torstai 2. marraskuuta 2017

Syrjäyttäminen


Kerrankin mielenkiintoinen näkökulma työttömyyteen. Vaikkakin varsin suppea kertomus siitä eristäytyneisyydestä, jossa työtön elää. Artikkeli omien jorinoitteni jälkeen.

Meillä ihmisillä on biologinen tarve kuulua johonkin yhteisöön. Lajillemme tyypillisesti tarvitsemme toisia ihmisiä selvitäksemme elämästä. Tämä perustarve ulottuu jo kivikauden aikoihin, jolloin yhteisöön kuuluminen paransi henkiin jäämisen todennäköisyyksiä merkittävästi.

Tänä päivänä hengissä pysyminen ei liene niin suuri ongelma, mitä se joskus muinoin oli. Kuitenkin, yhteisön puuttuminen elämästä vie joiltain halun elää, sillä minkä vuoksi sitä oikeasti elää, jos ei ole jotain tarkoitusta olemassa, jotain tavoitetta jota kohden kulkea?

Pelkkä olemassaolo ei riitä älykkäälle olennolle, ihmiselle. Tunne omasta tarpeellisuudesta on erittäin merkittävä osa inhimillisyyttä ja tätä tunnetta ei pääse ruokkimaan, ellei kuulu johonkin yhteisöön.

Itse olen tarpeettomuuteni selättänyt ruokkimalla takapihallani notkuvia oravia. Sivuhuomautuksena tähän väliin, että sekin on nyt kielletty, koska houkuttelee paikalle rottia.

Mutten juuri muuten koe olevani tarpeellinen. Päivä toisensa perään noudatan rutiineja, jotta pysyisin jollakin tavoin järjissäni tässä olemassaolon limbossa. Nuo rutiinit ovat itse kehitettyjä ja luovat epämääräisen tarpeellisuudesta muistuttavan tunteen. Joskus olen pelännyt niiden johtavan pakko-oireiseen häiriöön (ocd), mutta toistaiseksi olen pystynyt rutiinejani muuntelemaan niin, että koen olevani tilanteen herra.

Päivä päivältä kuitenkin tunnen yhteiskunnan syrjäyttäneen minut. Joka viikko saan sähköpostiini viestejä, joissa kerrotaan, etten taaskaan ole kelvannut. Jos niitä pysähtyisi miettimään niin jollain kieroutuneella tavalla tuota voisi pitää jo kiusaamisena. Vai millä tavoin muutoin sitä voisi ajatella 10+ vuotta saada kuulla tuhansia kertoja, ettet ole sellainen, joka kelpaisi?

Parempi varmaan olla lähtemättä tuolle linjalle, katkeruus on siitä kavala myrkky, että se on kuin itse joisi myrkkyä ja toivoisi jonkun muun sairastuvan siitä...

Miltä tosiaan tuntuisi yhteiskunta, jossa ei leimattasi erilaisuuden johdosta? En todellakaan tiedä, sillä jo varhaisesta lapsuudesta lähtien kuuluu sinun olla tietynlainen, tai sinua ei oteta leikkiin mukaan. Erilaisuudesta myöskin muistetaan kertoa mitä mielikuvituksellisin sanoin.

Paljon puhutaan koulukiusaamisesta, työpaikkakiusaamisesta, ahdistelusta, ystävien, kavereiden, tuttavien, sisarusten, puolisoiden välisestä kiusaamisesta. 

Eräs ihminen matkani varrelta kertoi minulle olevansa koti-kiusattu. Kotona hänen veljensä ja äitinsä liittoutuivat kiusaamaan häntä. Toki kyse oli vitsiksi tarkoitettu ja yhdessä sille nauroimme, mutta entäpä jos se olikin huumorilla naamioitu totuus? K. toisinaan olen miettinyt, mitä sinulle oikein kuuluu?

Elämmekö Suomessa yhteiskunnassa, jossa meidät kasvatetaan joko kiusaamaan tai kiusattaviksi. Sattuma(tai sukunimesi) sanelee, kumpaan joukkueeseen mahdatkaan kuulua?







Työttömän kipu sattuu kuten kenen tahansa hylätyn – miltä tuntuisi yhteiskunta, jossa työttömyysturva ei leimaa ketään?

