perjantai 26. tammikuuta 2018

Pullopostia läheiselle!

Tässä aika osuva kuvaus siitä puolison helvetistä, jossa tämä elää:


Äitini sisuuntui 10v ennen kuolemaansa kun hänelle tuli jokin ikäkriisi ja moneltakin taholta mietti elämäänsä ja sitä, miksi se tuntui tyhjältä, hänet pettäneeltä.

Jokin kuitenkin esti viimeisen vaiheen eli eron ja siihen liiittyvien asioiden toimeenpanon käynnistämisen. Milloin syynä oli, että asunto on niin ihana ja ihanalla paikalla, pihaa on kiva laittaa (vihasi yli kaiken, suunnitteli asfaltoivansa sen välttääkseen ruohonleikkuun). Syitä riitti yhtälailla kuten alkoholistilla syitä riittää juomiseen.

Kai se jollain kierolla tasolla tyydytti jotain tarvetta, ettei siitä tilanteesta voinut lähteä. Totuus jäänee selvittämättä, kun äiti ehti kuolla. Itse olen ajatellut, että isän ollessa pultsari, äiti koki olevansa parempi ihminen kun ei ole isän kaltainen laitapuolen kulkija. 

Vähänpä hän tiesi, mitä tuleman piti. Hankeen sammuneen pelastamisesta ja naapurin soittaminen hätiin kantamaan isä sisälle kun päissään oli täysin jalaton, muuttuivatkin satunnaisista pohjista normaaliarjeksi. Loputtiin jatkuvaa pyykkäystä kun ravinnon lopputuotokset saavuttivat elinkaarensa lopussa isän housut, eivät wc-pyttyä. Suunnitelmallinen juoniminen sen suhteen, miten isän saa selviämään riittävästi, jotta saa tämän vietyä lääkärille/labraan tms. asioille. 

Muistan elävästi kerran kun äiti oli hyvin tuohtunut. Hän oli omia tietojaan katsellut Efficasta (terveydenhuollon tietojärjestelmästä, jonne hänellä oli pääsy työn puolesta, muttei olisi saanut katsoa kuin asiakkaidensa tietoja), jossa erään lääkärikäynnin yhteydessä lääkäri oli järjestelmään kirjoittanut masennuksen ja uupumuksen johtuvan alkoholistipuolisostaan ja mietti äidin lähettämistä psykologille. Äiti oli tavattoman vihainen ja halusi merkinnän pois, sillä sehän tarkoitti, että hänen julkisuuskuva oli viimein saanut tahran kun joku taho oli sen ääneen sanonut hänelle, että isä on alkoholisti. 

Hänen rakennelmastaan murtui perusta ja kaikki tuli siitä lähtien rytinällä alas. Vaikka sinänsä oli hyvin naurettavaa, sillä äitiä lukuunottamatta kaikki kyllä tiesivät isän olevan alkoholisti. Ehkä jollain tasolla äitikin sen tiesi, ei vain suostunut katsomaan totuutta silmiin ja myöntämään itselleen olleensa oikeassa sen suhteen, millainen isä oli eli äidin isän kaltainen juoppo.

Äidin yhä lisääntyvä katkeruus omaa elämäänsä kohtaan, lopulta johti masennukseen ja uupumukseen. Päivät vanhusten palvelutalossa olivat yhtä vaippajumppaa ja illat & yöt kotona jatkui aivan sama homma. Tosin Isä ei vaippoja käyttänyt niin sotkua oli sitten lattioilla ja istuimilla. Kun isä oli aina kännissä niin kellonajoista hänellä ei ollut mitään käryä. Milloin soitti kolmelta aamuyöllä, että pitää kauppaan lähteä ruokaa hakemaan tai sitten katosta laskeutui liinoja, jotka pitää kerätä kerälle (delirium). Niitä äiti sitten keri pari tuntia isän kanssa kunnes pääsi takaisin nukkumaan.

Naapuritkin osasivat kertoa isän usein öisin raivoavan pihalla milloin millekin, todennäköisemmin menneisyyden haamuille, jotka olivat päättäneet tulla vierailulle. Nuo delirium-kohtausten sisältö kun usein heijasteli niitä töitä tai asioita, joita menneisyydessä isä oli tehnyt&kohdannut.

