joka otetaan esille silloin tällöin kun saadaan inspiraatio tehdä taikina leipää varten tms.

Kun en häirinnyt, sain olla rauhassa. Kun tarvittiin apua puutalkoissa tms. auton remonteissa (omien tai kavereiden) niin silloin ylimääräinen käsipari oli tarpeen ja usein nuhteita tulikin jos olin jostain tuntemattomasta syystä tehnyt niitä asioita, joita lapset yleensä tekevät, kuten fillaroivat kavereiden kanssa tms. sen sijaan, että istun kotona odottamassa hetkeä jolloin minua mahdollisesti tarvittaisiin, aivan kuten sitä yleiskonetta sieltä keittiökaapin perukoilta…

Muistan usein kurottaneeni äitiäni kohden, jotta hän olisi suojellut minua kun en halunnut mennä räjähdysherkän humalaisen kanssa autotalliin korjaamaan jonkun toisen autoa. Koskaan äiti ei suojannut vaan kylmästi totesi, että isäsi tarvitsee apua, joten mene! En koskaan uskaltanut tuoda ääneen julki ajatuksiani, että miksei se isän kaveri ole auttamassa kun hänen auto on kyseessä tai jos se kerran on niin tärkeätä niin miksei äitini ole siellä tallissa auttamassa?

Näihin kysymyksiin en koskaan suoria vastauksia saanut kun en niitä uskaltanut kysyä. Jo varhaisessa vaiheessa huomasin äidin jäävän pois perheen yhteisiltä veneretkiltä saareen. Oikein kun pinnistelen niin muistan isän joskus ajaneen meidät veneellä saareen ja äidin ajaneen meidät pois sielä, hyvin hiljaisena. Äidin paikan kuskina perin minä sitten kun äiti ei enää suostunut lähtemään.

Diivan vallankäyttöhän näkyi selvimmin siinä, että uhkailtiin ensin lelujeni lukitsemisella, sitten fillarin&mopon. Erään kerran hän uhkasi ottaa mopon pois minulta ja piilotin kaikki avaimet niin hyvin, että jouduin teettämään uudet. Avaimet löytyivät sitten liki kymmenen vuoden päästä…

Kerran muistan kun isä ajoi oman autonsa omani eteen niin, ettei sillä päässyt pihasta pois, piha siis sellainen, jossa mahtui olla kolme autoa vierekkäin, joten isän auto oli puoliksi ajotiellä. Otti oman autonsa molemmat avaimet mukaan, veti sammumiseen johtaneet kännit.

Näiden lisäksi hän usein haukkui minua saamattomaksi ja laiskaksi ja kiittämättömäksi kun hän tekee kaikkensa tämän perheen eteen. Olen tullut siihen tulokseen, että olen perinyt AD/HD:n isältäni, sillä hänellä oli paljon sellaista, että hän vain sai idean ja se täytyi heti toteuttaa. Jos en sillä sekunnilla päässyt auttamaan, vaikkapa koululäksyjen takia, niin siitä alkoi syyllistäminen ja ilkeily, joskus jopa marttyyriys.

Muistan kun kotitaloa laajennettiin ja kylppäriä rakennettiin niin isä siellä asenti suihkun hanaa ja siitä kohtaa kun kylmä- ja kuumavesi liitetään hanaan, tulee sellaiset koristesuojukset niin ne jäivät löysiksi ja isä huutaa vessasta: ”Ei tästäkään mitään tule, ei pitäisi köyhän yrittää kun aina saa kaiken tehdä yksin!”. Silloin ei käynyt mielessä avata suutaan ja pyytää lupaa? Harvempi meistä osaa lukea toisen ajatuksia, että milloin tarvitsee apua ja milloin ei.

Itse opin jo varhain pysyttelemään liikkeessä ja poissa kotoa juuri sen vuoksi kun opin vihaamaan noita loputtomia kotiprojekteja. Koskaan en mitään tehnyt oikein, enkä oppinut riittävän nopeasti enkä automaattisesti osannut ennakoida tarpeita ja tuoda oikeita työkaluja kun seuraavassa työvaiheessa niitä olisi tarvittu. 