Ihminen olisi onnellinen, jos saisi itse tehdä elämänsä valintoja, mutta emmehän me kaikki saa. Aina ei voi valita. Saa yrittää, mutta onnistuminen on usein muiden ihmisten varassa, kirjoittaa Rosa Meriläinen kolumnissaan.



IHMISELLE on kivuliasta, jos hänet hylätään. Tuntuu pahalta, jos ei pääse mukaan joukkoon. Ihminen toki sopeutuu monen­laisiin epämiel­lyttäviin olo­suhteisiin, kuten yksinäi­syyteen ja työt­tömyyteen.

Ihminen osaa tehdä välttämättömyydestä hyveen. ”En ole seksi-ihmisiä.” ”En haluaisikaan mennä päivätöihin.”

Tästä on olemassa oikein naseva faabelikin: happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista. Sen sijaan, että nauraisimme ketulle, voimme hetken ihailla sitä, miten kettu yrittää muuttaa häviön voitoksi.

JOS emme osaisi selittää itsellemme pettymyksiämme ja mokiamme edes joskus parhain päin, katkeroituisimme vielä syvemmin ja nuorempina kuin nyt.

Kun ihminen sanoo, että ”minulle on ihan yksi lysti mitä siskoni minusta ajattelee”, tai ”kiitos yt:t, kun pääsin pois siitä kateellisten paratiisista”, hän ei valehtele. On onnekasta osata olla näkemättä totuutta koko kivuliaassa rumuudessaan ja rakentaa itsestään tarina, jossa ei olla tuuliajolla tappion maisemissa.

TIEDÄN mistä puhun. Kuulisittepa, miten puhun eduskunnasta silloin, kun yritän olla ajattelematta miten sietämättömän nöyryyttävältä tuntuu epäonnistumiseni poliitikkona. Miten mollaan yliopistomaailmaa, jossa en saanut väitöskirjaani valmiiksi. Miten nohevasti analysoin teatterityön huonoja puolia, koska en päässyt teatterikouluun.

Nuorelle sanotaan, että pitää uskoa omiin unelmiin, tehdä sitä missä on hyvä tai etsiä oma kutsumus. Entä jos ei tiedä missä on hyvä, eikä mitä haluaa? Yhteiskunnan, kavereiden ja äidin odotuksia täytellessä sitten vielä kohtaa työnhakuaikoja, jolloin ei pääse edes haastatteluun.

Hakee vuodesta toiseen opiskelupaikkoja, joita ei saa.

IHMINEN olisi onnellinen, jos saisi itse tehdä elämänsä valintoja, mutta emmehän me kaikki saa. Aina ei voi valita. Saa yrittää, mutta onnistuminen on usein muiden ihmisten varassa. Sitä voi sitten yrittää selittää itselleen, että tällaista elämää minä halusinkin, mitä nyt elän.

Minä sanon eläväni vapaana taiteilijana omaa unelmaani, mutta säännöllisesti pikkutunneilla itken itsesäälikännissä ystävilleni, miten en kelpaa ikinä mihinkään työyhteisöön, koska olen tällainen kuin olen.

Sellaisina hetkinä olen edelleen se roskikseen syljettäväksi työnnetty teinityttö, joka vain haluaisi kuulua porukkaan.

IHMISEN perustarpeita yhteisön jäsenenä ovat nämä: Tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Tuntea olevansa muille tärkeä. Tuntea voivansa vaikuttaa omaan työhönsä ja elämäänsä. Tehdä jotain, jonka kokee merkitykselliseksi. Saada onnistumisen iloa.

Tätä kirjoittaessa olohuoneessamme istuu berliiniläinen toimittaja haastattelemassa perustulokokeiluun päässyttä miestäni Die Tageszeitungiin. Meillä suorastaan ramppaa kansainvälistä mediaa. Ei heitä kiinnosta vain perustulon taloudellinen puoli tai se, kuka työllistyy ja miten. Heitä kiinnostaa miltä tämä kaikki tuntuu – miltä tuntuu yhteiskunta, jossa on tarkoituksena poistaa työttömyysturvan leimaavuus.

Ettei työttömyydessä, on se sitten satunnaista tai pitkäaikaista, ole mitään hävettävää.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi. 

10 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi sivulauseisiin pakko kirjoittaa uusia näkemyksiä.