Äiti ei siten saanut oikeastaan koskaan lepoa. Hän saattoi saapua iltavuoroon töihin ja hetken päästä isä soittaa, että missä tämä oikein kuppaa kun kello on muutaman minuutin yli aamuvuoron loppumisen. ”Onko äiti jossain imemässä jonkun kyrpää?”- oli yksi suosituimmista lauseista mitä isä äidille sanoi mustasukkaisuuden puuskissaan. 

Näistä yritin keskustella äidin kanssa, ettei tuollainen mustasukkainen kyttääminen ole tervettä, saati tuollainen juominen. Koskaan en tuntunut saavan viestiä perille äidin tunteisiin asti. Järjellä hän kyllä ymmärsi ja vastusti isän tyranniaa, mutta tunnepuoli yritti pitää elossa toivetta niistä hyvistä ajoista ja hetkistä, joita vuosien myötä tuli aina vain harvemmin.

Koti ei ollut äidille enää turvapaikka, keidas jossa voi rentoutua ja sulkea pahan maailman pois. Kodista oli tullut häkki ilman kaltereita. Kalterit olivat itse luotuja ja itse niitä piti hän yllä, kiillottaen niitä epätoivoisesti, jotta ulospäin kaikki näytti ihanteelliselta. 

Jos oikein rohkeaksi heittäydyn niin eräällä tavalla äitini onnistui manifestoimaan itselleen delirium-tilan yrittäessään pitää kulisseja yllä. Voihan kyseessä olla myös kahden ihmisen luoma harha, jota äiti niin hanakasti puolusti. Ajan kanssa voimakkaasti puolustetusta valheesta tulikin uusi totuus äidille.

Kovasti toivoin, että olisin jollain tavalla saanut äidin havahdutettua hereille harhoistaan. Jokainen yritys valui kuitenkin hiekkaan ja katosi sinne. Äidissä näin oitis puolustuskannan käynnistyvän. Hän aina ilmaisi kuuntelevansa, mutta kun hänen vuoro tuli puhua, oli kuin en olisi mitään kipeitä asioita sanonutkaan ääneen. Niin voimakas oli defenssi näkemäni totuuden suhteen. Ehkä olin väärässä, minun näkemykseni ei vastannut äitini näkemystä, joten olin hänen silmissään harhainen. Tiesin tuolloin menettäneeni myös hänet harhoille, aivan kuten isäni olin menettänyt viinalle. 

Sitä paljon puhutaan alkoholismin olevan sairaus, jossa itseään ei hallitse vaan tarve saada viinaa, on prioriteeteissä ensimmäisenä. Minun on jotenkin vaikea ymmärtää asiaa noin yksioikoisena. Jos tilaa ei pysty hallitsemaan, niin mikä selittää sen, että osa alkoholisteista kuitenkin onnistuu raitistumaan? Silloin kyseessä on mielestäni valinta. Jos jollakulla on syöpä, siitä harvemmin paranee tai sen saa remissioon pelkästään päättämällä, ettenpä nyt kärsi syövästä. Ok, vähän ontuva vertaus sillä syöpää saadaksen ei välttämättä tarvitse altistaa itseään jollekin aineelle.

Olisiko ylipaino sitten verrannollinen? Syömällä aina vain vähemmin tai lopettamalla kokonaan, taatusti laihtuu. Jos jättää juomatta niin sairaus toki on taustalla, mutta sen tuomat haitat ovat merkittävissä määrin vähentyneet. Kyse on valinnasta. Valitseeko harhan, joka tuhoaa kaiken ympäriltään, läheisiä myöten. Valitseeko läheiset tai oman terveyden hoitamisen, sen sijaan, että hoitaisi sitä pakenemalla pulloon?