Kun olin riittävän vanha (16v) niin kesälomalla hakeuduin kesätöihin, äitini kertoi isän harmitelleen, ettei ole yhtä hyvää kansimiestä saatavilla kesän hinaustöihin. Olin siis hinaajan kansimiehen 11- tai 12-vuotiaasta lähtien kun kuljetimme mökkitarpeita, multaa, puutavaraa, maansiirtokoneita yms. saaristoon proomulla, jota veneellämme hinasimme. Koskaan en vain isän suusta kuullut ensimmäistäkään kannustetta tai kehua. Ehkä hän varoi, etten ylpisty?

Joku olisi voinut pitää sitä ylivilkkautena kun lapsena koulun jälkeen tein kotona läksyt ja sen jälkeen söin. Sitten katosin ja palasin vasta yömyöhään kun tiesin kotona kaikkien nukkuvan. Aikana ennen kännyköitä vielä pystyi katoamaan kartalta… Täysi-ikäisenä oli hieman vaikeampaa kadota, kun hankin itselleni kännykän, koska mopo&auto oli niin monta kertaa hajonnut tiettömällä taipaleella ja aina ei asutusta ollut kilometreihin, josta olisi apua voinut hälyttää. Tämä myös tarkoitti, että minut sai aina kiinni ja usein kotona oli jokin projekti, jossa isä ”tarvitsi” apua. 

Mitä enemmän aika kului ja isän juominen paheni niin minä sain ensin tarkistaa ja korjata isän työnjäljen kun kännissä saattoi aivan hyvin unohtaa kiristää renkaan pultit tai jotkin pultit ohjaus-akselistossa. Kun muutin pois kotoa ja opiskelin ammattikorkeassa niin kummallisesti se isä pärjäsi ilman apuani, eikä äiti tiettävästi ollut häntä auttamassa. Taisi se ”apu” enemmän olla sitä, että tarvitsi vain jonkun lähelleen kuuntelemaan loputtomia jorinoita omasta elämästään.

Myöhemmin sain isän kavereilta kuulla, että remontit alkoivat muuttua sellaisiksi, että isä istui kuin buddha ja kittasi kaljaa ja kaverit tekivät työt. Myöhemmin hän kehuskeli kun oli kova homma…Samaa pääsimme vaimon ja äitini kanssa todistamaan kun oli puutalkoot ja kannoimme ne halot pihalta liiteriin. Isän piti tulla mukaan heti alusta alkaen, sanoi menevänsä sisälle pukeutumaan ja tuli sieltä sitten aivan päissään kun viimeistä kottikärryllistä täytettiin. Seuraavana päivänä kehui meille yksin kantaneensa kaikki puut liiteriin…

Kun ohittaa sen vuosien aiheuttaman tunnekuorman erinäisistä asioista kotona, niin oikeastaan on hyvin mielenkiintoista tarkastella tuota ilmiötä, jossa näennäisesti osallistuu johonkin tekemiseen tai ylipäätään suunnittelee tekevänsä jotain ja vaikkei ahteriaan saa sen jälkeen ylös niin seuraavana päivänä on aidosti vakuuttunut tehneensä ne asiat, jotka suunnitteli ja kiihtyy kovasti kun huomaa, ettei niitä olekaan tehty ja kuvittelee jonkun käyneen purkamassa omat tekemiset.

Valtapeliä tosiaan ja kaikki keinot ovat sallittuja Diivan (=alkoholisti) mielestä. Kaikista ympärillä olevista ihmisistä tulee välillisiä ja välittömiä hyödykkeitä, joita riiputetaan löysässä hirressä, sätitään ja moititaan, mutta kuitenkin näytellään sen verran avutonta, että empatiakykyiset ihmiset jäävät siihen ympärille auttamaan kun toinen on niin avuton tai on kärsinyt niin kovasti vastoinkäymisiä. Valitettavasti ympärillä olevat tajuavat tämän juonen usein liian hitaasti, kuinka heitä käytetään&hyödynnetään, jotta alkoholisti voi viettää omaa taiteilijan elämäänsä.

