tiistai 29. toukokuuta 2018

Huteja haastatteluissa

Puhkun ja puhisen, kiukusta sihisen- voisin näin alkaa kertomaan muutaman viikon sisällä käydyistä haastatteluista. Olen siis päässyt kahteen työhaastatteluun reilun viikon aikajänteellä ja molemmat ovat olleet huteja. Sinänsä lohduttava ajatus siitä, että edes pääsee haastatteluun, lienee ilonaihe. Itse en vain jaksa enää nostattaa toiveikkuutta ja intoilla turhia.

Tästä lähtee. Hain isännöitsijän tehtävää ja sain siitä hylkäyskirjeen. Tiedustelin rekryä hoitavalta, että miksen ollut mukana. Minulle vastattiin, että kyseiseen tehtävään edellytettiin muutaman vuoden kokemusta kyseisistä tehtävistä. Kiitin luonnollisesti tiedosta ja kerroin lukeneeni ilmoituksesta kyseisen vaatimuksen olemassaolosta. Samalla tulin maininneeksi, että erään keskustelun lomassa firman toinen isännöitsijä pyyti CV:ni, kun tiesi lähivuosina olevan eläköitymisiä.

Tästä kului pari päivää ja minut kutsuttiin haastatteluun. Kaikki meni hyvin ja kysyin haastattelijalta, että miksi minut haluttiin tänne, vaikka esikarsintakierroksella minut pudotettiin pois. Haastattelija kertoi viestini jälkeen soittaneensa edelliselle esimiehelleni ja tämä oli vuolaasti kehunut minua ja pähkinänkuoreen tiivistettynä sanoma oli, että haastattelija tulee katumaa, jossei tapaa minua.

Tämä oli niin vastustamaton tilanne hänelle, että hänen oli tavattava minut. Haastattelussa käytiin läpi tehtävää ja sen vaatimuksia. Haastattelija lupasi viikon sisällä tiedottavansa, että miten kävi. Nyt sitten 1,5 viikkoa myöhemmin tiedustelin, että miten minun kävi niin vastaus oli ystävällisen ihmettelevä. Hän oli siinä käsityksessä, että minut oli jo hylätty esikarsinnassa…

Tottahan tuo oli, niin minut hylättiinkin, mutta kuitenkin halusivat nähdä minut. Olen tässä yrittänyt rauhoittua ja miettiä, millä tavoin voin kysyä häneltä, että miksi sitten halusivat tuhlata molempien aikaa haastatteluun, jos kerran olin edelleen hylättyjen joukossa? Haastattelussa annettiin aivan toisenlainen kuva tilanteesta.

Tätä tekstiä kirjoittaessa malja kiehuu ylitse niin pahasti, etten taida tänään uskaltaa kirjoittaa mitään hänelle, katkeaisivat nekin ohkaiset säikeenmahdollisuudet sinne suuntaan.

Case II. Hain Uudenkaupungin autotehtaalle alue-esimiehen tehtäviin ja minusta oltiin niin kiinnostuneita, että halusivat haastatella minua. Kaikki meni mukavasti jutustellen, kunnes ilmeni kyseessä olevan vuorotyö, jonka olivat unohtaneet laittaa työpaikka ilmoitukseen. Tai eivät olleen unohtaneet, luki jossain siinä sivussa, muttei itse ilmoitustekstissä. 

Tämäkin oli sitten täysi huti. Turhaa ajoa 1h10min/suunta. Olipa vaihtelua päivärytmiin, jos oikein positiivista haluaa hakea ja tietty sai hyvää haastattelukokemusta…

Ryhdyin vain näiden tapahtumien myötä miettimään, että olen muutaman kerran aikaisemminkin käynyt haastattelussa, jossa ei ole edes ollut avointa paikkaa tiedossa. Varmaan olen käynyt useammassakin, mutta näistä olen saanut varmuuden. Mikä ihme saa nuo rekryihmiset kutsumaan haastatteluun ja tätä kautta herättämään toiveita työllistymisestä, vain sitten myöhemmin saadakseen huomata, ettei mitään työtä ollutkaan vaan jouduit aivan turhaa työtä tekemään käydessäsi myymässä itseäsi.

Tälläinen friikkisirkus on todella turhauttavaa. Koen, että usko työllistymiseen väistyy kyynistymisen tieltä ja piakkoin en enää onnistu piilottamaan epäonnistumisien myötä tullutta synkkyyttä. Tämä tulee heijastumaan haastatteluihin niin, etten enää ole aidosti läsnä. Muistan eräällä työnhakukurssilla 2012 kun harjoiteltiin työnhakua, siellä eräs ryhmäläisistä sanoi, etten näytä innokkuuttani vaan vaikutan aika pidättyväiseltä, aivan kuin minulla olisi jotain salattavaa kun en ole avoin ja innokas.

