maanantai 21. elokuuta 2017

Työhaastattelu, ennakkotunnelmia

Tulipa saatua työhaastattelukutsu, pitkästä aikaa. Tai no, kävinhän minä keväällä yhdessä haastattelussa, joten eikai edellisestä sitten niin pitkä aika ole kuitenkaan. 

Tästä päästäisiin oivaan pohdintaan siihen, mikä oikeastaan onkaan pitkä aika? Olen huomannut, että tilanne määrittää ihmisen käsityksen ajankulusta hyvin voimakkaasti. Parhaiten tätä kuvaa esimerkki siitä, kummalla puolella WC:n ovea olet kun isompi hätä on pahimmillaan… Silloin jos milloin, tuntee ajankulun nahoissaan.

Niin, työhaastatteluun. Minulle soitettiin ja pyydettiin haastatteluun logistiikan suunnittelutehtäviin. Olin joskus kevättalvella hakenut yhteen firmaan (ei mitään muistikuvaa) ja en tuolloin päässyt edes haastatteluun saakka kun minut hylättiin, kuten niin monesti aiemminkin. En tuosta tuntenut pettymystä, sillä kuten olen jo aiemmin kertonut, työnhakuni on jo hyvin pitkälle automatisoitua ja en uhraa sille enää ajatusta/tunteita vaan toimin robottimaisesti.

Kuitenkin, nyt on jälleen auennut paikkoja kyseisessä konsulttifirmassa ja haluaisivat tavata minut (aloitin siis kirjoittamaan tätä päivää ennen haastattelua ja ajattelin julkaista haastattelun jälkeen). On hyvin vaikeata sanoa, millaisilla fiiliksillä olen matkalla haastatteluun. Etenkin kun kyseinen työpaikka olisi logistiikan alalla, siis alalla, jolta valmistuin 2003 ja en päivääkään ole sen jälkeen tehnyt alan töitä saati edes pitänyt ammattitaitoani yllä.

Ilmeisesti Varsinais-Suomen huikea talouskasvu on saavuttanut sen pisteen, jossa kaivetaan jo roskiksen altakin ”osaajia”, koska minuun on yhteyttä otettu. 

Taka-alalla jäytää sellainen tunne, että vaikka kyseessä on määräaikainen pesti niin varmaan tulen tuon saamaan. Samalla tuo lykkää sitten nykyisen koulutukseni työharjoittelu-osiota ja valmistumiseni lykkääntyy aikaisintaan ensi kevääseen, siis jos onnistun harjoittelupaikan saamaan.

Toisaalta, mitäpä minä turhia tästä stressaan, parempi olisi olla vain positiivinen tästä mahdollisuudesta työntekoon ja siitä, että viimein ”saa jalan oven väliin”- vai miten se kuuluisa viisaus nyt menikään? Itse vain olen työhaussa (ja muussa elämässä) muutamien vastoinkäymisten myötä onnistunut hankkimaan hieman negatiivisissävytteisen maailmankatsomuksen niin näen tässäkin uhkakuvia. 

Ensin on varmaankin oman ammattitaidon rapistuminen. Kun 14:sta vuoteen en ole koulun jälkeen edes ajatellut logistiikkaa niin mitä siitä enää voi sanoa osaavansa? Muutenkin koen ammatillisen itsevarmuuteni olevan niinkin matalalla kuin maton ja lattian välillä.

Toinen on oma jaksaminen. Toisin kuin luullaan, työttömänä oleminen ei ole yhtä lomailua. Alituinen huoli taloudesta ja selviämisestä vie voimavaroja, eikä niitä välttämättä enää jää riittävästi itsensä poistamiseen kyseisestä tilanteesta. 

Samoin joutenolo sopeuttaa kehon ja mielen vähempiin ponnisteluihin ja tätä voisi kai laitostumiseksi tai veltostumiseksikin nimittää. Niin tässä hirvittää hyppääminen 8h työpäivään ja kirsikkana kakun päälle on työmatka, sitä on reilu 80 kilometriä. 

Toki olen jo vuoden ajanut kouluun vähän vielä pidempääkin matkaa, mutta se on ollut vain n. kerran viikossa/kahdessa, että miten tuollaiseen ajamiseen sopeutuu päivittäin? Primera ei kuitenkaan ole kaikkein suuntavakain ja hiljaisin auto maantieajoon.

Noh, kuten sanoin, uhkia nousee mieleen enemmän kuin jaksan tähän ryhtyä listaamaan, joten parempi vain nähdä asian positiiviset puolet ja huolehtia vain niistä mitä todella on tapahtunut. 