    Kirjoitit mm. kivikaudesta ja biologisista tarpeista.
    Erittäin hyviää luettavaa on esimerkiksi kirjat; Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are? - Frans de Waal - sekä The Hidden Life of Trees: What They Feel, How They Communicate―Discoveries from a Secret World -Peter Wohlleben -

    Ihmisen itsekeksimä inhimillisyys sekä ihmisen itse keksimälle omalle älykkyydelleen uusia kasantokantoja.

    Olemme tosiaan mm. aina testanneet eläinten "älykkyyttä" juurikin vain omien mittariemme läpi. Tähän sinun hyvä sarjakuvaruutu osui täydellisesti!

    Tarkkaile takapihasi oravaa seuraavalla kerralla uusin silmin. Ehkä orava ei esimerkiksi notkukaan takapihallasi, vaan tietoisesti esittää söpöä, jolloin valjastaakin sinut ruoantuottajakseen. :D

    Ja jatkokysymys - Onko ihminen edes itse "älykäs", koska mehän tuhoamme omat mahdollisuutemme elää. Tapame itsemme - olemme toki osittain jo tappaneet itseämme tällä menolla.

    Olemme myös tuhonneet luontoa niin suurissa määrin, että sitä ei voi kaikilla mittareilla enää käsittää älykkyydeksi. Me ihmiset olemme nisäkkäitä ja olemme itse luonnosta - elämämme riippuu täysin luonnosta.

    Nisäkkäistä ihminen taitaa olla ainut selkäranainen eläin, joka syrjäyttää toisiaan erilaisuuden takia. Muualla eliökunnassa ei samanlaista erilaisuuden syrjintää ole. Kaikilla saroilla olaan paljon suopeampia.

    Jotta en kokonaan eksy syrjäyttämisen aiheesta, niin esimerkiksi näistä teemoista voisi keksiä uusia tarpeellisuuden olomuotoja itselleenkin.

    VastaaPoista
  2. Osa inhimillisyyttämme lienee pohjaton ahneus, joka ajaa meitä eteenpäin. Samalla vain meitä vaivaa vauhtisokeus, jolloin käytämme itseämme heikommat hyväksemme, jotta vain saamme enemmän. Eikö kuulostakin kapitalistiselta talousjärjestelmältä, jossa yksien hyvinvointi tapahtuu toisten kustannuksella...

    Olen jo kauan sitten tullut siihen tulokseen, etten kouluttanut oravia noutamaan pähkinöitä luotani, vaan ne kouluttivat minut toimittamaan niitä heille...

    VastaaPoista
  3. Kerrankin voin olla Rosa Meriläisen kanssa samaa mieltä. Hieno kirjoitus häneltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäistä kertaa olin itsekin hänen kanssaan jostain samaa mieltä!

      Poista
  4. Hei taas. Taas siksi, koska olen joitakin kertoja kommentoinut ennenkin. Ilman nimimerkkiä kylläkin. Joskus taisin ainakin sosionomin ammattia ehdotella ja jälleen pälkähti päähän yksi ammatti kun luin tämän uusimman tekstisi. En halua jälleen mitenkään ylhäältä alaspäin -tyylisesti kommentoida että mikset kokeilisi tätä vaan ajatus vain putkahti päähän ja näköjään näppini alkoivat kommenttia suoltaa.

    No, ennenkuin täytän kommenttiboksin pahoitteluilla "äidin opettamisesta synnyttämään", pläjäytänpä vain ilmoille: sosiologi. Sä pidät ihmisen käyttäytymisen pohdinnasta. Ja työttömyyden sivuvaikutuksista, niin itseen kuin muihin, sä pystyisit tekemään monisatasivuisen väitöskirjan :-D.

    Pidä mielessä jos joskus tulee fiilis. Ja jos ei muuten nappaa ni eikö avoimessa voi ihan omaksi ilokseenkin opiskella jos aihe kuitenkin kiinnostaa?

    There, sanottu. Ja isot pahoittelut taas kun tämäkin on varmaan jo mielessä käynyt :-D.

    Mä voisin laittaa jonkun nimimerkin ku aina välillä (harvemmin mut kuitenki) jotain kommentoin ni tiedät kenen kanssa juttelet. Vai näkyykö sulle joku tieto musta (ip tai joku vastaava), jonka avulla pystyt kattoo aikasemmat kommentit? Kysyn ku oon aina miettinyt.