Kun kerroin hakemieni paikkojen määrän ja summittaisen arvion epäonnistuneista haastatteluista, hän ihmetteli, että miten enää jaksan ylipäätään hakea töitä. Samaa olen itsekin ihmetellyt. Eräänlaisella automaattiohjauksella menen tässä asiassa. en todellakaan enää avaa sieluani rikki revittäväksi hr-ihmisten oikkujen vuoksi. 

Muistan etäisesti lukeneeni syistä, joiden vuoksi ihmiset uskovat salaliittoteorioihin. En enää muista mitä kaikkea niihin kuului, mutta jotenkin alituisten vastoinkäymisten myötä vahvistuu käsitys siitä, että maailmankaikkeuden järjestys pitää minua pilkkanaan vetämällä maton jalkojeni alta kerta toisensa jälkeen. 


No mikäpä tässä on ollessa, merkityksettömyyden lammessa kelluskellessa ja kuolemaa odotellessa, aurinko paistaa ja minun anti kaikelle tälle on pari veripisasaa pihan hyttysille.

8 kommenttia:

  1. Tiedän niin tuon tunteen "taas turhaan haastattelussa":( Itse olen ollut jo vuosia työtön, tai oikeataan on ole ikinä edes päässyt kunnolla vielä työelämään mukaan, ja alkaa tuntua etten ikinä myös pääsekään:( Mutta muutama viime haastattelu on tuntunut itsestä, kun olisi vain haluttu nähdä, miltä pitkäaikaistyötön näyttää/mitä se yrittää selittää pitkästä työttömyysajastaan tms. Yhdessä sanottiin suoraan, että hakuun toki tulee myös talon sisältä porukkaa, kun on kuitenkin vakipaikka, tivataan enkö ole todella tehnyt mitään töitä vuosien työttömyyden aikana (no siitä lähettämstäni CV:stä se jo selviää, laittaisin kyllä jos työkokemusta olisi enemmän).Teen videohaastatteluja, psykologisia testejä jo ennen varsinaista haastattelua. lisäkysymys- lomakkeita jne, ja kaikki aina vaan turhaan näköjään ,kyllä turhauttaa ja välillä en tiedä onko masentavampaa, että otetaan yhteyttä (kunse ei kuitenkaan johda kuin pitkitetysti taas uuteen pettymykseen ettei valittu taaskaan) vai se ettei edes kuulu mitään tai se "kiitos, mutta ei kiitos"-viesti meiliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyisin voi olla aivan hyvin lähes varhaisessa keski-iässä olevia ihmisiä, joiden työurat eivät ole kunnolla alkaneetkaan ikinä, koska he eivät ole opintojensa jälkeen päässeet mihinkään töihin sen työkokemuksen puutteen vuoksi. Enää ei ole ns. ”lapiohommia”, joihin voisi tuosta vain mennä, vaan lähes jokaiseen työhön vaaditaan koulutusta ja mielellään vuosien palkallista työkokemusta.

      Että sillä tavalla tuollainen ”tivaaminen” on vain niiden hyväosaisten ymmärtämättömyyttä heikommassa asemassa olevia kohtaan. Eivät nämä kultalusikkaiset sitä välttämättä tietoisesti tai pahuuttaan tee, mutta ihminen nyt luonnostaankin on vittumainen otus ja saa itsetunnolleen kohotusta, kun tietää muilla menevän vielä huonommin - varsinkin tällaisessa kilpailuyhteiskunnassa, jossa elämme ja sehän kilpailu alkaa jo periaatteessa ihan sieltä siittiötasolta, jos oikein syvällisesti alkaa asiaa pohtimaan.

      Toisaalta en tiedä, onko tänne maailmaan syntyminen mikään voittajan palkinto ja joidenkin villien uskonnollisten teorioiden mukaan me emme suinkaan ole syntyneitä, vaan kuolleita, jotka ovat joutuneet helvettiin...

      Poista
  2. Elämänmittaiset urat ovat ohitse ja ns. "entry level"-töiden määrä on vähentynyt radikaalisti. Enää ei ole mahdollista lattiatasolta kasvaa yrityksen sisällä johtotehtäviin. Urakehityksen kannalta täytyy työpaikkaa vaihtaa 3-5 vuoden välein, muuten ei kehitystä tapahdu. Tämä kilpajuoksu voittojen maksimoimiseksi ajaa siihen pisteeseen, ettei mikään osapuoli ole sitoutunut mihinkään ja lennosta voidaan suunnitelmia muuttaa.

    Itse katsoisin, että mitä tahansa rakentaa näin epävakaalle pohjalle, se ei tule kestämään. Toisaalta, hukumme jo nyt "kiinasta tulevaan roskaan", eli kertakäyttökulttuuri on siirtynyt materiasta immateriaalisiin arvoihin, joissa ihmisiä käytetään niin kauan kuin se on muodikasta.