Joskus muistan lukeneeni elämänoppaista viisauden, että on turha murehtia asioista etukäteen kun niistä useimmiten 95% jää toteutumatta. 

Mahtaneeko johtua lasisesta lapsuudesta vai neurologisista piirteistä, että murehtiminen ja eri todennäköisyyksiin varautuminen on vain osa luontoani.


Hmm. tästäpä tuli pitkänpuoleinen jaaritus, vailla mitään sanomaa. Sen johdosta taidankin julkaista kokemukseni työhaastattelusta viikon päästä, silloin varmaan tiedän myös, että miten siinä kävi…


14 kommenttia:

  1. Niin siis olisiko tuo reilu 80 kilometriä pelkästään yhteen suuntaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain. Ihmisten on liikuttava työn perässä, jottei talouskasvu ole uhattuna. Yhtäaikaa ihmisten täytyy puolittaa liikkuminen, jotta Pariisin ilmastosopimuksen päästövähennystavoitteet liikenteen osalta täyttyvät, joten...autoilu varmasti kallistuu ja artisti maksaa...

      Hengissä selvisin haastattelusta. Olipa mukavaa kun kerrankin ei kysytty iki-inhokkejani:"Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?" ja "Kerro, miksi meidän pitäisi palkata sinut?", vaan meni enemmänkin vuoropuheluna koko haastattelu.

      Määräaikainen pätkähän tuo on, mutta edellisessä vakityössäni oli 2,5v aikana 11:sta YT-neuvottelut, joten ehkä tuota määräaikaista voisi pitää mukavampana vaihtoehtona verrattuna alituiseen pelkoon, että osuuko arpaonni tällä kertaa...

      Poista
    2. No olisi siinä sitten aikamoiset ”sahaamiset” päivittäin ja auto (ja mieskin) lujilla.

      En nyt ole mikään matematiikan Mozart, mutta eikös tuossa tulisi vuodessa jotain lähemmäs 40 000 kilometriä pelkkiä työajoja? Muistaakseni olit aikaisemmin laskenut, että sinulla on tullut maksamaan se autoilu tähän mennessä noin 30snt/km.

      Toivottavasti kuitenkin saat sen paikan.

      Pitäisi vain jollakin järkevällä tavalla pystyä hyödyntämään nekin työmatkat, sillä ne varmasti muuten muuttuvat todella puuduttaviksi ja uuvuttaviksi. Itselläni tuli näin äkkiseltään mieleen jokin vieraan kielen oppimiseen tarkoitettu äänitallenne, jota voisi työmatkoilla kuunnella. Vielä parempi olisi jos siitä olisi vielä kyseisessä työssä hyötyä.

      Poista
    3. Sinne suuntaan laskelmat viittaavat. Ei passaa kieltäytyä jos kerran työmahdollisuus eteen tupsahtaa. Tosin, nyt mennään jo asioiden edelle, olenhan vasta käynyt haastattelussa...

      Poista
    4. Mutta onhan tuo nyt kuitenkin todella hienoa, että sinut on jopa haastatteluunkin asti kelpuutettu, kun ajatellaan sitä työttömyyshistoriaasi. Toki et siis ole niitä työttömyysvuosiasi vain maannut kotisohvalla perse homeessa kaljaa kitaten, vaan olet mm. kirjoitellut hyvää blogiasi ja maalaillut hienoja taulujasi jne.

      Toisaalta tarviiko ihmisen olla jatkuvasti ja kokoajan suorittamassa ja tekemässä jotain?

      Lisäksi hatun nosto työnantajalle ennakkoluulottomuudesta ja niiden kliseisten kysymyksien kysymättä jättämisestä. Tietenkin voidaan sanoa, että työnantaja tahtoo niillä selvittää työnhakijalla olevan sentään edes jokin suunta elämässään, mutta minusta siltikin jokin ”missä viiden vuoden päästä?” -kysymys on aika lapsellinen määräaikaiseen työhön, ja jos haastateltavana on vieläpä pitkäaikaistyötön. Ei siinä silloin haihatella minnekään viisien vuosien päähän, vaan mietitään epätoivoisesti miten selvitään juurikin tämän kuluvan kuukauden juoksevista laskuista ja menoista.

      Poista
    5. Hyvä kysymys! Luin erästä Frank Martelan kirjaa ja hänen näkemys onnellisuudesta on siinä, että se on sivutuote sille, että saa tehdä mieleisiään asioita. Onnellisuutta ei suoraan pitäisikään tavoitella, sillä silloin se karkaa hyppysistäsi jonnekin horisonttiin. Olen samaa mieltä Martelan kanssa. Mielekkään tekemisen myötä saavuttaa sellaisen fiiliksen, että muu maailma lakkaa olemasta.

