keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Yhä hukassa oleva merkitys

Kolme vuotta sitten kirjoittelin merkityksen katoamisesta:


Luin tekstin uudelleen, siksi että jälleen on mielen vallannut ajatus, ettei elämäni ole kovin merkityksellistä eikä muutosta parempaan ole oikeastaan tapahtunut. Hetkittäin olen huomannut lannistumisen valtaavan minut toisinaan.

Toistuvasti joudun kysymään itseltäni:”Miksi edes vaivaudun?”. Lukuisissa työhaastatteluissa olen saanut pelkkää positiivista palautetta, olen pidetty ja muutenkin hyvää seuraa, mutta jostain syystä jään aina syrjään. Olenko liian hyvää ollakseni totta?

Olen tullut siihen tulokseen, että hiljaisten puurtajien aika on ohitse. Nykymarkkinoilla on kysyntää ihmisille, joilla on puhelahjoja ja kykyjä vakuuttaa ihmiset uskomaan vaikka musta väri valkoiseksi. Ja kun tiukka tilanne tulee eteen, tällaiset ihmiset osaavat kyllä vakuuttavasti vierittää syyn jonkin toisen niskaan.

Luin eräästä kirjasta mielenkiintoisen näkökulman siitä, että jokainen ihminen on yhteiskunnan peili. Heistä heijastuu yhteiskunnan arvot ja moraali eli ne näkymättömät asiat, joita ei suoraan opeteta/sanella meille vaan ovat ns. yleisesti normaalin toiminnan parissa katsottavia sääntöjä oikein toimimiselle. 


Siksi kenties niin monet uupuvat ja masentuvat kun eivät tunne nykymaailmaa omakseen, eivätkä todellakaan näytä samalta kuin mitä näinä itsekkyyden aikoina odotetaan.

3 kommenttia:

  1. Minulla on hyvin samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia (paitsi etten enää työhaastatteluihinkaan pääse). Myös minä kuulun niihen, jotka eivät tunne nykymaailmaa omakseen. Monista (erityisesti päättäjistämme) heijastuu valitettavasti yhteiskunnan arvojen puute ja moraalittomuus sekä empatiakyvyn ja solidaarisuuden katoaminen.

    VastaaPoista
  2. En kelpaa minäkään töihin minnekään (3-kymppinen enkä ole ikinä päässyt oiein edes työelämään mukaan! muutama lyhyehkö työharjoittelu ja työkokeilu vain takana ja opiskelua)enkä enää edes koko yhteiskuntaan siis, siltä tuntuu! Työkkäristä lykättiin vielä karenssin uhalla konsulttifirman urapalveluun(turhanpäiväisiä haastatteluja lähinnä tekevät) joka voi kestää jopa puoli vuotta. Tuntntuu, että tuolla palvelussa tivataan vain eri henkilöiden toimesta, miksen työllisty minnekään. Eivät ymmärrä sielläkään tätä järkyttävän kovaa kilpailua työpaikoista, ja tosiaan itsestän ituntuu, että kaltaisiani introverttejä todellakin syrjitään työnhaussa (halutaan se supliikki, jopa aggressiivinen myyntitykki näköjään vähän joka työhön nykyään). Kun esim. tuolla palvelussa väitetään, että kyllä halutaan esim. empaattinen ja kuunteleva työnhakija töihin, no omien kokemusteni perusteella ei siltä todellakaan tunnu! Ja useissa työpaikoissa olen päätynyt syrjityksi jopa kiusatuksi syrjäänvetäytynemmään ja hiljaisemman luonteen vuoksi. Tulipas vuodatus, mutta tämä nykyajan (työ)elämä ei tosiaan sovi minullekaan oikein yhtään:/

    VastaaPoista
  3. Itsekkin olen reilu kolmikymppinen ja kovasti yritän opetella etsimään merkitystä muusta kuin työstä kun en näy sellaiseen pääsevän. Nyt on onneksi jo hieman sellainen tunne ettei niin väliä työllistynkö vai en. Ehkä edes mielenterveyden rippeet säästyisivät. Vielä on kuitenkin pitkä matka sellaiseen zeniläiseen viileyteen asian suhteen mutta pikkuhiljaa toivottavasti onnistuu.

    VastaaPoista