Olen varmaan kertonut sen (joskus tuntuu, että toistan itseäni todella paljon), mutta kertaan lyhyesti, koska sopii tuohon yllä olevaan aivan mainiona esimerkkinä. Isä päätti aamuvarhaisella lähteä lappiin pari vuotta sitten. Matkan loppupäässä hän soittaa naapurilleen (äidin lapsuuden ystävä), jotta tämä voisi kurkata hänen postilaatikkoon kun hän on pari viikkoa poissa ja avata laskut ja lähettää niistä valokuvat minulle, jotta maksaisin ne.

Naapuri teki työtä käskettyä ja lähetti minulle saatteen kera laskuja, jotka olivat päivätty liki kuukausi takaperin…Eli kuukauteen ei isä ollut käynyt postilaatikollaan ja sitten reissuun lähdettyään yritti sälyttää niiden hoitamisesta vastuuta naapurilleen ja minulle. Kerroin naapurille, ettei minulla ole isän pankkitunnuksia, joten en niitä pysty hoitamaan. Joten jatkossakaan ei noita kannata minulle lähetellä.

Tässä oiva ja kuvaava esimerkki siitä, miten aikuisen vastuu ulkoistetaan muiden harteille ja itse eletään kuin lapsi vailla huolia(tämä siis puhtaasti sanonta, itse en elänyt lapsena huolettomia aikoja, joten en tiedä mitä on olla huoleton ja turvassa). 




7 kommenttia:

  1. Noistakin kurjista lapsuus- ja nuoruuskokemuksista voi kuitenkin ammentaa aikuiselämäänsä paljon voimavaroja. Tavallaan siis kun on sen kaiken paskan kokenut ja elänyt lävitse, niin voi sitten aivan erillä tavalla arvostaa niitä oikeita asioita, jotka tässä elämässä merkkaavat eniten. Moni ns. ”hyvän lapsuuden” elänyt ei niitä ymmärrä ja niitä pidetään aivan itsestäänselvyyksinä. Olisit varmasti lapsellesi todella hyvä isä, jopa parempi kuin sellainen vaaleanpunaisessa pumpulissa kasvanut ”kultalusikkasuu”.

    Elämän vastoinkäymiset kasvattavat luonnetta ja aivan helpolla ei tule silloin valiteltua turhista ja osaa arvostaa niitä pieniäkin onnen pilkahduksia. Toki välillä vituttelee, masentaa ja sitä silloin miettii, että miten tässä jaksaa edes huomiseen? Mutta se kaikki kuuluu tähän elämään.

    Ja lopulta ei tämä elämä ole niin helvetin vakavaa, hyvää kesää ja nokka kohti lämpimiä rantatuulia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin sitä on ajateltava, että kaikenlaiset vastoinkäymiset vain valmistavat elämää varten, joka ei koskaan tule olemaan helppoa saati ruusuilla tanssimista.

      Poista
  2. Tulipa sitten eilen juhlittua oikein kunnolla kaupungin taiteilija- ja kirjailijapiireissä ja ihan raakaa absinttiakin juotiin... Tujua ainetta se. Oletko ikinä itse sitä maistellut? Sehän on jo 1800-luvulta perinteinen taiteilijoiden juoma. Vincent van Gogh jne...

    https://muropaketti.com/elokuvat/harvinainen-tilaisuus-tarjolla-kirjoita-elokuvakasikirjoitus-voita-10-000-euroa/

    Tuohon kilpailuun meinattiin myöskin osallistua ja jos voitan tuossa, niin lupaan laittaa sinulle 1000e ”bloginpitämisrahaa”!

    Kuulostaa varmasti hullulle, mutta näillä puheilla! :)

    Blogisi on kuitenkin todella hyvä ja seuraan sitä ihan päivittäin ja harmittelee vain, kun et enemmänkin kirjoittele sille ja nuo maalauksesi ovat aina hyviä!

    Sellaisia ”fiilistely-juttuja” olisi mukavaa lukea sinulta enemmänkin. Esimerkiksi itse kävin nytten viime maanantaina elämäni ensimmäistä kertaa työttömänä sellaisessa ”leipäjonossa”. Oli karut meiningit siellä, kun rööki kärysi ja vanha viina lemahteli ja jotkin joivat ihan avoimesti oluttakin jonottaessaan.