Karskia puhetta, tiedän. En vain jaksa käsittää sairauden käyttämistä kilpenä sille, ettei kipeitä asioita halua kohdata, eikai meistä kukaan halua? Alkoholismiin ei kuitenkaan sairastu, jossei nosta sitä ensimmäistäkään hörppyä huulille. Jos yhtään on perillä asioista niin ymmärtää elämän olevan parhaimmillaan kärsimystä. Jos jokin tuo suunnatonta helpotusta siihen, on ajateltava sen olevan haitallista terveydelle. 

Hälytyskellojen pitäisi soida siinä vaiheessa kun maanantaina odottaa vain perjantaita, jolloin pääsee juomaan. Tai ylipäätään, että jos mikä tahansa päihde, on ainoa odottamisen arvoinen asia elämässä, silloin se on ongelma. Miksei se voisi siten olla myös liikunta. Sekin on terveellistä kohtuullisesti nautittuna, mutta vaarallista jos siitä tulee addiktio.

Mielipiteitäni värittää elämä alkoholistin lapsena ja kokemukset elämästä sellaisen oikukkaan tyrannin alla, etten ymmärrä ollenkaan, mitä on kun puhutaan turvallisesta lapsuudesta, saati onnellisesta. Minä tunsin vanhemman, jonka mieli saattoi muuttua viidesti kymmenen sekunnin aikana. Suunnitelmia tehtiin kaikennäköisiin juttuihin ja ne peruuntuivat/vaihtuivat mitä mielikuvituksellisin perustein.

Minä tunsin äidin, joka yritti parhaansa, mutta imeytyi mukaan siihen rakennelmaan, jonka oli luonut itselleen ihan vain selviytyäkseen arjesta ja häpeästä, jonka alkoholistipuoliso järjesti. Ja sitä järjestettyä draamaa riitti. Joskus riitti, että tuuli väärästä ilmansuunnasta, jotta voi perustella juomistaan. Jos ei tuullut niin silloin hän itse laittoi tuulemaan (jos sanaleikki sallittaneen), jotta sai draamaa aikaiseksi ja siitä riittävän perusteen itselleen jälleen juoda.

Miksei alkoholistin puoliso riittävän ajoissa havahdu siihen, mitä hänen elämänsä on? Näkisin, että kyseessä on usein niin hiljotellen tuleva ilmiö, ettei sitä oikeastaan tajuakaan oman elämänsä olevan epänormaalia, ennenkuin ylittää jonkin tietyn pisteen.

Aivan yhtälailla olin itsekin ihmeissäni, että osaavatko muiden vanhemmat juoda ruuan yhteydessä lasin viiniä ja sitten se juominen pysähtyy siihen, ilman että vedetään rähinäkännit ja sitten tapellaan? Osaavatko muiden vanhemmat todella juoda niin, ettei heidän persoonallisuutensa muutu? Ovatko he oikeasti kiinnostuneita lapsiensa persoonoista ja haluavat keskustella heidän kanssaan ilman velvoitteita? Eivätkö muut lapset lähde avuksi vanhempien firaabelitöihin ilmaiseksi apuvoimaksi, ja kuule kannustuspuheena: ”koska jokaisen perheenjäsenen on tehtävä oma osuutensa yhteisen talouden eteen”. 

Talous ei ikinä edes olisi ollut rempallaan, ellei viinaan menisi niin paljoa rahaa puhumattakaan kännissä pilkkahintaan myydyistä remontoiduista autoista ja tilalle hankituista romukasoista, joista ”pienellä laitolla saa oivan kulkupelin". Nämä pienet laitot olivat sitten yleensä kalliimpia, mitä auton hankintahinta oli..

Monenlaiseen on havahtunut vasta aikuisiällä. Niin surullista kuin totuus onkin, alkoholisti pyörittää perhettään yhtä taitavasti kuin narsisti konsanaan. Juuri sopivasti välittämistä ja ilkeilyä, jotta uhri saadaan tuntemaan itsensä huonoksi ja näin velvoitettua jäämään siihen alkoholistin rinnalle juomisen mahdollistajaksi.