    -pilkku-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, tuotakin ammattia olen joskus miettinyt ja mennyt niin pitkälle, että olen aiheesta kysellyt opintolinjan vetäjältä. Häneltä sain niin nuivia vastauksia, että jäi hakematta kys. alalle. Toisaalta en tiedä onko ihmisten käyttäytyminen niin mielenkiintoista kuin eläinten. Eläinten käytös seuraa ikiaikaisia vaistoja ja on näin loogista. Ihmistä ohjaavat myös nuo vaistot, mutta niiden päällä on usein myös kaikennäköisiä muita vaikuttimia, joita on vaikeampi ennakoida, puhumattakaan sitten keskittymishäiriön tms. neurologisen sairauden värittämä ihminen, jonka käytösmallia on miltei mahdotonta luoda.

      Minulle ei näy muuta tietoa kuin mitä tuohon kommenttiboksiin kirjoitat.

      Mukava tavata; pilkku!

      Poista
  5. Kirjoitit aikaisemmin, että olet jo työttömyysaiheen kolunnut lävitse. Siitäkin siltikin voisi vielä mielestäni ammentaa, nimittäin sen toivon tunteen suhteen, kun on jälleen saanut jonkin ehkä mahdollisen työpaikan ehkä mahdollisesti saavuttaakseen.

    Tottakai sitä näin pessimistisenä ja katkerana pitkäaikaistyöttömänä tulee taas jälleen kerran pettymään, mutta varmasti tiedät sen tunteen, kun edes hetkeksi on sellainen fiilis, että on tässä sentään nyt jotain järkevää tulilla, eikä tulevaisuus näytä aivan lohduttoman toivottomalta sen työn saamisen suhteen.

    Onko pitkäaikaistyöttömällä toivoa? Onko se todellista, ja voiko sitä työtön rehellisesti tuntea ja siihen uskoa? Onko se ylipäätään tervettä ja realistista? Onko järkevää ratsastaa kirkkaiden pilvilinnojen ja pimeän helvetin väliä, vaiko hyväksyä kylmästi oma surkea kohtalonsa ja saada sitä myöten köyhä, mutta tasainen elämä mielenrauhoineen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Toivosta en olekaan kirjoittanut, koska en oikein erota sitä sisusta, jota tavallaan koen. En näe kauhean toiveikkaana työllistymistäni, mutta sisuni pakottaa jo kiusallaan olemaan antamatta periksi, vaikka se kaiken logiikan mukaan olisi järkevintä.

      Sain eilen neljältä kutsun työhaastatteluun maanantaille... Ei mitenkään viime tippaan mennyt.

      Olin hakenut erästä valvojan paikkaa, näköjään. Ei mitään mielikuvaa, että tuonne olisin papereitani laittanut, saati että minkälaisesta työstä on kyse...

      Noh, kai se on ajateltava kuten konvehtirasiasta...

      Poista
    2. Itsekin kävin tänään työhaastattelussa, joka mielestäni sujui ihan hyvin. Tosin työnantaja voivotteli nykyistä valloillaan olevaa työttömyystilannetta ja kertoi meidän kaikkien olleen tähän asti hyviä ja varteenotettavia, joskin haettuun tehtävään nähden ylikoulutettuja hakijoita. Ja tottahan se on, nykyisin jopa korkeasti koulutetut tappelevat joistakin ”ojankaivajan” pätkähommista. Sainkin hiukan sellaisen kuvan, että työhön valittaisiin henkilö suunnilleen arpomalla.

      Poista
    3. Heh, tuohan kannustaakin kovasti saada liki kuulla, että arpaonni ratkaisee saatko töitä vai et... Toimisi ehkä jollakin Hannu Hanhella, mutta itse olen kokenut kulkevani enemmän Akun polkua, toisaalta, Aku valloitti Iineksen kerta toisensa jälkeen ja Hannu taas on yksin joten kai sitäkin voi jonkinmoisena menestyksenä elämässä pitää.

      Itse ajattelen, että on jo iso voitto päästä työhaastatteluun. Itsekin olin tänään, mutta siitä kerron myöhemmin ja syy miksi kerron myöhemmin, selviää sitten kun tarinan julkaisen...

      Poista