    Kuitenkin tosi mukavia ihmisiä siellä oli ja minähän tietenkin hölösuisena ekstroverttinä juttelin heidän kanssaan ja vaihdoimme kokemuksia tästä vaikeasta elämästä. Moni oli jopa ihan työssäkäyväkin, mutta ei kuulemma rahat olleet riittäneet laskuihin ja ruokaan vuokrafirmojen pätkä- ja keikkatöiden suhteen jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin kävin, tavallaan. Olin Turun työttömien paikallisyhdistyksessä haastateltavana Työttömien Valtakunnallinen Yhteistoimintajärjestö – TVY ry:n projektityöntekijän toimesta kun hän halusi tuonne kattojärjestön sivuille muutamia blogaajia ja minä olin yksi niistä onnekkaista, kenen blogi pääsi tuonne. Niin siinä haastattelun jälkeen käytiin tutustumassa siihen paikallistoimintaan ja minulle työnnettiin leipäkassi kouraan vasten tahtoani. Ilmeisesti ovat tottuneet siihen, että moni sanoo, että parempi antaa sellaiselle, kuka oikeasti sitä tarvitsee.

      Itse koin jonkinlaista yhteyttä siellä oleviin ihmisiin, hekin ovat työelämästä syrjäytettyjä. Introverttinä vain en koe tuollaista ryhmätoimintaa omakseni, enkä ole siellä uudestaan käynyt.

      Poista
  3. http://www.iltalehti.fi/mieli/201706052200186122_md.shtml

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olen kyllä huomannut, että saattaa hieman haitata opintoja yms. Siinä vaiheessa kun lääkitystä kokeilin, niin vierähti kyynel silmäkulmastani kun huomasin, miten helpolta kaikki tuntui kun pystyi keskittymään. Samalla koin myös kiukkua ja katkeruutta niitä normeja kohtaan, ketkä koulussa laiskuuttaan marisivat, että joutuu niin paljon tekemään töitä oppimisen eteen.

      Poista
    2. Niistäkin ADHD-jutuista olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin. En siis tahdo mitenkään mässäillä sairaudellasi, mutta kaikki tuollainen mieleen ja aivoihin liittyvä kiinnostaa.

      Muutenkin täällä Suomessa tänäkin päivänä puhutaan aivan liian vähän mielen sairauksista ja niitä pidetään jopa jonkinlaisina tabuina vieläkin. Mielestäni sekin alkoholismi on jonkinlainen mielen sairaus. Mistä tämä kaikki sitten johtuu ja miksi työssäkäyvätkin nappailevat nappeja jaksaakseen siellä oravanpyörässään? Kyllähän täällä on meiningit koventuneet jos vertaa menoa vaikkapa 80-lukuun.

      Kun tunnuit myöskin lukevan jonkin verran, niin laitan tähän loppuun vielä kirjavinkin, kun huomasin, että yhdeltä lempikirjailijaltani Janne Huilajalta olisi nyt uusi teos ”Metsän hyvät” ilmestymässä.

      ”Kesäkuussa 1941 alkaa Suomessa jatkosota ja miehet kutsutaan aseisiin. Kaikki eivät kuitenkaan tästä innostu: osa on saanut jo talvisodassa tarpeekseen, ja jotkut kokevat sodan Neuvostoliittoa vastaan aatteellisesti vastenmieliseksi. Pohjoissuomalaisessa syrjäkylässä joukko miehiä päättää kutsukirjeen saatuaan häipyä metsään, metsäkaartiin. Heitä ryhtyy jäljittämään saman kylän toista aatelaitaa edustava joukko. Tragedia huipentuu kesän kääntyessä sateiseksi syksyksi. Metsän hyvät on Janne Huilajan kymmenes teos.”

      Ihan jo aiheena minua tuo kiinnostaa, koska edesmennyt isoisäni oli sotaveteraani. Tosin hän ei siitä sodasta paljoa puhunut, kun olin vielä lapsi, mutta aikuistuttuani hän kyllä sitten porisi niitä sotajuttujaan aika paljonkin, kun häneltä niistä kyselin. Karuja kokemuksia kuulostivat olevan ja en kyllä ymmärrä, että miten sieltä ollaan tultu järjissään takaisin. Ei varmaan olla tultukaan ja moni ei tullut ollenkaan...

      Poista