Kulttuurissamme ei ole tavanomaista pyytää apua ja tämän tietää alkoholisti. Hän heittäytyy avuttomaksi ja ruokkii auttajan paremmuudentuntoa niin taitavasti, ettei auttaja yleensä koskaan ymmärrä olevansa täysin hyväksikäytetty. Joskus mietin, että tuollaisen taidon valjastaminen hyvään, voisi saada alkoholistin tekemään paljon hyvää yhteiskunnalle. Ikävä kyllä, taito rajoittuu vain siihen, että on mahdollista juoda, aina ja paljon vain juoda.

Siksi kenties ei läheiset & auttajat välttämättä ymmärrä, että läheisen auttaminen on edelleen hyvä asia. Alkoholistiin eivät vain päde samat säännöt kuin raittiisiin. Alkoholistin on vain annettava itse selviytyä (pl. hengenvaaraa aiheuttavat tilanteet), jotta tämä on pakotettu kohtaamaan todellisuus, jota me muut myös arjeksi kutsumme.

Vanha sanonta pitää edelleen paikkansa: "jos alkoholistilla ei ole mitään menetettävää, ei hänen tarvinne muuttua". Miksi siis meidän läheisten täytyy aina muuttua, jotta toinen voi jatkaa elämäntyyliään ja paeta niitä asioita, joita jokaisen on vain hoidettava, halusi tai ei?

6 kommenttia:

  1. Alkoholismihan ei ole mikään sellainen perinteisesti meillä ymmärettävä sairaus vaikkapa sen syövän tavoin, johon sairastutaan shokeraavasti yllättäen, vaan diagnoosi voi vaatia jopa vuosien ”harjoittelua”, joka muuttuu siitä mukavasta ja viattomasta opiskeluvuosien hauskanpidosta vakavaan addiktioon, jolloin juodaan pakonomaisesti ikävine lieveilmiöineen krapulan ja vieroitusoireiden selättämiseksi.

    Alkoholismiin sairastunut alkaakin juomaan itseään ”selväksi”, eikä humalaan. Puhutaan ns. ”itkuviinasta” ja tällöin touhu on jo kaukana siitä kepeästä iloittelusta. Vielä kovasta juomisestaan huolimatta järjissään sinnittelevä ja omatuntoaan hukkaamaton alkoholisti tajuaa tässä vaiheessa vakavan tilanteensa, joka konkretisoituu hakeutumalla katkolle ja sen jälkeen jatkohoitoon. Katko ei kuitenkaan ole mikään lääke tähän ongelmaan, vaan sillä ainoastaan saadaan potilas toipumaan valvotusti jopa hengenvaarallisista vieroitusoireista (Delirium tremens), joita aina ilmenee todella pitkän ja kovan ryyppyputken jälkeen. Lopulliseen raitistumiseen jatkohoidoista huolimatta tarvitaan siltikin lisäksi vielä aivan mieletön määrä henkilön omaa tahtoa ja selkärankaa.

    Alkoholismi ei ole todellakaan vain siitä kärsivän henkilön omakohtainen sairaus, vaan siinä kirjaimellisesti samalla myrkytetään sen oman elimistön ja mielen ohella myös se koko oma lähipiiri omaisia ja ystäviäkin myöten.

    Tälle kuolemaan johtavalle sairaudelle altistavat myös perintögeenit, ulkoiset tekijät, elämäntilanteet ja myöskin tietynlainen persoonallisuuden herkkyys ja luovuus. Joku ujo juo itseään sosiaaliseksi, toinen saadakseen taiteellisen inspiraation ja kolmas ottaa liikaa huikkaa kovien työpaineidensa piinaamana jne. Syitä löytyy loputtomiin.

    Kyse omasta valinnasta on siirryttäessä siitä viattomasta viihdekäytöstä rankkaan juomiseen, mutta monesti näiden kahden välinen raja onkin todella häilyvä veteen piirretty viiva, varsinkin jos siellä taustalla on näitä yllä mainittuja altistavia tekijöitä. Kohtuukäyttäjä lopettaa jo ennen valomerkkiä tai jopa siihen ravintolaillallisen punaviinilasilliseen, mutta alkoholisti on vielä seuraavana iltapäivänäkin räkäkännissä ”loivenneltuaan” krapulaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä alkoholin pitkäaikainen käyttö sumentaa tuon rajan normaalin ja "normaalin" välillä. Tämän myötä alkoholisti tulee sokeaksi omalle elämäntyylilleen ja siksi ei tajua, miksi läheiset ympärillä ovat muuttuneet nalkuttaviksi, hankaliksi persoonoiksi.