    Mielenkiintoinen ajatus, että olisimmekin jo kuolleet ja joutuneet helvettiin. Tätä olettamusta tukee kyllä viime vuosikymmenen ilmaston lämpeneminen ja se, miten vähän yksilöllä on enää vaikutusmahdollisuuksia elämäänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voittojen maksimointi on pilannut niin paljon tässä maailmassa! Siitä aiheutuu mm. saastuttaminen, tavaroiden huono laatu, turhan krääsän käsittämätön määrä. Lisäksi työttömyys johtuu hyvin pitkälti ahneudesta ja voittojen maksimoinnista, Vielä voisin mainita käsittämättömän ylihintaiset asunnot ja ökyrakentamisen sen vuoksi, että taloudessa näyttäisi menevän hyvin (nosturit katukuvassa). Talouden nousu ja laskuhan on aina keinotekoista. Vuodesta 2008 ei ole opittu mitään, koska edelleen pankit syytävät halukkaille valtavia lainoja, jolloin raha "syntyy" lainaa myönnettäessä eikä perustu mihinkään olemassaolevaan rahaan.

      Poista
    2. Kyllähän se omaan elämään vaikuttaminen on lopulta hyvinkin minimaalista ja lähes täysin onnen ohjastamaa. Voisinpa oikeastaan väittää, että aikamoisen kaaoksen keskellä me sinkoilemme ja törmäilemme täällä kuin biljardipallot pelipöydällä.

      Luin muistaakseni vasta jostakin, että moni sairastaa jonkinlaista aivoverisuonen pullistumaa tietämättään, ja tämä pullistuma voi revetä milloin vain, ja silloin elämä päättyy hyvinkin nopeasti.

      Mieleeni tulee myöskin tarina hoidossa olevasta syöpäsairaasta henkilöstä, jonka terveet läheiset päivittelivät hänelle, että eikö sinulla tule aika pitkäksi siellä? Sairastunut vastasi, että toivottavasti tuleekin erittäin pitkäksi!

      Eli pitäisi osata arvostaa jokaista vähäpätöiseltäkin tuntuvaa hetkeä ja muistaa elää täysillä, vaikka aina ei niin huvittaisikaan. Itselleni tuo ”täysillä eläminen” tarkoittaa lisäksi sellaista lähimmäisten ja muidenkin ihmisten huomioimista ja muistamista. Ei tarvitse välttämättä olla isokaan juttu, jolla saa toiselle hyvän fiiliksen. Kaikkia ei nyt tietenkään tarvitse yrittää miellyttää eikä voikaan, mutta yleensä sellainen hyvyys kiertää antajalleen takaisin tavalla tai toisella.

      Poista
    3. Hiljattain olen lukenut Naomi Klein:n kirjat: No Logo ja tuhokapitalismin nousu. Noiden jälkeen täytyy kyllä sanoa, että me olemme vain shakkinappuloita isompien (=rahakkaampien) oikean elämän monopolipelissä.

      Ympäristön suojeluun tähtäävät toimenpiteet ovat pelkkää teatteria niin kauan kun puututaan oikeaan saastuttamiseen eli halpamaiden teollisuuteen(=riistoon).

      BTW toimiiko sinulla työpaikaton nämä kommenttien tulo sähköpostiin? Minulla ei nykyään tule mitään tietoa kommenteista? GPDRPKSMRM- säädökset ilmeisesti?

      Poista
    4. Minulla ei ole käytössä ilmoitus kommenteista sähköpostiin, joten en osaa sanoa siitä mitään.

      Poista
  3. ”No mikäpä tässä on ollessa, merkityksettömyyden lammessa kelluskellessa ja kuolemaa odotellessa, aurinko paistaa ja minun anti kaikelle tälle on pari veripisasaa pihan hyttysille.”

    Tänään taas loppupäivästä viikonloppua vasten oli hilpeä tunnelma työpaikan pukukopeilla ja lähinnä vakiporukka heitteli ilmaan mm. sellaisia huumoriksi tarkoitettuja huudahduksia kuin ”Kylläpä tänne tulee taas ikävä ja taidankin käydä salaa viikonlopun aikana tekemässä töitä!” yms.

    Minä siinä sitten vähän jopa vittuunnuinkin ja möläytin määräaikaisena, ettei se työttömyyskään kyllä mitään palkallista lomailua ole! Iloinen puheensorina leikkaantui kuin olisi muukalainen astunut Villin lännen saluunaan.

    Onneksi yksi vanhempi ja fiksu vakituinen ymmärsi tilanteen ja jatkoi, ettei todellakaan enää eletä mitään 50-luvun työntäyteisiä sotakorvausaikoja, ja että ne vakituiset työt ovat erittäin tiukassa nykyisin.

    Eli moni vakituinen pitää typerästi sitä omaa työpaikkaansa itsestäänselvyytenä ja itseään korvaamattomana.

    Eihän se työ saa olla koko elämä, mutta kyllä sellainen mielekäs ja palkallinen tekeminen kovasti antaa sille elollemme arvokkaampaa merkitystä.

    VastaaPoista