      Mutta itse varsinaiseen kysymykseen, niin olen miettinyt, että kuinka vahingollista jatkuva tekeminen voikaan olla? On toisia, ketkä eivät kestä joutenoloa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii isäni, joka aloitti aina juomisen kun jokin projekti oli valmis tai meni tauolle niin, ettei sitä pystynyt jatkamaan. Minusta joutilaisuus on myös hyvä asia ja sitä voisi monet opetella. Se kehittää mielikuvitusta ja pakottaa sinut olemaan tässä hetkessä. Silloin kun se muuttuu pysyväksi olotilaksi, ollaan taas vaarallisilla vesillä.

      Kaipa sitä voisi sanoa, että tasapainon löytäminen olisi se tärkein asia ja se, että kykenee elämään niissä eri vaiheissa, jotka tuovat sen tasapainon, eikä haikailisi aina sen perään, joka ei juuri tällä hetkellä ole saatavilla.

      Poista
  2. Tästäkin olen muistaakseni jo aikaisemminkin sinulle kirjoittanut, että kun sitä on ollut tarpeeksi kauan työttömänä, niin sitä sen työttömyyden alussa pelkää, ettei ikinä enää saa töitä, mutta sitten kun se työttömyys pitkittyy, alkaakin pelkäämään että sinne töihin joutuu.

    Tulee juurikin noita pelkoja omasta ammattitaidon riittämättömyydestä ja ihan siitä omastakin jaksamisesta. Pitäisi pystyä sellainen ”pehmeä lasku” tekemään sinne työelämään vähän niinkuin pitkän ryyppyputken alasajo loiventamalla, vaikkakin se nyt tässä tapauksessasi on aika huono vertauskuva tietäen, että olet alkoholistin lapsi.

    Työelämä kuitenkin on nykyisin niin hektistä ja raakaa, että jos siellä ei pärjää heti täysillä mukana, niin varmana ”lennät” takaisin työttömäksi, koska potkuja on tänä päivänä työnantajien niin helppoa antaa. Tulijoita tilalle on jonoiksi asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sitä laitostuu kotona ja työkunto rapistuu aivan samalla tavalla miten kunto rapistuu liikunnan lopettamisen jälkeen. Se kieltämättä olisi hyvä, jos olisi loivennettu reitti takaisin työmaailmaan. Jostain syystä maassamme on vallalla ajatus, jossa tehdään täysillä tai sitten ei ollenkaan. Tähän tulisi puuttua ja tehdä osa-aikatyöt kannattavammiksi.

      Jo nyt yhä vain harvemman hartioilla on alati kasvava työtaakka ja samalla työelämästä syrjäytettyjen joukko kasvaa kuormittaen yhä vain enemmän pienenevää työssäkäyvien joukkoa.

      Poista
    2. No en tiedä olenko laitostunut mutta jotenkin hinku työelämään on kyllä vähentynyt. Lisäksi kun elää eräänlaista pätkäelämää niin ei enää osaa suunnitella kovin pitkäjänteisesti ja joskus ihan pelkään että pitäisi jossain työssä olla vielä vuosikymmeniä eläkeikään saakka. Miten sitä oikein jaksaisi motivoitua?

      Samalla kuulen miten eräskin tuttu tekee ylitöitä vaikka kuinka paljon ja alakin on sellainen ettei siihen tarvita (ainakaan pitkää) koulutusta. Ja ilmeisesti tämä on ihan käytäntö tuossa firmassa ja kaikki tekevät ylitöitä. Eikö oikeasti töitä voisi jakaa? En ymmärrä ollenkaan.

      Poista
    3. Tavallaan kasvamme pätkäelämään jo lapsesta saakka. Minulle vuoden vaihtuminen on enemmän tarkoittanut syksyä, jolloin alkoi uusi vuosi koulussa ja sitten taas kevät, jolloin se päättyi. Muistan eläneeni vuodenaikojen mukaan. Syksy-uuden alku, joulu-tauko, kevät-nykyisen loppu ja tauko.

      Kuulostaa siltä, että monissa työpaikoissa on vedetty tehostaminen liian pitkälle kun ylitöistä tulee normi... Mitenhän tuollaisten työpaikkojen käy kun yksi sairastuu? Ai niin taidankin tietää, koska se on jo arkea kotisairaanhoidossa. Yksi kun sairastuu, niin muut tekevät ylitöitä, kunnes toinen sairastuu tai ensimmäinen palaa...Siellä on siten jatkuva ylitöiden ja jonkun sairastamis-kierre käynnissä. Joten miten käy sitten kun useampi sairastaa yhtäaikaa?