      Olisi kyllä suotavaa jonkinlainen palautus todellisuuteen näillä alkoholisteilla. Ehkä viesti menisi perille, jos ryhtyisi itse käyttäytymään yhtä oikukkaasti ja vaativasti? Pahoin kuitenkin pelkään, että kun ollaan siirrytty lauantain saunakaljasta/ lasillisesta viiniä ruuan kanssa- enemmän humalahakuiseen juomiseen, ei silloin tepsi mikään muu keino kuin jättää alkkis yksin oman onnensa nojaan.

      Siinä on aikaa sitten kohdata asiat ja miettiä, miksi ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Todennäköisimmin vain todetaan:"Muut on m**kkuja" ja juodaan kaksin käsin, kun on kerrankin hyvä syy juoda...

      Poista
  2. Jotenkin on tullut sellainen vaikutelma, että kun ihmiseltä alkaa putoamaan pohja elämältä ja kaikki asiat menee päin p:tä - tai ei ainakaan mene suunnitelmien mukaan, niin ryhdytään kynsin ja hampain pitämään kiinni siitä vähäisestäkin mitä on vielä jäljellä, vaikka se olisi kelvoton puoliso. Lisäksi avioeron ottaminen koetaan usein merkittäväksi epäonnistumiseksi elämässä, vaikka kaikki järkiseikat puoltaisivat eroa.

    Minusta olisi loukkaavaa, jos lääkäri keskustelematta tai asiasta kertomatta tekisi merkinnän psykologin tarpeesta, pelkästään sillä perusteella, että potilaskäynnin yhteydessä kertoo jonkin oman hallinnan ulkopuolisen ongelman. Näillä kirjauksilla kun voi olla negatiivisia vaikutuksia tulevan hoidontarpeen kannalta, jos seuraavakin lääkäri ryhtyy tulkitsemaan hoitoonhakeutumiseen littyviä oireita psykologin tarpeen kannalta.

    Itse opin ettei kannata liian avoimesti vastailla kysymyksiin, sillä vastapuoli voi ymmärtää väärin tai seuraava kirjauksen lukeva ymmärtää asian väärin: Erään näkötutkimuksen yhteydessä olin vastannut tyhmyyttäni kaikkiin kysymyksiin ja sitten seuraavalla kerralla sainkin väitellä, onko minulla todettu silmänpohjarappeuma vai ei. Tarpeeksi kun väiteltiin, niin optikko ryhtyi ääneen lukemaan edellisen optikon tekemää kirjausta, jossa oli selkeästi mainittuna, että kyse ei ollut minun silmänpohjista vaan lähisukulaisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsellä samanmoisia kokemuksia, kun vähänkään puhuun itsensä ympärillä olevista tekijöistä, niin nämä muuttuvatkin omiksi oireikseni...Tarkkana saa olla. Toisinaan lääkäreillä tuntuu olevan niin kiire, etteivät oikeasti kuuntele ja sitten epikriisissä lukee aivan mitä sattuu.

      Poista
  3. Mites on? Onko intoa lähteä poikkiteloin aktiivimallin rangaistusta vastaan? Sen voi tehdä hakemalla työkyvyttömyyseläkkeelle. Hakemuksen ollessa vetämässä aktiivimallin viikate ei iske.

    Aktiivimalli ei koske työnhakijaa, joka on hakenut työkyvyttömyyseläkettä ja odottaa päätöstä.

    https://suomimedia.wordpress.com/2017/12/19/miten-valttaa-tyottomyysturvan-aktivointimallin-rangaistukset/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskinpa tuolle linjalle lähden, ei työkyvyssäni ole mitään rajoitteita ja rehellisyyteen nojaava elämänkatsomukseni ei salli tuollaista.

      Poista