      Poista
  3. Itse olisin ihan tyytyväinen 25-30 tunnin työviikkoon. Voisin toki tehdä kiireaikoina enemmän mutta pääsääntöisesti esim. nelipäiväinen viikko olisi hyvä. Muutenkin jo vuosia ollut pienillä tuloilla niin ei enää kaipaakaan ylenmääräisesti rahaa.

    VastaaPoista
  4. Aivan järkyttävää, mutta samalla jollain kieroitunella tavalla tyydyttävää;


    "Tutkimus: ”Huono”, eli alipalkattu, liian valvottu ja tyytymättömyyttä herättävä työ aiheuttaa pahoinvointia merkittävästi enemmän kuin jatkuva työttömyys" http://www.hs.fi/tiede/art-2000005335943.html

    Tämän tutkimuksen mukaan on mahdollista, että voi yhteiskunnallisesti hyväksyttävässä toimessa voi mennä vielä huonompaan jamaan, kuin pitkäaikaistyöttömänä.

    Tätä olen paljon miettinyt ja yrittänyt vertailla ja muistella, että mikä on oma kipuraja. Koska kannattaa yrittää päästä töihin firmaan, joka tunnetusti on todella huono työnantaja.

    Historiassa olen ollut aivan järkyttävissä firmoissa ja työtehtävissä, jossa mm. työpaikkakiusaaminen ja työntekijöiden halveeraminen ja alistaminen esimiesten toimesta on ollut arkipäivää. Oma olotilani on niissä työskennellessäni ollut aina vielä huonompi kuin nyt. En siis ole kuvitellut asiaa, vaan se on mahdollista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huono johtaminen on yksi merkittävä kilpailukyvyn parantamisen estäjä Suomessa. En tiedä, onko kaikki sen syytä, että olemme ottaneet johtamisoppeja lännestä, vaikka työkulttuurimme ei aivan ole samalla tasolla. Ei siitä niin kauaa ole kun Suomessa työelämässä oikeasti pelättiin ja kunnioitettiin esimiehiä. Sellutehtaassa työskennellessäni eräs vanha asentaja kertoi, että hänen nuoruudessaan kun esimies tuli verstaalle, niin kaikki asentajat nousivat seisomaan työpöytänsä viereen. Toki silloin lusmuilivat minkä pystyivät, mutta pelkäsivät nuhteita ja hoitivat työnsä. Homma oli siten eräänlaista kissa-hiiri-leikkiä heille.

      Siihen aikaan jos ryyppyputki jäi päälle niin pomo kävi korvasta raahaamassa asentajan takaisin töihin ja piti huolen, että tämä sai kaikkein paskimmat duunit määräajaksi. Tänä päivänä voit tehdä työsi niin hyvin kuin kykenet ja silti tulee YT-arpajaisissa pikavoitto. Eli ei ole enää mitään takeita tai turvaa olemassa, että työsuhde jatkuu niin kauan kuin tehdas on pystyssä. Miten tällaisessa turvattomuudessa kukaan kykenee suunnittelemaan elämäänsä saati sitoutumaan työtehtäviinsä kun pelko ajaa yhtäaikaa varmistamaan oman selustansa, myrkyttämään ja sabotoimaan toisten työt ja katsomaan uusia työpaikkoja, kaiken varalta.

      Onko siten ihme, jos työelämässä paljon hypitään työpaikasta toiseen ja liki kaikkialla on myrkyllinen ilmapiiri?

      Poista
    2. ”Ei siitä niin kauaa ole kun Suomessa työelämässä oikeasti pelättiin ja kunnioitettiin esimiehiä. Sellutehtaassa työskennellessäni eräs vanha asentaja kertoi, että hänen nuoruudessaan kun esimies tuli verstaalle, niin kaikki asentajat nousivat seisomaan työpöytänsä viereen.”

      Ainakin oman rennon persoonani puolesta tuollainen tuntuisi esimiesasemassa erittäin nololta, mutta valitettavasti vieläkin siellä työelämässä on niitä narsisteja, jotka nauttisivat täysillä kyseisenlaisesta tilanteesta. Varsinkin nämä ns. ”pikkupomot” ovat kaikkein pahimpia.

      Tottakai täytyy olla työnjohtoa, mutta mielestäni sellainen ”me johtajat ja te alamaiset” -ajattelu on todella vanhanaikaista.

      Mitä sodan kokenut isoisäni kertoi, niin kyllä siellä kuulemma tiukimmissa paikoissa unohtui nämä tittelit ja sotilasarvot ja yhteen hiileen puhallettiin ja siinäpä sekin kessu kuin korppikin huuti ihan samalla tavalla äitiä kovimman tykistökeskityksen moukaroidessa.

      Poista